Ritari heräsi pää raskaana. Surunlapsikin heräsi kohta sen jälkeen
uuvuksissa, mutta tuntien sielussaan yön onnen jälkikaikua. "Isä" oli
hän vähällä sanoa herra Erlandille, sillä hän muisti kai ne
isänrakkautta ilmaisevat sanat, joita ritari yön kuluessa oli lausunut,
mutta se sana kuoli hänen huulilleen, kun hän katsahti ylös ja näki
ritarin kasvojen synkän ilmeen.
"Kirous", mutisi ritari, "olen nähnyt kauheaa unta tänä yönä. Pahat
henget ovat minua kiusanneet. Yksi niistä oli sinun näköisesi,
Surunlapsi."
Herra Erland pukeutui kiiruusti ja riensi ulos hengittämään aamun
raitista ilmaa. Koko päivän oli hän synkkämielinen. Hän puhui tuskin
mitään Helena rouvalle, Surunlapselle vielä vähemmin, ei hän hyväillyt
pientä poikaansakaan, mutta torui sitä enemmän palvelijoita.
Illan suussa lähti herra Erland ratsastamaan. Surunlapsi kiiruhti
metsään ja rotkolle. Singoalla istui siellä säteilevin kasvoin, yhä
vieläkin huumaantuneena yöllisistä muistoista. Assim keitti ruokaa
kattilassa eikä puhunut mitään.
Singoalla sulki Surunlapsen syliinsä, suuteli häntä suutelemistaan ja
kysyi hänen isästään.
"Isänikö!" vastasi Surunlapsi. "Oi, en uskalla enää tänään kutsua häntä
isäkseni. Hän on vihainen ja sanoo yöllä nähneensä kauheaa unta."
"Sanoiko hän _kauheaa_ unta?" kysyi Singoalla miettivästi.
"Sanoi."
"Se on mahdotonta. Hän rakastaa minua. Esi-isämme ovat sanoneet, että
kun salainen voima vaikuttaa, silloin ihminen esiintyy sellaisena kuin
hän on. Hän rakastaa minua sisimmässä sydämessään. Oo, tätä yötä, tätä
autuaallista yötä. Surunlapsi, sinun tulee taas tänä iltana tuoda
ritarini luokseni. Mutta sitä ennen tahdon minä näyttäytyä hänelle,
vakuuttaakseni sinulle että hän rakastaa minua aina. Tule, Surunlapsi,
minä lähden linnaan."
"Äiti", huusi Surunlapsi, "sinä saatat itsesi onnettomuuteen. Muista
ritarin puolisoa, Helena rouvaa!"
"Häntäkö!" virkkoi Singoalla säihkyvin silmin. "Minä olen ritarin
ensimmäinen ja oikea puoliso, niin totta kuin Jumala asuu taivaassa.
Hän ei rakasta häntä, hän ei voi rakastaa häntä. Etkö kuullut, etkö
nähnyt sitä viime yönä? Minua, yksin minua rakastaa hänen sielunsa.
Minä lähden hänen luoksensa."
Turhat olivat Surunlapsen valitukset. Hän lähti. Surunlapsi seurasi
häntä itkien ja rukoillen. Hän lähti, sillä epäilys, jonka hän tahtoi
vääräksi todistaa, mustasukkaisuus, jota hän turhaan ivasi, oli
herännyt hänen mielessään. Assim otti jousensa olalleen ja seurasi
häntä, loitompana.
Hetken kuljettuaan tuli Singoalla Surunlapsen seuraamana hiukan
viettävälle ylängölle, jonka poikki hänen tiensä vei. Saavuttuaan
harjulle pysähtyi hän, sillä hän näki ritarin hevosen selässä alempana.
Hänen muotonsa oli synkkä ja pelottava. Hänen hevosensa oli vaahdossa.
Jousi riippui hänen satulansa nappulassa.
Ritarikin huomasi Singoallan; hän pysähtyi, varjosti kädellä silmiään,
katseli ja huusi:
"Kirottu kummitus! Pakanallinen noita! Ajatko minua takaa päivälläkin?"
Ja hän tempasi jousensa, jännitti sen, asetti nuolen jänteelle ja
ampui.
Mutta Singoalla oli jo kadonnut. Assim oli syössyt hätään, temmannut
hänet luokseen ja vienyt hänet näkyvistä. Sen tehtyään jännitti Assim
jousensa ja riensi takaisin, ampuakseen hänkin, mutta silloin oli
ritari jo poissa.
