Kun Surunlapsi palasi linnaan, istuivat priori ja ritari vielä
tornikammion pöydän ääressä synkkiä asioitaan puhellen. Surunlapsi
täytti heidän maljansa ja priori tyhjensi omansa luottamuksella, koska
sen ojensi hänelle hurskas pyhiinvaeltaja.
Aterian jälkeen palasi priori luostariin. Ei hän eikä ritarikaan ollut
rouva Helenan eikä talon väen kanssa puhunut mitään tuosta kamalasta
uutisesta, sillä he eivät tahtoneen ennen aikojaan ketään pelottaa.
Surunlapsen seuraamana meni ritari Erland tornikammioon nauttimaan yön
lepoa. Surunlapsen sydän vavahteli, sillä hän oli ritari Erlandin
juomaan sekoittanut Assimin salaperäistä siemeniä; hänen sydämensä
vavahteli, sillä tänä yönä tulisi hän sen avulla, jota Assim ja
Singoalla olivat kutsuneet salaiseksi voimaksi, viemään isänsä äitinsä
luo. Tämä voima on meidän päivinämme yleisesti tunnettu ja kuitenkin on
se vielä selittämätön arvoitus. Meidän aikamme viisaat, jotka tutkivat
hermosäikeitten näkymättömiä pidennyksiä, tuntevat ne lait, joiden
mukaan taivaan kappaleet äärettömässä avaruudessa liikkuvat ja joiden
mukaan vesipisara liikkuu hiuksen hienossa putkessa, eivät kuitenkaan
vielä ole täydellisesti päässeet selville tämän voiman salaisuuksista.
Mutta ennenkuin Mesmer keksi sen, olivat sitä jo käyttäneet Intian
braminit ja Assarian kansa. Mutta Assarian kansa ei tutkinut; se vain
käytti voimaa, ja antoi sen olla sinä, mitä oli: arvoituksena.
Surunlapsella oli suuressa määrin tuo salainen voima vallassaan; sen
oli hänen äitinsä huomannut. Kun hänen sydämensä oli tuskasta revetä,
ja uni pakeni hänen vuoteeltaan, oli Surunlapsen tapana hivellä
käsillään hänen kasvojaan, ja uni tuli, ja sydän tuudittui muutamien
hetkien lepoon.
Nyt nukkuu ritari: se kuuluu hänen hengityksestään. Hiekkakello
kuiskaa. Tähdet tuikkavat tornin ikkunasta sisään. Surunlapsi nousee
ylös matoltaan ja hiipii äänettömin askelin Erlandin vuoteelle.
Pienokaisen sydän sykkii kiihkeästi. Epäillen kohottaa hän kätensä. Ne
väikkyvät kuin varjot yli ritarin otsan ja alas rintaa vasten. Yhä
kuiskaa hiekkakello. Tähdet tuikkivat tornin ikkunasta sisään. Ei kuulu
hiiskahdustakaan; ritarikin on lakannut hengittämästä. Hän lepää
vuoteellaan kuin kuollut ja tähtien valo väreilee hänen kalpealla
otsallaan. Kuin varjot väikkyvät Surunlapsen kädet yli ritarin
kasvojen; ne väikkyvät hänen kasvojensa yli kuin hiljaiset varjot.
Silloin nousee ritari ylös. Surunlapsi hypähtää taapäin, päästää
puoleksi tukahdutetun huudahduksen ja heittäytyy polvilleen. Ritarin
silmät ovat kiinni.
"Herra Erland", kuiskaa Surunlapsi, "en tahtonut tehdä sinulle pahaa.
Elä vihastu minuun!"
Ritari ei vastannut. Silloin huomasi Surunlapsi, että voima oli
vaikuttanut. Hän nousi ylös ja sanoi rauhallisesti:
"Ritari, sinun tulee jättää vuoteesi ja seurata minua."
"Minne tahdot viedä minut, Surunlapsi?"
"Saat kohta sen tietää."
Ritari pukeutui. Surunlapsi tarttui hänen käteensä.
He astuivat tornin rappuja alas ja tulivat takaportin kautta rantaan,
jossa ritarin kalastusvenheet olivat. Venheistä pienimmässä souti hänet
Surunlapsi salmen yli niin äänettömästi, että vartijankin olisi ollut
vaikea sitä kuulla, tarttui sitten hänen käteensä ja vei hänet metsään.
