Surunlapsi kiiruhti kulkuaan ja ritarin täytyi seurata, vaikka hänen
sielunsa vaikeroi.
Mutta myöskin Singoalla -- sillä se oli hän, joka oli varjona kulkenut
-- seurasi Surunlasta, ja kun he olivat ehtineet vähän matkan päähän
vaaralliselta kalliolta, jossa surma väijyi, pyysi hän häntä
pysähtymään.
Ritari vaipui Singoallan jalkoihin ja syleili hänen polviaan.
Singoalla kumartui hänen ylitsensä ja hiveli hänen kiharoitaan.
"Erland", sanoi hän, "me näemme toisemme nyt viimeisen kerran maan
päällä. Hyvästi rakkaani!"
"Saanko minä kuolla?"
"Et", vastasi Singoalla. "Aioin tosin eilen illalla tappaa sinut, mutta
silloin oli sieluni musta vihasta ja epätoivosta. Nyt saat sinä elää,
Erland, puolisoasi ja poikaasi varten. Sinähän rakastat Helenaa, ja hän
rakastaa sinua... ja pieni poikasi, sano onko hän enemmän sinun
näköisesi vaiko sinisilmäisen Helenasi? Tahtoisin kernaasti hyväillä
pientä poikaasi."
"Vaiti!" huudahti ritari Erland. "Älä puhu Helenasta! Päivällä, kun
mieleni on sekaisin, tulen minä kyllä toimeen tuon naisen kanssa; mutta
sinä, Singoalla, olet ainoa, oikea rakkauteni, niinkuin olet
ensimmäinen ja oikea vaimoni."
"Älä petä minua", sanoi Singoalla, "rukoilen: älä puhu niin, että minä
taas alan elää toivossa, joka sitten pettää ja jättää jälkeensä vihaa
ja epätoivoa! Enkö joutunut harhaan sanoistasi, silloin kun Surunlapsi
ensi kerran toi sinut luokseni? Luulin sinun minua aina rakastavan ja
että sinun oli suloista minua nähdä. Silloin päätin tulla luoksesi.
Mutta sinä kauhistuit minut nähdessäsi ja pikaistuit ja tahdoit tappaa
minut. Erland, sinä vihaat minua päivällä; rakastaa minua voit
ainoastaan yöllä, kun Surunlapsen salaperäinen voima on tahtosi
kahlehtinut."
"Totta on se, mitä sanot, mutta totta vain puoleksi, sillä nyt näen
minä selvästi", sanoi ritari. "En ole sama päivällä kuin nyt, kun olen
luonasi. Päivällä olen minä onneton ja mielipuoli; niin, mielipuoli.
Muistat kai Assimin ja isäsi? Sen pahan, minkä _he_ minulle tekivät,
siirsi sekava mieleni sinuun. Sairaat ajatukseni tekivät sinusta
kauhukuvan, ja nimesi, tuo suloinen Singoalla, soi korvissani
kamalalta. Silloin tuli tyttö, joka oli lapsuuteni ystävä, ja hoiti
minua, kun olin sairas. Luulin häntä rakastavani; mutta se nainen, jota
rakastin, olit aina sinä, puolisoni; se olit sinä, jolla vain oli
Helenan naamio. Niin, en minä koskaan Helenaa rakastanut, mutta sinua
rakastin minä hänessä; sen tunnen minä nyt. Singoalla, jos et tahdo
tappaa minua oikeuden täyttämiseksi, et rikotun valani tähden etkä
niiden tuskien tähden, joita olen sinulle tuottanut, niin tapa minut
oman itseni vuoksi, sillä minä vapisen huomista päivää. En tahdo herätä
hulluuteen enkä vihaan sinua kohtaan, joka olet sieluni sydän."
Singoalla vastasi:
"Väärä valasi on anteeksi annettu; sen vuoksi ei sinun tarvitse kuolla.
