Surunlapsi piti valansa.
Ja Singoalla, -- hän, joka oli alkanut tyytyä ajatukseen ikuisesta
erosta ja kuolemasta -- oi, hän unhotti pian päätöksensä, kun ritari
palasi seuraavana yönä Surunlapsen kanssa ja pyysi häntä jäämään. Hän
sanoi olevansa hulluuden ja Helenan oma päivällä; hän tahtoi olla onnen
ja Singoallan oma yöllä. Hän kutsui häntä puolisokseen ja pyysi häntä
pitämään sen valan, jonka oli Alakon kuvan päällä vannonut, vaikka hän
itse pahain henkien vaikutuksesta olikin ollut pakotettu oman valansa
rikkomaan. Suloisia olivat nyt Erlandin hyväilyt tuolle kurjalle, jonka
ainoa onni hän oli ollut aina nuoruudesta alkaen. Ihania olivat nuo
salamyhkäiset yöt, kun he rotkossa toisilleen kuiskailivat tai
äänettömään haaveiluun vaipuneina käsi kädessä puron reunalla istuivat.
Singoalla ei voinut vastustaa; hän jäi sinne ja eli aikansa autuaissa
unelmissa.
Kahdentenakymmenentenä päivänä pyhiinvaeltajan tulon jälkeen Ekön
linnaan palasi hän metsästä ehtoollismalja kädessään. Se annettiin
priorille, ja kaikki ihmettelivät ilmestyksen totuutta ja katumuksen
voimaa.
Mutta ritari Erlandissa tapahtui muutos, joka päivä päivältä tuli yhä
selvemmin näkyviin. Ennen oli hän aika ajoittain ollut synkkä, nyt oli
hän synkkä koko päivän, aamusta yöhön saakka. Hän laihtui kauheasti;
hänen silmänsä painuivat kuoppiinsa, hänen poskensa onttonivat, joka
hetki uursi vaon hänen otsalleen, joka hetki valoi öljyä hänen
katseensa kamalaan liekkiin. Palvelijat vapisivat, kun hän lähestyi,
Helena rouva ei uskaltanut enää kysyä, mikä hänen mieltään kalvoi,
sillä ritari näkyi aavistavan, milloin tuo kysymys oli tulossa, ja
poistui silloin hänen läheisyydestään. Hän oli kylmä vaimonsa
surullisille katseille, karttoi hänen hyväilyjään, eikä välittänyt
pienestä pojastaan. Harvoin puhui hän kenenkään kanssa.
Helena rouva ilmaisi priorille huolensa herra Erlandin tilasta ja
keskusteli hänen kanssaan, mitä olisi tehtävä hänen pelastuksekseen,
sillä silminnähtävää oli, että tämä sairasmielisyys vei häntä nopein
askelin hautaa kohti. Priori päätti puhua avomielisesti ritarin kanssa
ja vaatia häntä ripille.
"Rasittaako synti sieluasi, poikani? Vai mikä se on, joka saattaa sinut
epätoivoiseksi? Älä haudo tuskaasi! Sitä voi muuten seurata ajallinen
ja iankaikkinen kuolema! Pakene Jumalan ja kirkon helmaan! Katso, hän
on valmis ottamaan syysi ja surusi omille hartioilleen!"
Noin puhui priori ritarille. Mutta tämä vastasi: "Älä ahdistele minua
moisilla sanoilla, hurskas isä! Jos vielä toisen kerran tästä puhut,
niin jätän minä teidät ja pakenen toisiin seutuihin! Antakaa minun
olla! Kun aika on tullut, tulen minä ripille."
Toisen kerran, kun ritari näytti rauhallisemmalta, virkkoi hän
priorille: "Sieluni on täynnä rikkinäisiä kuvia. Koetan niitä panna
kokoon; sentähden täytyy minun niin paljon miettiä. Kun taulu on
valmis, silloin näen minä, mitä tahdon nähdä; silloin tiedän, mitä
tahdon tietää. Vasta sitten voin tulla ripille, sillä eihän voi
tunnustaa sitä, mikä on tuntematonta."