Kun Assim palasi, istui Singoalla vihreällä sammalella ja tuijotti
eteensä. Surunlapsi istui äänetönnä hänen vierellään ja toivoi
itselleen kuolemaa.
"Singoalla", sanoi Assim ja kumartui hänen puoleensa. "Tahdotko, että
tapan Erlandin? Minulla on myrkyllinen nuoli viinessäni ja minä ammun
tarkkaan."
"Minulla on oikeus ottaa hänen verensä. Tapa hänet!" sanoi Singoalla.
Assim meni. Hänen silmänsä loistivat riemusta. Hänkin alkoi toivoa.
Mutta hänen riemunsa oli lyhyt. Singoalla huusi hänet takaisin. Hän
tuli. "Ei, Assim! Ei vielä, Assim!" sanoi Singoalla. "Ei, ei vielä!"
uudisti hän ja kohotti miettiväisenä kätensä otsalleen. "Surunlapsi saa
illalla tuoda sen petturin luokseni. Minä silloin tuomitsen hänet, ja
jos tuomio on kuolemaksi, tulee sinun, Assim, hänet tappaa..."
"Haa!" lisäsi hän ja nousi ylpeästi seisoalleen; "tuo valkotukkainen
nainen, hänen sinisilmäinen Helenansa saa omistaa hänet päivällä; mutta
minun, minun on hän yöllä, sillä hän on Surunlapseni voiman orja.
Hyvästi, Surunlapsi! Odotan sinua ja häntä yöllä luokseni. Ensi yönä
langetetaan tuomio."
Pitkät olivat Singoallalle illan hetket hänen istuessaan rotkossa
nuotiotulen ääressä tuomion hetkeä odotellen. Surunlapsi, sinä silmieni
ilo, voimasi ei ole pettävä... niin puheli hän itsekseen. Hio... niin
puhui hän Assimille, joka uupumatta, mielipuolen levollisuudella,
teroitti miekkaansa kallion kylkeä vastaan.
Mutta Surunlapsi, pitkät olivat hänenkin hetkensä! Mikä kamala hetki,
kun ritari taas sortui hänen voimansa alle! Mikä kammottava retki, kun
hän yöllä taas vaelsi metsässä isänsä vieressä!
"Surunlapsi, poikani..." Niin kuuluivat taas ritarin sanat. Mutta nyt
pudistuttivat Surunlasta nuo sanat. Ne eivät olleet hänen isänsä, ne
olivat ivailevan hengen, joka puhui hänen äitinsä suulla. "Surunlapsi!
Sinä et tiedä, kuinka minä sinua rakastan", sanoi ritari heidän yön
pimeässä kävellessään.
"Ei, hellitä käteni! Et saa koskea minuun. Minä en tahdo olla sinun
poikasi."
"Yö on pimeä, pilviä purjehtii taivaalla... ja sinä, Surunlapsi, puhut
sanoja, jotka saavat vereni jähmettymään. Näetkö pilven taivaalla, sinä
oma Surunlapseni?"
"Niin, alkaapa sataa. Jouduhan nyt! -- Minä vien sinut kurjan,
onnettoman äitini luo."
Vettä satoi virtanaan. Metsä ratisi; ei ainoakaan tähti valaissut
heidän yksinäistä tietään. Yölinnut huutelivat rotkoissa. Ja pienen
pojan sivulla vaelsi kalpea haamu silmät raollaan.
He saapuivat kalliomurrokselle. Surunlapsi pysähtyi, ja häntä
pudistutti taas. Hän ajatteli Assimin miekkaa, ajatteli tuomiota, joka
odotti. Hän pysähtyi ja toivoi kuolemansa tulevan.
"Surunlapsi", sanoi ritari. "Anna minulle kätesi. Viethän minut
Singoallan luo. Paha poika, minä valitan äidillesi, että olet puhunut
julmia sanoja isällesi."
Niin uhkaili ritari hyväilevällä äänellä. Mutta Surunlapsi itki.
"Miksi itket? Miksi olet suuttunut minuun? Tule Surunlapsi! Rauhoita
mielesi! Enhän minä valita Singoallalle."
Ja ritari tahtoi mennä kallioiden väliin.
Mutta Surunlapsi tahtoi pidättää häntä. Poika tiuskasi:
"Ei, pysähdy! Eikö sinua pelota, herra Erland?"
"Tuuli puhaltaa metsässä, mutta kukahan pelkäisi tuulta ja pimeää?"
vastasi ritari. "Olet lapsellinen, poika."
