Suuresti ihastui Helena rouva huomatessaan muutoksen, mikä oli
tapahtunut ritari Erlandin mielialassa Surunlasta kohtaan.
Kärsivällisyys ja lempeys voittavat vihan, ajatteli rouva Helena; oli
kai myöskin vaikuttanut ritarin lempeyteen se, että Surunlapsi oli
löytänyt kultaisen kruunun, ja että ilmestys siis oli tosi. Niin
ajatteli ainakin Helena rouva.
Niin, aina yhdennestätoista päivästä alkaen pienen pyhiinvaeltajan
tulon jälkeen linnaan oli ritari Erland hänelle ystävällinen. Se
vaikutti Surunlapseenkin niin, että hänen käytöksensä muuttui
vapaammaksi ja avonaisemmaksi. Ritarinkin läsnäollessa soitteli hän nyt
lasinpalasillaan ja lauleli, välittämättä siitä, kuunneltiinko häntä
vai ei. Hän ei nyt tuntenut mitään katkeruutta tai mitä se lienee ollut
joka oli puristanut hiljaiset kyyneleet hänen silmistään, kun ritari
poikaansa hyväili. Hän katseli ritari Erlandia vapaasti silmiin ja
hymyili hänelle pikaria tarjotessaan. Mutta metsässä kävi hän joka
päivä niillä tunneilla, jolloin ei ritari hänen palvelustaan kaivannut,
ja Hurtta seurasi häntä melkein aina.
Kahdentenatoista päivänä tapahtui, että isä Henrikki meni linnaan,
osaksi nähdäkseen pientä pyhiinvaeltajaa, jota hän rakasti ja jota hän
katseli yhä suuremmalla kunnioituksella sitten kun tuo ihmeellisesti
löydetty kruunu taas koristi pyhän neitsyen kuvaa luostarissa; osaksi
myös ilmaistakseen ritarille erään kirjeen sisällön, joka oli tullut
muutamasta Norjan rajalla olevasta luostarista. Mutta kun isä Henrikki
tuli linnaan, sai hän tietää, että Surunlapsi jo kauan oli ollut
metsässä. Sitä vastoin oli ritari Erland juuri tullut kotiin, ja isä
Henrikki meni silloin hänen luokseen.
Priorin kasvoissa, joiden ilme muuten oli rauhallinen ja samalla
vilkas, näkyi selviä jälkiä raskaasta ja levottomasta mielialasta.
Miehet tapasivat toisensa tornikammiossa.
"Surullisia uutisia", sanoi priori, ja pani kirjeen pöydälle ja
istuutui raskaasti nojatuoliin. "Tämän pergamentin on minulle
lähettänyt veli Benediktus, Gudtorpin luostarin priori, joka luostari
on Norjan rajalla."
"Ja mitä sitten?" kysyi ritari.
"Oikein ennustit... minä pelkäsin sitä... Lue! Se lähestyy meitä pitkin
askelin, Jumalan vihan päivä, _dies irae dies illa_... Rutto on maassa
ja leviää nopeasti. Armahda meitä. Jumala! Ken ihmettelisi, jos
pelottominkin sydän nyt vapisisi!"
Ritari Erlandin kalpeat posket kävivät kalpeammiksi. Hän tarttui
pergamenttiin, ja hänen silmänsä sattuivat seuraaviin riveihin:
"Tuo kamala murhamies lienee saapunut norjalaiseen Bergenin kaupunkiin
tuuliajolla olevalla englantilaisella laivalla, jonka miehistö oli
kuollut, kun laiva ajautui satamaan. Se ei säästä ylhäisiä eikä
alhaisia, ei hengellisiä eikä maallikoita, ei rikasta eikä
köyhää. Nidarosissa on se jo kaatanut arkkipiispa Arnen ja koko
tuomiokapitulin. Se on vaeltanut laaksosta laaksoon ja lakaissut
pois kaiken, jossa henki on, ei ainoastaan ihmisiä, vaan myöskin
kotieläimet, jopa taivaan linnutkin. Nyt on se täällä. _Parce, parce,
cohibe flagellum. Domine Deus!_ Luostarini on autioksi joutunut. Minä
yksin olen elossa. Veljieni ruumiit mätänevät luostarin portin edessä;
en ole voinut heitä haudata. Näen ikkunastani vielä elossa olevain
saattokulussa kirkkoa kiertävän, rukoillen Jumalalta laupeutta. Jonon
liikkuessa harvenevat sen rivit, ja kuolevien ja kuolleitten kasa
kasvaa kirkon ympärillä. Itse minä joka hetki ruumistani tarkastelen
odottaen siinä näkeväni nuo mustat merkit, jotka tautia ja kuolemaa
ennustavat. Tiedän, että minun täytyy kuolla, Jumala olkoon sielulleni
armollinen! Muuan mies, joka luulee saavansa elää, jos lähtee pois
täältä kuoleman mailta, ottaa kirjeen. Epäilen suuresti, tuleeko se
perille. _Pax tecum_!"