Näinä päivinä palveli Surunlapsi tavallisuuden mukaan herra Erlandia.
Mutta vapaita hetkiä ei Surunlapsella enää ollut ainoatakaan, sillä
ritari salli hänen tuskin näkyvistään poistua. Katkeria hetkiä oli
Surunlapsella sitä useampia. Melkein aina tuijottivat ritarin silmät
häneen ja katseissa hehkui pidätettyä uhkaa, pelkoa ja epäluuloa. Hän
vartioi Surunlapsen jokaista sanaa, jokaista hänen liikettään. Kun he
olivat kahden kesken, tapahtui että hän nousi ylös, puristi Surunlapsen
käsivarsia ja nosti hänet lattiasta heittääkseen hänet takaisin kiviä
vastaan. Mutta hän hillitsi itsensä, ja kaikki loppui siihen, että
sinelmät Surunlapsen käsivarsissa lisääntyivät.
Myöskin Surunlapsi kärsi paljon. Hänen poskensa olivat vielä kalpeammat
kuin ennen, hänen ruumiinsa oli melkein kuin varjo. Mutta hän kesti
kärsivällisesti ritarin rääkkäykset, laski päivän tunteja ja ajatteli
riemulla yötä, jolloin nuo kammottavat kasvot taas muuttuisivat
ystävällisiksi, nuo julmat silmät lempeiksi ja jolloin nuo äänettömät
huulet taas kutsuisivat häntä pojakseen ja lakkaamatta hänelle
rakkautta vakuuttaisivat. Yö oli Surunlapsen päivä ja päivä hänen
yönsä. Päivällä istui hänen äitinsä yksin äänettömän Assimin kanssa
metsässä; päivällä olivat hänen isänsä ja hän itse onnettomat; mutta yö
toi tullessaan hurmaavaa autuutta heille kaikille.
Ritarin kävi niin, että hän tuli kuumeeseen, jolloin hän kerran kavahti
ylös vuoteeltaan ja oli vähällä lävistää Surunlapsen miekallaan. Priori
ja eräs toinen munkki, jotka valvoivat sairaan ääressä, pelastivat
pojan. Houreissaan haasteli ritari paljon jostain rotkosta ja jostain
kukkulasta, jonka päällä kuusi kasvaa; hän kutsui Surunlasta välistä
pojakseen, välistä pieneksi piruksi. Sanalla sanoen: hänen kuumeensa
oli kova ja hänen päänsä oli täynnä sekavia kuvia. Niinä päivinä odotti
Singoalla turhaan ritariaan; mutta Surunlapsi kävi usein äitinsä luona.
Kun herra Erland taas parani, päätti hän mennä ripille. Priori
säikähtyi kovasti kuullessaan, että ritari oli kahden pirun riivaama:
toinen ilmestyi naisen muotoisena; toinen oli pukeutunut Surunlapsen
muotoon, varmaankin sillä tavalla ivatakseen pyhiinvaeltajaa ja hänen
hurskasta tehtäväänsä.
Isä Henrikki kutsui ritarin salaa luostarin kappeliin ja manasi pahat
henget poistumaan. Ritari tunsi helpotusta ja luuli päässeensä vapaaksi
kiusaajistaan.
Mutta seuraavana päivänä oli paha palannut. Aamulla herättyään muisti
hän, että nuo molemmat hornan henget olivat häntä koko yön kiusanneet.
Vähän aikaa sen jälkeen tapahtui eräänä yönä, että herra Erland heräsi,
ei vuoteellaan, vaan metsässä. Kalpea kuutamo valaisi maisemaa, mutta
kun hän hämmästyneenä katseli ympärilleen, huomasi hän pakenijan, joka
oli Surunlapsen näköinen. Kuinka oli hän tullut tänne metsään? Hänellä
ei ollut aikaa sitä miettiä, vaan hän riensi haamun jälkeen. Mutta kun
ritari avasi tornikammion oven, makasi pieni pyhiinvaeltaja
vuoteellaan.