Tuo salainen voima vaikutti niin, että ritarin tahto, vaikka muuten
olikin luja ja taipumaton, mukautui pojan tahtoon; niin, sulipa
yhdeksikin sen kanssa. Ritarin sielu katsoi Surunlapsen sieluun,
niinkuin uskollinen palvelija katsoo herransa silmiin ja tietää, mitä
tämä tahtoo, ajattelee ja tuntee. Kohta olisi salainen voima vaikuttava
vielä voimakkaamminkin. Niinkuin kasvavassa puussa syyt syntyvät ytimen
ympärille ja kuivettuvat sen mukaan kuin uusia kokoontuu vanhojen
ympärille, niin kasvavat myöskin ihmisolennon ytimen ympärille
intohimojen, tunteiden ja ajatusten syyt, jotka toinen toisensa jälkeen
vanhenevat, samalla kun uusia intohimoja, tunteita ja ajatuksia
kokoontuu kuihtuneiden ja mehuttomain ympärille. Mutta sielun vanhimmat
syyt ovat kuitenkin ne, jotka ovat lähinnä ydintä; sen vuoksi ovat
lapsuuden muistot niin suloiset, ne kun ovat lähinnä hengen sydäntä.
Sill'aikaa kun poika kuletti Erlandia puiden runkojen välitse, tunki
tuo salainen voima yhä syvemmälle hänen olentoonsa; ja sitä mukaa kuin
se sinne syyltä syylle tunki, heräsivät uudelleen eloon kuihtuneet ja
unhotetut intohimot, imien itseensä mehua muiston juurista. Erland
muuttui samaksi kuin oli ollut kymmenen vuotta takaperin, poimiessaan
kukkia puron rannalta ruskean tytön kanssa. Varjo, joka oli piillyt
hänen sielunsa syvyydessä, nousi ylös tunteen kirkkaampaan valoon;
nuoruuden rakkauden tunne, tuo kaikista suloisin, joka ei muuten
koskaan palaja, viilsi läpi hänen olentonsa ja hän ajatteli, tunsi vain
Singoallaa.
"Surunlapsi", sanoi ritari, kun he olivat ehtineet vähän matkaa
metsään, "istukaamme lepäämään. Yö on niin kaunis. Näetkö tähden, joka
kiiluu tuolla ylhäällä tammen latvan takaa? Minä rakastan sinua
niinkuin poikaani, niinkuin olisit minun pikku Erlandini; rakastan
sinua vielä enemmän, kalpea lapsi, ja minä näen sinun sielustasi, että
sinäkin minua rakastat. Nyt on niin kaunista, niin viileää. Minne viet
minua, Surunlapsi? Minä seuraan sinua maailman ääriin."
"Vien sinut äitini luo."
"Asuuko äitisi metsässä?"
"Asuu."
"Oi, että olisit poikani! Etkö olekin poikani?"
"Olen", vastasi Surunlapsi, hämmästyneenä, liikutettuna ja hämillään
näistä suloisista sanoista.
"Ken on äitisi? Onko se Singoalla... Singoalla... Singoalla?"
Hänen äänensä sointu muuttui yhä lempeämmäksi.
"On, äitini on Singoalla."
"Oi Jumalani", sanoi ritari ja kyyneleet alkoivat tippua hänen raollaan
olevista silmistään, "minä olen niin onnellinen. Rakastettu poikani,
miksi en sinua heti paikalla tuntenut? Sinä olet ollut muukalainen
isäsi huoneessa, olet kärsinyt paljon ja syyttömästi hänen vihastaan.
Näen kuitenkin sielustasi, ettet vihaa minua; ei, sinä rakastat minua
ja olet onnellinen sanoistani. Tule, Surunlapsi, minä tahdon mennä
äitisi luo."
He jatkoivat kulkuaan. Surunlapsi vapisi autuaasta mielialasta, sillä
niin voi myöskin tapahtua, kun autuus mielen täyttää ja niinkuin
auringon valo tulvii silmiin, jotka ennen olivat sokeat... vapisi
kamalasta tunteesta, sillä ritari oli niin kalpea, niin muuttunut ja
hänen äänensä niin aavemainen. Se oli kuin harhanäky, niinkuin
olisi vieras sielu hänen suunsa kautta puhunut. He pysähtyivät
kalliomurroksen eteen. Surunlapsi tarttui isänsä käteen ja vei hänet
sokkeloon.
Tulta tuikki jostain, se katosi taas, sillä kallion seinä sattui eteen,
mutta kohta näkyi se taas jälleen. Se tuli rotkosta.
"Oi, minä vapisen", mutisi ritari; "asuuko sieluni rakastettu näissä
kallioissa?"