"Jumala olkoon meille armollinen!" sanoi ritari syvällä äänellään.
"Tämä kirje on jo vanha. Ehkä on suuri murhamies jo aivan lähellä
meitä. Vaikeaa on tähän aikaan elää sen, jolla on vaimo ja lapsi!"
"Parasta on kun ei mitään maallista rakasta", sanoi isä Henrikki;
"silloin ei kammota kuolon portti."
"Olen nähnyt ruton aivan läheltä", jatkoi ritari; "olen etelän
kaupungeissa vaeltanut ruumiskasojen keskessä, kantanut sairaita
selässäni, tuntenut heidän hengityksensä omaani sekoittuvan, ja
kuitenkin minä elän."
"Kohtalomme on Jumalan kädessä..." Sillä ajatuksella kevensi isä
Henrikki mielestään sen kauhun, joka oli hänet vallannut, kun sana
uhkaavasta onnettomuudesta ensiksi hänen luokseen saapui, ja hengitti
taas vapaasti.
"Niin, olette oikeassa: kohtalomme on Jumalan kädessä. Hurskas isä, jos
juomanlaskijani Surunlapsi olisi täällä, keventäisimme me sydäntämme
pikarillisella hyvää viiniä. Mutta hän saapuu kai pian, sillä hän
hoitaa tointansa nuhteettomasti."
Ja ritari katseli ulos ikkunasta, sillä hänen sydämensä, joka oli
kovasti taistellut omia tunteitaan vastaan, oli nyt vastustelematta
antautunut sellaisen kiintymyksen valtaan, että hän ikävöi Surunlasta
joka hetki kun tämä oli poissa. Tämä tunne oli salaperäinen ja
käsittämätön. Kuvastivathan Surunlapsen silmät hänen omaa sieluaan,
mutta kuitenkin tuntui ritarista siltä kuin näiden silmien syvyydestä
olisivat häntä katselleet toiset silmät, jotka hän ensin vavahtaen,
mutta sitten tyyntyen tunsi Singoallan silmiksi... "vavahtaen", sillä
Singoallan muisto oli hänelle pakanallinen muisto, johon myrkkyjuoman
ruumiillinen ja taikauskoisten tarujen vaikutuksen kautta oli liittynyt
kuvia kirkon ryöstöstä, petoksesta, murhasta ja noituudesta; sillä
Singoallan muistoon oli myöskin yhtynyt muisto valasta, joka tosin oli
pakanallinen, mutta silti vala, minkä ritari oli rikkonut, ja muisto
kostosta, jonka tämä vala hänelle tuottaisi... "sitten tyyntyen", sillä
pienen pyhiinvaeltajan kautta tämä muisto ikäänkuin ristittiin, ja
ritari luuli tuntevansa, että hän hyvyydellä Surunlasta kohtaan voisi
sovittaa sen, mitä hän vasten tahtoaan oli Singoallaa vastaan rikkonut.
Mutta jättäkäämme ritari ja seuratkaamme Surunlasta metsään. Niin
nopeasti että hänen kalpeat poskensa punehtuivat, oli Surunlapsi
juossut kuusikossa pitkin sisäjärven rantaa niin kauas, kunnes tuli
jyrkkäin kallioiden muodostamalle röykkiöpaikalle, jossa muinaiset
vuoret olivat kerran halkeilleet ja nyt hujan hajan heitettyinä
lepäsivät toistensa päällä ja toisiaan vasten.
Surunlapsi tunkihe noiden kallioiden välissä oleviin harhakäytäviin,
kiipeili milloin ylös, milloin alas, ja seisoi vihdoin luolassa, jonne
ainoastaan heikko valo pääsi tunkeutumaan paasien välitse, jotka olivat
hakatut kuin katoksi kallellaan olevien kivilohkareiden päälle. Hurtta
oli seurannut poikaa hänen vaeltaessaan tuskin näkyvää polkua, joka
kiemurteli risujen ja pensaiden välissä.
Rotko oli asuttu. Metsän elävien nahkoilla katettu sammalvuode kulki
epäsäännöllisiä seiniä pitkin. Pöytänä oli keskelle luolaa asetettu
kivi. Lattialla oli jousi, viini, nuolia ja miekka, ja niiden vieressä
hiiltyneitä oksia tuhkakasan päällä.
Kaksi olentoa istui siellä hämärässä, kun Surunlapsi tuli sisään Hurtan
seuraamana. Toinen näistä oli laiha, mustanruskea mies, jonka ontot
silmät katselivat synkistä, syvistä kuopistaan. Toinen oli nainen,
tumma ja laiha niinkuin mieskin. Molemmat olivat vaiti ja katsoivat
tuijottaen eteensä. Sanatonta kärsimystä kuvastivat tämän naisen
kasvojen piirteet: hivuttava tuska oli muotoillut hänen vartalonsa
ääriviivat. Mutta kauneutta, vaikka jo kyllä kalpeaa ja kuihtuvaa, oli
vielä tässä surun kuvassa: alakuloista kauneutta, joka muistutti omaa,
kohta alkavaa häviötään.