Siitä alkaen rupesivat herra Erlandin ajatukset selviämään. Hän koetti
kaikin tavoin koota käsitettäväksi kokonaisuudeksi noita hajanaisia
kuvia. Hän keräsi kaikki muistonsa yöllisistä unistaan, vertaili niitä
toisiinsa, valitsi yhteen sopivat, hylkäsi toistaiseksi toiset, tutki
uudistetulla tarkkuudella Surunlapsen käytöstä ja päätti valvoa öillä.
Mutta tätä päätöstä ei hän kuitenkaan kyennyt pitämään. Illan tullen
tunsi hän itsensä niin veltoksi, että hänen oli mahdotonta karkoittaa
unta silmistään. Lupauksensa pakotti häntä nukkumaan yksin Surunlapsen
kanssa.
Vähitellen, uupumattoman mietiskelyn jälkeen, onnistui ritarin saada
kuvansa valmiiksi. Se oli kamalaa mosaikkia, paikkaamalla tehty
hämäristä muistoista, mutta kokonaisuus antoi kuitenkin aavistuksen
todellisuudesta.
Muistellessaan iltoja ja horrostilaansa ennen nukkumistaan näki hän yhä
selvemmin edessään kaksi varjoa, jotka liikkuivat edestakaisin hänen
otsallaan, ja näki Surunlapsen silmien loistavan näiden varjojen läpi
niinkuin tähdet pilvien välitse.
Hän muisti vaelluksensa metsässä Surunlapsen kanssa ja koetti päivällä
löytää sen polun, jota luuli yöllä kulkeneensa. Mutta muistonsa petti
hänet, vei hänet harhaan, ja hän meni aivan toisaalle, usein penikulmia
poispäin kalliolouhusta.
Hän muisti myöskin näiden vaellustensa määrän ja kohtaukset Singoallan
kanssa; mutta muistonsa näistä vaelluksista liittyivät kaikkeen siihen
kauheaan, mitä hänen mielikuvituksensa oli luonut tuosta ruskeasta
pakanatytöstä, ja kietoutuivat ne sen vuoksi ikäänkuin paksuun sumuun,
josta mitä kamalimmat kuvat häämöttivät.
Mutta hänen epäluulonsa Surunlasta kohtaan olivat nyt vakaantuneet. Hän
hautoi erästä tuumaa. Joka ilta levolle mennessään luuli hän voivansa
sen toteuttaa. Mutta Surunlapsen voima voitti. Pienokaisen koko
maallinen olemus näkyi sulautuvan tuohon salaiseen voimaan.
Neljäskymmenes päivä Surunlapsen tulosta Ekön linnaan oli tullut. Päivä
oli sateinen ja tuulinen. Sisäjärven aallot vaahtosivat, puitten latvat
taipuivat, pilvet keräytyivät kallioiden jyrkänteiden ympärille.
Aurinko laski mustien kellankalpeiden pilvien taa. Ilta tuli, ja tuo
synkkä mietiskelijä meni tofnikammioonsa nyt niinkuin ainakin
pyhiinvaeltajan seuraamana. Mutta sitä ennen oli ritari kätkenyt
teräväksi hiotun metsästyspuukon vaippansa alle.
Herra Erland meni levolle. Surunlapsi panihe matolleen. Hiekkakello
kuiskasi, tuuliviirit katolla vinkuivat, järven aallot kohisivat.
Ennen maatapanoaan oli ritari sanonut olevansa hyvin uupunut. Kohta
vaipuikin hän luonnolliseen uneensa. Sen kuuli Surunlapsi hänen
hengityksestään.