Ritarin ja pyhiinvaeltajan askeleet ilmaisivat yksinäisen asunnon
eläjille heidän tulonsa. Singoalla istui sammalvuoteella, tulenvalo
hulmusi kosteilla kiviseinillä ja loi petollisen punan hänen
kasvoilleen. Assimkin istui vanhalla paikallaan, kädet ristissä rinnan
päällä. Hän oli äsken hionut miekkaansa vuoren kylkeä vastaan; nyt
riippui se paljastettuna hänen vyössään.
"Kuule", kuiskasi Singoalla, joka aina hämäristä asti oli kuunnellut ja
odottanut, odottanut ja kuunnellut; "Kuule. He tulevat. Assim, menehän
nyt!" Assim nousi ylös.
"Jään tänne varjoon", sanoi hän, "jos tahdot, että hänen on kuoleminen,
niin kohenna tulta; se on oleva merkki. Miekkani on terävä, käteni on
varma, odottamaton isku on kaatava villin jääkarhun."
"Mene, mene!" kuiskasi Singoalla. Assim katosi.
Seuraavassa silmänräpäyksessä astuivat ritari ja Surunlapsi sisään.
Singoalla seisoi Erlandin edessä. Hän katseli häntä... Kuka taitaa
kuvata moisen katseen? Elämä kaikkine kohtaloineen, iloineen ja
suruineen, kaikkine loppumattomine intohimoineen ja tunteineen voipi
keskittyä katseeseen, niinkuin särmiö kokoo auringon kaikki säteet
polttopisteeseensä. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus voivat
sulautua yhteen ainoaan katseeseen. Ne sulautuivat Singoallan katseessa
yhteen ainoaan kysymykseen, ylpeään ja musertavaan ja kuitenkin
vapisevaan.
Se oli kysymys muistosta tai unhotuksesta, rakkaudesta tai vihasta,
kyynelistä tai verestä. Raotetuilla silmiensä luomilla tunsi ritari
polttavan tunteen tästä katseeseen asetetusta kysymyksestä.
"Singoalla!" kuului Erland sanovan.
Se ääni, joka tässä kysymyksessä kaikui, vastasi kaikkeen, mitä
Singoallan sielu oli kysynyt. Hän tuli muistaen, rakastaen ja anteeksi
anoen. Kuinka voisikaan hänet musertaa puhumalla valapattoudesta,
kostosta ja kuolemasta? Singoallan pää vaipui povea vasten, hänen
alakuloinen otsansa kätkihe laihoihin, läpikuultaviin käsiin.
"Singoalla", virkkoi uudelleen Erland, ja kyyneleet tippuivat hänen
silmäluomiensa alta.
Singoalla ei vastannut; hän seisoi kuin kuvapatsas, mutta hänen povensa
ja huokauksensa ilmaisivat, että hän eli.
Ritari nosti Surunlapsen käsivarrelleen ja astui askeleen Singoallaa
kohti. Heidän päänsä nojasivat toisiaan vastaan. Erlandin ruskeat
kiharat sekaantuivat nyt niin kuin muinoin mustiin aaltoihin, jotka
lainehtivat Singoallan otsan ympärillä.
Rotkossa vallitsee hiljaisuus. Missä ovat nyt tuskat, viha, katkerat
muistot, jotka siellä asuivat, kamalat huokaukset, jotka sen täyttivät,
rajut huudot, jotka tunkivat esiin Singoallan rinnasta, kun hänen
epätoivonsa kuorma kävi hänelle ylivoimaiseksi? Nyt kuuluu vain
hiljaisia nyyhkytyksiä. Erland kietoo kätensä Singoallan vyötäisten
ympärille ja kuiskaa -- Singoalla ei kuule, mitä hän kuiskaa, mutta se
kuuluu siltä kuin tuulen henkäys tuudittaisi koivun lehtiä lepoon.
Mutta luolan ulkopuolella kiiluvat Assimin silmät. Hän puree hammasta
tuskassaan. Hän tahtoo, että Singoalla olisi onnellinen, mutta että
hänen, tuon hyljätyn, täytyy nähdä tuota onnea! Parempi olisi hänen
kuolla tuleen.
Singoalla hivelee kädellään Erlandin poskia; hän kysyy kuiskaten,
silmät kyyneliä vuotaen, helliä, kummallisia kysymyksiä: "Miksi olet
niin kalpea, Erland? Miksi kuihtuivat poskiesi ruusut? Minne nuoruutesi
pakeni? Näin unta, että olit seitsentoistavuotias. Erland, oletko
kärsinyt?"
"Missä olet ollut niin kauan, Singoalla?" kysyy vuorostaan Erland.