"Etkö kuule, mitä tuuli sinulle kertoo? Se on surullinen tarina, ja
sinun pitäisi pelätä."
"Mitä kertoo tuuli? Kerro hänen tarinansa! Minä kuuntelen mielelläni,
jos pyyhit kyyneleesi ja olet iloinen."
Ritarin näin puhuessa, nojasi hän kalliopaatta vasten, hymyili ja
kohotti otsansa synkkää taivasta kohden. Kallioiden välistä häämötti
joku haamu.
"Tuuli kertoo: 'Äitini synnytti minut eräänä yönä kirkkomaalla. Hän
haki siellä puolisonsa hautaa, mutta hänen puolisonsa ei ollutkaan
kuollut'."
"Kuulitko tuulen sitä kertovan, kummallinen poika? Mitä se nyt sitten
kertoo?"
"Tuuli kertoo: 'Isäni oli ritari, joka matkusti maita mantereita, oli
epävakainen ja uskoton'."
"Silloinhan on tuuli isänsä kaltainen."
"'Äitini etsi häntä ja vaelti maasta maahan, mutta ei häntä löytänyt.
Itse luuli hän olevansa rakastettu ja etsitty hänkin. Luuli hänet hyvin
onnettomaksi, ja itki hänen tähtensä: kyynelensä tippuivat kuin kaste
niitylle, kuin sade vuorille'."
"Niinkö tuuli kertoi? Mutta mitä kertoo hän nyt? Nyt kuuluu hänen
äänensä tylyltä metsässä."
"Tuuli kertoo: 'Isäni ei ollut onneton, sillä hän oli unhottanut äitini
eikä häntä etsinyt. Hän rakasti toista, joka tuli pohjolasta'."
"Tuulella on uskoton isä", sanoi ritari. "Mutta kuule, kuinka metsä
vaikeroi! Se on taaskin tuulen ääni. Mitä sanoo hän nyt?"
"Tuuli sanoo: 'Minua on huokaileva rinta imettänyt; valitusvirret
olivat kehtolauluni. Äitini on hyvin onneton'."
Ritari painoi otsansa alas ja pani kätensä rintansa päälle.
"Surunlapsi", sanoi hän, "sinä, joka ymmärrät tuulen kielen, mitä
kertoo se nyt, sillä nyt huutaa se, nyt on se vihainen ja puiden latvat
vapisevat."
Varjo siirtyi lähemmä puhelevia. Surunlapsi vastasi:
"Tuuli kertoo: 'Isäni tahtoi tänään tappaa äitini; hän ampui nuolen
hänen rintaansa vasten, mutta äitini pakeni. Miksi vihaat sinä äitiäni?
Mitä on hän rikkonut sinua vastaan; vastaa minulle, ritari!'"
Ritari painoi päänsä rintaansa vasten ja kysyi:
"Surunlapsi, sanoiko äitisi, että oli yö, kun synnyit? Sanoiko hän
synnyttäneensä sinut kuolleiden kalmistossa isäsi hautaa etsiessään?"
"Sanoi."
"Sumu haihtuu ja minä katselen kahteen maailmaan. Nyt muistan minä,
kuka minä olen, kun aurinko taivaalla paistaa. Minä olen mielipuoli
päivällä. Minä tahdoin tappaa äitisi. Minä vihaan äitiäsi päivällä,
sillä silloin olen minä mielipuoli. Eikö äitisi tahdo tappaa minua
uskottomuuteni vuoksi, julmuuteni ja kaikkien niiden tuskien vuoksi,
joita olen hänelle tuottanut? Surunlapsi, kysy äidiltäsi, tahtooko hän
ottaa vereni. Hänellä on siihen oikeus."
Mutta Surunlapsi vastasi:
"Kuuletko kuinka tuuli valittaa: 'Voinko minä viedä isäni kuolemaan?'"
Ja Surunlapsi, joka värisi Assimin miekkaa ajatellessaan, tarttui
ritarin käteen paetakseen hänen kanssaan takaisin linnaan.
Silloin astui kuunteleva varjo esiin hämäryydestään.
"Pakene", kuiskasi hän Surunlapselle, "sillä Assim raivoo ja vainuaa
verta. Hän väijyy rotkon suulla. Minä olen herättänyt hänen vihansa,
mutta en voi sitä nukuttaa."
Ritari tunsi kuiskaavan äänen, kääntyi päin ja tahtoi tarttua hänen
hameeseensa.