Eivät myöskään saa sanasi minua vakuutetuksi siitä, ettet rakasta
Helenaa ainakin päivällä, kun olet mielipuoli. Mitäpä siitä, jos
oletkin mielipuoli, kunhan olet onnellinen. Katso, minä tulin tähän
maahan, ja lähetin sinulle poikani, että hän taivuttaisi mielesi
nöyryyteen, sillä jäykkään mieleen ei salainen voima vaikuta, ja toisi
sinut luokseni. Valitsin asunnokseni tuon rotkon tuolla ja odotin sinua
yksitoista päivää. Tahdoin nähdä ja puhutella sinua vielä kerran ennen
kuolemaani sillä minä tunnen kuolemani lähestyvän. Sen tahdoin minä
korvaukseksi Jumalalta kaikista niistä suruista, joita olen kärsinyt,
ja sen korvauksen on laupias Jumala minulle antanut. Mitä tahdon minä
enää itseäni varten? Vaikeampi on ajatella Surunlasta, sillä mikä on
hänestä tuleva, kun minä kuolen? Päivällä, kun sielusi on vihamielinen,
ei hän enää ole poikasi! Mutta Jumala on häntä suojeleva, jos hänen
sielunsa pysyy puhtaana kuin valkoinen lumi, eikä Surunlapsi ole
vanhaksi elävä. Sen olen minä nähnyt kohtalosi viivoista, rakas kalpea
poika!... Ei, Erland, nyt tulee meidän erota iäksi. Huomenna, kun
heräät, olet muistava minua kuin pahaa unta, jonka vaikutus tuuleen
haihtuu. Singoallan kuva ei sitten enää ole ajatuksiasi häiritsevä,
hänen nimensä ei ole koskaan korvissasi kaikuva; hän on sinulta
kadonnut niinkuin ei häntä koskaan olisi ollut olemassa. Mutta jos hän
kuitenkin sieluusi palajaisi, jonkun kerran yksinäisenä hetkenä, niin
älä ajattele häntä kostavana, pakanallisena, äläkä myöskään surevana
naisena, vaan muista häntä anteeksi antavana, joka iloitsee siitä
yöllisestä rakkaudesta, jonka annoit hänelle rotkossa puron reunalla!
Elämäsi Helenan kanssa on kulkeva kuin tyyni joki läpi viheriäisten
niittyjen, välitse varjoisten lehtojen. Erlandisi on kasvava vanhuutesi
iloksi. Huoneesi on kauan pysyvä pystyssä ja Jumalasi siunaus on sitä
suojeleva."
"Hyvästi, Erland!" jatkoi hän. "Hyvästi, sinä puron poika! Hyvästi
ensimmäinen ja ainoa rakkauteni! Hyvästi, onneni ja onnettomuuteni! Ole
siunattu, puolisoni. Siunattu sinä riemuni, auringonvaloni, henkeni,
kaikkeni!"
Ja Singoalla painoi suudelman Erlandin huulille ja riensi pois.
Kyyneleet virtasivat Erlandin poskia pitkin; hän väänteli käsiään ja
huusi Singoallaa; mutta Singoalla oli poissa, ja Surunlapsen voima
kytki Erlandin paikoilleen.
Silloin päästi Erland suustaan sellaisia valitushuutoja, että ne
koskivat Surunlapsen luihin ja ytimiin. Pienokainen vapisi ja tunsi
voimansa vähenevän, tahtonsa heikkenevän, sydämensä sulavan.
"Surunlapsi", huusi ritari, "minä muserran sinut, jos et Jumalan
nimessä vanno vieväsi minua ensi yönä, joka yö Singoallan luo."
"Minä vannon", huokasi Surunlapsi, melkein tiedotonna.
"Pian! Palatkaamme linnaan, ennenkuin minä herään! Minä tunnen sinun
voimasi vähenevän, ja pian minä herään. Joudu! Me olemme muutoin
hukassa."
Surunlapsi kulki nopein askelin. Erland seurasi häntä. Tuskin oli
neljännestunti kulunut, kun ritari jo lepäsi vuoteellaan ja
pyhiinvaeltaja matollaan.
Mutta turhaan väijyi Assim saalistaan, seisoessaan kallioiden välissä
teräväksi hiottu miekka kädessään. Kun Singoalla palasi rotkoon, sanoi
hän vain: "Ritari ei tule." Assim iski miekkansa kallioon niin että se
murtui kahvan kohdalta, juoksi rantaan ja huvittelihe koko yön
matkimalla yölintujen ääniä ja vyöryttämällä kiviä kalliolta järveen.