Silloin hiipi pyhiinvaeltaja ritarin vuoteelle ja hänen pienet kalpeat
kätensä liikkuivat kuin läpikuultavat varjot nukkuvan pään kohdalta
hänen rintaansa...
Mutta ainoastaan muutamia sekunteja. Ritari istuutui.
"Nyt vaikutti voima pian", ajatteli pienokainen. "Nouse ylös ja seuraa
minua", käski hänen lempeä äänensä.
Ritari nousi ylös, Surunlapsi tarttui hänen käteensä, vei hänet rappuja
alas, vei yli vaahtoavan salmen metsään.
"Tämä on kamala yö", sanoi poika, jonka kiharat tuulessa hulmusivat.
"Kuule, kuinka ympärillämme ulvoo! Tuuli on kylmä. Entä, jos puut
putoisivat päällemme, isä! Joutukaamme!"
"Minnekkä viet sinä minua?" kysyi ritari arvellen.
"Minnekkäs muuanne veisin sinua kuin äitini luo, Singoallan luo?" sanoi
Surunlapsi, kummastellen tätä kysymystä.
"Singoalla on siis äitisi?"
"On kyllä... Kuinka kummasti sinä puhut tänä yönä?"
Ritari lienee huomannut, että hänen kysymyksensä eivät olleet oikein
asetetut, ja että tässä olisi viisaampaa vaieta kuin puhua, sillä hän
vaelsi kauan äänetönnä pyhiinvaeltajan vieressä.
He tunkivat yhä syvemmälle metsään.
Mustien pilvien välitse, jotka haaksirikkoisen laivan tavoin
ajelehtivat taivaalla, valoi kuu keltaista, sairaloista valoaan.
Puitten edestakaisin huojahtelevat oksat ja lehvät muodostivat
väräjävän, tuhansista varjoista ja valosäteistä kudotun verkon yli
metsän valaistujen paikkojen; siellä näyttivät kaikki esineet elävän,
liikkuvan ja hyppivän aavemaisessa sekasorrossa. Mutta siellä, missä
puut olivat tuuheampia ja tiheämpiä, oli pilkkopimeää.
Mikä on se, joka loistaa tuolla puitten runkojen takana? Se ei ole kuun
valoa; punaisia liekkejähän siellä hulmuaa tervassoihdusta. Metsässä
kuuluu ääniä, jotka eivät ole tuulen. Kuule, mitä huutavat:
"Alako, armahda! Alako... Alako..."
Surunlapsi pelästyi. Ritari mutisi: "Hornan henget pitävät kokoustaan
tänä yönä."
"Isä!" sanoi poika ja painautui lähemmäksi häntä; "minua pelottaa...
tämä on kauhea yö... suojele minua!"
"Isä!" sepä oli merkillinen sana tämän merkillisen paholaisen
pyhiinvaeltajan suusta. "Älä pelkää", sanoi hän ääneensä ja puristi yhä
kovemmin pojan kättä; "ei kukaan ole ottava sinua minulta."
Niin vaeltivat he eteenpäin natisevien, huohottavien ja valittavien
puiden alla, läpi vaaleankeltaisen kuutamon ja läpi mustien varjojen.
Lakkaamatta, vaikkakin kauempana, kuului kuin monesta suusta huutoja:
Alako! Alako! Myrskyn vinkunassa, järven kohinassa, kuutamon
haamumaisessa valossa, jopa pilvienkin muodoissa oli jotain kummallista
ja kuoloa ennustavaa.
"Alako!" ajatteli ritari, kuunnellen halveksivalla korvalla tuota
huutoa; "mitä merkitsee tuo sana? Missä olen sen ennen kuullut? Oo,
minä tiedän... loihtusana, joka sieluni kahlehti. Mutta tänä yönä se
turhaan kaikuu. Tänä yönä ovat kaikki loihdut tehottomia päätöstäni
vastaan."