"Muistatko onnemme kotoa, missä kuusi humisi, missä puro lirisi? Oi,
kuusi humisee vieläkin, puro lirisee vieläkin. Menneisyys on palannut,
olemme nuoria jälleen. Tule, Singoalla, leikkikäämme ja poimikaamme
kukkasia puron reunalta! Aikahan on jo käsissä; taivaan tähdet
tuikkivat! Etkö näe niitä?"
Erland tarttui Singoallan käteen ja vei hänet rotkosta. Mitään
ajattelematta, ainoastaan autuaasti tuntien seurasi häntä Singoalla.
Hän kulki ritarin rinnalla, silmät maahan luotuina, haaveellisiin
unelmiin vaipuneena. Ei hän nähnyt tähtiä, ei puita, joiden välitse
kulki. Oi, kun ei koskaan tämä autuus loppuisi! Antaa heidän leikkiä
puron reunalla ja kuolla, ennenkuin aamun kylmä valo koittaa ja tuo
tullessaan tunteettoman todellisuutensa! Yö, uni, haaveilu, häilyvät
varjot, tuikkivat tähdet, epämääräisyys ja rajattomuus, nuo suloiset
näköhäiriöt, jotka syntyvät hämäryyden helmassa, oi, mitä on
rinnallanne aurinko ja sen kultainen valo, mitäpä päivä kirkkaine
esineineen ja kylmine totuuksineen!
Surunlapsi seurasi isää ja äitiä. Pienokaisen kasvot loistivat.
Tuntematon voima liikkui hänen povessaan ja pakotti häntä laulamaan.
Laulu kaikui niinkuin se olisi ollut vain henkiä varten, jotka yön
pimeässä liihoittelevat.
He tulivat kukkulalle puron luona; se oli lähellä rotkoa. Erland ja
Singoalla istuutuivat kukkulan juurelle nurmikolle, missä ennen muinoin
olivat istuneet; mutta leikkiä, poimia kukkia eivät he enää voineet;
uinaillen lepäsivät he toistensa olkapäihin nojaten; puhella eivät he
voineet, ainoastaan huokailla ja tuntea toistensa läsnäolon, puoleksi
valveilla, puoleksi unessa.
Mutta Surunlapsi istuutui puron rannalle, katseli tähtiä, jotka
kuvastuivat veteen; ja lauleli niille. Niin vierivät hetket, ja toinen
toisensa perästä sammuivat tähdet lännen sumuihin. Harmaata usvaa
sekaantui pimeyteen ja aamukaste kostutti maata. Silloin lähestyi
Surunlapsi isäänsä, laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi
hänelle: "Yö kuluu. Nouse ylös ja seuraa minua!" Ritari heräsi
tuskallisesta horrostilastaan; hänen tahtonsa oli Surunlapsen tahdon
alle alistunut; hänen täytyi totella.
Tämän teki Surunlapsi siksi, että aika oli kulunut pitkälle yli
puolenyön, ja se salainen voima, jonka avulla Surunlapsen sielu
hallitsi ritarin sielua, alkoi heikontua. Sen tunsi Surunlapsi
jäsentensä kylmenemisestä ja uupumisesta.
"Äiti", sanoi hän Singoallalle, "tule! minua uuvuttaa ja minun on
kylmä. Meidän täytyy kiiruhtaa."
"Heitä hyvästi, äiti. Meidän täytyy rientää", uudisti Surunlapsi
hätäillen. Singoalla nousi ylös. "Hyvästi", kuiskasi hän ritarille.
"Ei, ei", sanoi ritari Erland; "me jäämme tänne ainiaaksi."
"Me tapaamme taas. Hyvästi!"
"Pakene, äiti! Älä jää!" rukoili Surunlapsi.
Singoalla riensi pois. Ritari levitti sylinsä hänen jälkeensä.
"Tule", sanoi poika; "sinun täytyy seurata minua, isä."
Ja Surunlapsi tarttui hänen käteensä, ja hänen täytyi seurata. Nopein
askelin palasivat he linnaan, soutivat salmen yli, kiipesivät tornin
rappuja ja tulivat tornikammioon.
"Riisu vaatteesi ja nuku!" käski Surunlapsi. Ritari totteli. Surunlapsi
kääriytyi peitteeseensä, paneutui matolleen ja nukkui heti.
Hiekkakello kuiskaa, kalpenevat tähdet tuikkavat tornikammioon, ritari
nukkuu vuoteellaan, pyhiinvaeltaja matollaan.
Tunnin kuluttua alkaa päivä valjeta. Linnut helähtävät laulamaan;
linnan palvelijat heräävät; metsästä kuuluvat jo uutteran
uudisviljelijän kirveen iskut.