Hän pysähtyi ja katseli vihoissaan ja vavisten kuuta, jonka pilkut
selvemmin kuin muulloin olivat kasvojen näköiset -- kasvojen, jotka
olivat selittämättömät, käsittämättömät. Ritari kohotti nyrkkiin
puristetun kätensä tuota hiljaista katselijaa kohtaan tuolla ylhäällä,
ja hänen sielunsa puhui hänen suljettujen huuliensa välistä: "Sinä,
sinä, joka hopeasirpin kirotun lahjan avulla kahlehdit sukuni hengen
omaan henkeesi, yölliseen taivaaseen ja korpien syvyyteen! Sinä, joka
kostat kääntymisemme Herraan Kristukseen kiihottamalla pakananaisen,
sen mustasilmäisen verenimijän, imemään sydämeni mehun! Alako sinä!"
He olivat nyt lähellä kalliomurrosta.
"Surunlapsi, onko tie äitisi luo pitkä?" kysyi herra Erland, haparoiden
puukkoaan viittansa alta.
"Taas puhut sinä niin kummallisesti... Niinkuin et muka sitä tietäisi",
sanoi Surunlapsi ja katseli isänsä kasvoja. Eivät ne olleet sen
näköiset kuin tavallisesti, kun salainen voima hänessä vaikutti. Ne
olivat synkät niinkuin päivällä, vielä synkemmät ja kamalammat.
Kauhea epäilys lensi läpi Surunlapsen mielen. Hän pysähtyi ja huudahti,
samalla kun hänen povensa vapisi:
"Herra Erland, me palaamme linnaan. Seuraa minua!"
"Mikä naurettava oikku, kun kerran olemme lähteneet ulos ja niin kauan
myrskyssä ja pimeässä vaeltaneet äitiäsi tavataksemme! Ei, hurskas
pyhiinvaeltaja, me jatkamme matkaamme. Kohta kai lienemme jo
perilläkin."
"Me palaamme! Minä käsken sinun palaamaan!"
"Haa, sinä lasket hupaista leikkiä. Etkö ole palvelijani? Enkö ole
herrasi? Kuka meistä käskee?"
Ei ollut enää epäilemistäkään. Se salainen voima, johon pieni opas oli
luottanut sanoessaan: "Minä käsken", ei vaikuttanutkaan; Surunlapsen
tahto ei tepsinyt. Ritari oli hereillä; sen näki Surunlapsi hänen
raivoisista katseistaan.
Kuoleman tuskan valtaamana lankesi hän polvilleen ritarin eteen,
syleili hänen polviaan ja rukoili:
"Herra Erland... isä... älä tee minulle pahaa!"
"Mitä pelkäät sinä? Joko moittii sinua omatuntosi? Kas niin, älä
kujeile siinä! Ylös, poika, ja vie minut äitisi luo!"
Erland tarttui poikaa tiukasti käteen ja riuhtasi hänet ylös.
"Minä vien sinut hänen luokseen. Mutta... et kai tahdo tappaa häntä? Et
kai tahdo äidilleni tehdä mitään pahaa?"
"Älä ajattele häntä; ajattele itseäsi", sanoi ritari. "No, totteletko
sinä, vai uskallatko vastustella?"
"Herra Erland, minä tottelen... tottelen mielelläni. Mutta lupaa..."
"Vaiti!" huusi ritari ja veti, voimatta enää mielialaansa salata,
metsästyspuukon tupestaan. "Sinä olet äitisi rikostoveri, ja niin totta
kuin hän on elinvoiman sydämestäni imenyt, lupaan minä, että hänen oma
sydämensä on tänä yönä veitseni kärjessä hytkähtelevä. Ja sinulle sanon
minä, että jos hetkeäkään vitkastelet opastamasta minua hänen luokseen,
minä tapan sinut ja opastan itse itseni. Ja jos en häntä tänä yönä
tapaa, niin tulevat metsästystorvet huomenna soimaan, tulevat koirat
irti laskettaviksi ja metsästysajo toimeenpantavaksi saartamaan sitä
pirullista noita-akkaa. Hän ei ole pääsevä käsistäni. Älä sen vuoksi
enää sanallakaan kärsivällisyyttäni koettele! Muista itsesi vuoksi sitä
tottelevaisuuden valaa, jonka olet minulle vannonut! Eteenpäin!"
"Ei, ei!" parkasi Surunlapsi hätähuudon voimalla ja tarttui vielä
kerran ritarin polviin. Tämä irroitti rajusti hänen kätensä ja potkasi
hänet vihaa ja inhoa kuohuen luotaan.
"Roisto, voisin sinut yhdellä nyrkin iskulla musertaa! Ylös, sanon
minä, ja vie minut matkamme määrään! Tottele tai kuole!"
"Isä, säästä minua! Älä tapa minua!"
"Isä", virkkoi ritari yhä kasvavalla raivolla; "sinä, joka saatanan
loihtutempuilla kauan olet kahlehtinut ja turmellut sieluani, sinä,
joka olet helvetin sukua, perkeleen ja noita-akan sekasikiö, uskallatko
vielä häväistä kristittyä miestä häntä isäksesi kutsumalla! Sinun tulee
kuolla yhdessä äitisi kanssa. Vielä viimeisen kerran käsken minä: nouse
ylös ja opasta minua!"
Ja kun poika ei liikahtanut, tarttui ritari hänen käteensä ja laahasi
hänet mukanaan. Surunlapsen jäsenet tarttuivat puunjuuriin,
orjantappurat niitä raatelivat. Kipu ja pelästys panivat hänet
vaikeroimaan, mutta hänen valituksensa ja se vähäinen vastarinta, jota
hän koetti tehdä, lopettivat verisissä unelmissaan olevan ritarin
kärsivällisyyden. Hän pysähtyi, katseli uhriaan äärettömällä vihalla ja
iski puukkonsa hänen rintaansa.
Hän oli poistunut muutamia askelia siitä paikasta, jota Surunlapsen
veri punasi, kun hän pysähtyi ja virkkoi itsekseen:
"Isä! Mikä valhe!"
Hän astui taas muutamia askeleita, mutta pysähtyi ja virkkoi taas:
"Isä! Mikä anteeksi antamaton, julma, kauhea valhe! Minä palaan ja
huudan hänen korvaansa: sinä valehtelet! Minä en ole isäsi... Minä
huudan: kirottu ollos sen valheesi tähden!"
Musta pilvi kulki kuun editse ja seutu pimeni. Mutta ritari oli
kuulevinaan kuolevan korinaa ja meni ääntä kohti. Hän kompastui
ruumiiseen. Taas paistoi kuu. Se valaisi kasvoja, jotka eivät olleet
Surunlapsen, valaisi kamalasti vääntyneitä, sinisen kalpeita,
verivaahtoon tahraantuneita kasvoja. Siinä makasi tuntematon,
mustaverinen mies. Hänen rintansa oli paljas, ja ritari, joka
hämmästyneenä katseli häntä, näki siinä suuren murhamiehen merkkejä:
paiseita ja mustia pilkkuja.
"Rutto!" mutisi ritari kalpein huulin.
Hän nousi ylös ja kulki eteenpäin tietämättä minne meni. Hän vei
kätensä otsalleen, jonka takana veri kihisi sekavissa aivoissa. Milloin
kulki hän kiivaammin; milloin pysähtyi hän ja katseli keltaisen
kalpeata, surullista kuuta. Hän meni ilman mitään määrää ja mitään
ajattelematta. Hän kuuli puitten lehvien kuiskailevan sanoja, milloin
julmia, niin että niitä säpsähti; milloin ilkkuvia, niin että hän
kiukuissaan hammasta puri ja repi ne lehdet, jotka noin olivat
kuiskailleet, irti oksistaan; milloin hullunkurisia, niin että hän
nauraa hohotti; milloin surullisia, että hän vuodatti kyyneleitä.
Mutta kaikista kummallisimmin kuiskaili yölliselle kulkijalle, joka
sitä lähestyi, kuusi kukkulan laella, metsäpuron reunalla, sillä sinne
sattuma hänen askeleensa johti. Se seisoi siellä niinkuin ennen
muinoin, solakkana, suorana, ylpeänä ja myrskyä uhkaavana. Surisiko se
särkynyttä sielua, kuihtunutta vartaloa, jolla muinoin, vaikkakin
jalommissa muodoissa, oli sama oman voiman ja ylpeyden leima kuin
hänelläkin? Vai ivasiko se? Hän ei tiennyt kumpaako se teki, mutta hän
tahtoi tietää sen ja kuulosteli, ja kun hän kuulosteli, oli hän tuolta
ylhäältä, vai omasta rinnastaanko, kuulevinaan jotain, joka sanoi:
"Tuolla liikkuu joku kukkulan laella; onko se kuusi, joka mustia
oksiaan heiluttaa? Onko se ruusupensas, joka taipuu, kun tuuli noukkii
sen vaalean punaisia kukkia? Vai onko se Singoallan hame, joka liehuu
tuulessa, kun hän rakkahintansa vartoo? En tiedä, mutta minä aavistelen
ja olen onnellinen. Suloista on neitoansa kohdata, suloisinta silloin,
kun hämärä maita peittää..." Pyh, mitä varten muistella tätä laulua? Ei
ole mitään syytä sitä nyt laulaa. Ei ole mitään ivaa eikä mitään
sääliä, vaan pelkkää lapsellisuutta sitä laulaa. Eihän voi siitä
suuttua eikä sille nauraa. Niin päätteli yöllinen kulkija mielessään.
Samassa muisti hän puukon, joka hänellä vielä oli kädessään, ja kun hän
kuutamossa sen terää tarkasteli, ajatteli hän:
"Se voisi todellakin olla verta minun verestäni."
Hän nakkasi aseen menemään ja ajatteli, että hän kuitenkin oli aika
onnellinen, kun olentonsa oli särkynyt niin moneksi kappaleeksi, ettei
hän tiennyt, mikä niistä oli oikea. Paloitellun käärmeen osat elävät
epätoivoista liikkuvaa elämää, ennenkuin kangistuvat ja muuttuvat
kuolleiksi osiksi jostain, joka ennen oli yhtenäistä. Mutta että ne
pyrkivät yhtymään, niinkuin taru kertoo, sitä ei yöllinen vaeltaja
voinut ymmärtää. Hän puolestaan ei mitään yhtymistä halunnut. Parasta
oli jäljettömiin kadota, ja hänen pitäisi nyt oikeastaan nauraa
kaikelle, kun tiesi, että rutto raivoaa nyt kautta maailman ja tuhoo
kaikki murhamiesten sikiöt, joita maassa matelee. Sitten saisivat
ruohot ja kukkaset kasvaa rauhassa eläinten hampailta eikä mikään
kirves tulisi kaatamaan puita, jotka silloin vapaasti saisivat kutoa
oksistaan holvin yli vaikenevan maan. Silloin olisi paratiisi kaikessa
komeudessaan uudistettu. Kun ei vaan sitten mitkään Aatamit ja Eevat
tulisi sitä uudelleen turmelemaan! Uutta Aatamia seuraisi uusi Kain,
joka veljensä murhasi, ja Kainia isät, jotka poikansa tappoivat, ja
isiä pojat, jotka isänsä tappoivat. Tällaisissa sekavissa mietteissä
jatkoi ritari harhailuaan ristiin rastiin metsässä.
Silloin sattui päivän koittaessa, että hän näki tulen tuikkivan ja meni
sitä kohti.