"Surunlapsi on täällä", sanoi mies, sillä nainen ei ollut kuullut pojan
askeleita, eikä edes huomannut, että Hurtta oli paneutunut hänen
viereensä sammalvuoteelle, jossa haukottelihe ja ojentelihe aivan kuin
kotonaan. Nainen säpsähti ja katsahti ympärilleen. Surunlapsi kietoi
kätensä hänen kaulaansa, suuteli hänen suutaan ja silmiään ja otsaansa,
painoi poskensa hänen poskeensa ja sanoi:
"Hyvä äiti, minulla on ilosanoma sinun sielullesi kerrottavana."
Singoalla... sillä tuo nainen oli Singoalla... vastasi kasvot ilosta
loistaen:
"Ilosanoma? Tahdotko antaa minulle auringon säteen, sinä julman isän
poika? Surunlapsi, rakastettu, rakastettu, anna hänet minulle, mutta
älä anna hänen kadota!"
Singoalla tarttui Surunlapsen käteen ja vei sen otsalleen.
"Isäni ei enää minua vihaa", sanoi Surunlapsi. Se oli tämä sanoma, jota
hän oli tullut tuomaan.
"Assim!" huudahti Singoalla tuolle tummalle miehelle; "kuuletko? Erland
ei enää vihaa omaansa ja Singoallan poikaa!"
"Kuulen", vastasi mies kumeasti; "voima voipi siis vaikuttaa. Anna sen
vaikuttaa pian."
"Hän ei enää vihaa sinua", uudisti Singoalla rajattomalla riemulla.
"Onko hän kutsunut sinua pojakseen, aavistaako hän, että olet hänen
poikansa? Eikö hän välistä sano, että olet Singoallan näköinen? Eikö
hän koskaan ole maininnut sinulle nimeäni? Varmaankin on!"
"Ei ole."
Singoalla vei kätensä otsalleen. "Ei", sanoi hän hiljempaa, "olisihan
minun pitänyt se tietää... Surunlapsi, sano, onko Helena rouva hyvin
kaunis? Hyväileekö ritari usein puolisoaan? Rakastaako hän häntä
suuresti?"
"Rakastaa", vastasi Surunlapsi, ja Singoalla käänsi pois kasvonsa ja
painoi otsansa kylmää kalliota vasten.
"Anna voiman vaikuttaa!" kuului Assimin ääni sanovan.
"Älä ole pahoillasi, äiti", pyyteli Surunlapsi ja hyväili häntä niin
kauan, kunnes Singoalla taas käänsi kasvonsa häneen päin.
"Hyvä on", huudahti Singoalla ja nousi ylös. "Voima vaikuttakoon.
Surunlapsi, sinun on tuotava isäsi luokseni."
"Jos Jumala minulle voimaa antaa."
"Sinulla on se", vastasi äiti; "sinulla on se voima, jonka Alako
valituilleen antaa. Sinä voit sillä voimallasi saada aikaan suuria.
Sinä olet syntynyt etelän hehkusta ja pohjan kylmyydestä. Olet syntynyt
uskollisuudesta ja vilpistä, pakanasta ja kristitystä, valosta ja
pimeydestä, ensimmäisestä rakkaudesta ja ensimmäisestä miehuuden
voimasta. Surunlapsi parka! Miksi olet täällä? Katso, olethan ritarin
poika, linnan pitäisi olla asuntosi, samettia pukusi ja kultakannusten
pitäisi kulkiessasi kilistä. Mutta sinä olet suruun syntynyt,
etkä iloon; kätesi viivat, otsasi kaarevuus, suonien kudokset
silmäluomissasi määräävät sinut surkeuteen ja huoliin. Poskesi on
kalpea, niinkuin kukkanen, joka pimeässä kasvaa. Surussa olet maailmaan
syntynyt, huokailevaa povea olet imenyt, äitisi suudelma on ollut
suolaa ja kyyneltä. Surunlapsi, sinun tulee tuoda isäsi luokseni; hän
on vannonut minulle uskollisuutta Alakon kuvan päällä; hän on minun;
minulla on oikeus vuodattaa hänen verensä, sulkea hänen taivaansa, jos
hänen jumalansa ja sinun jumalasi on minun jumalani. Vielä tänä yönä
täytyy sinun tuoda hänet minun luokseni! Hänet on vedettävä tuomiolle
petoksestaan ja julmuudestaan. Oi, jos hänellä on sydäntä, on hän
itkevä kalpeita poskiasi ja kauhistuva kurjan äitisi tuskia!"
"Minä tuon isäni luoksesi, mutta Assim ei saa tappaa häntä", sanoi
Surunlapsi.
"Niin kuin äitisi käskee", sanoi Assim kuivasti ja potkasi miekkaa,
joka oli lattialla. "Olen luvannut olla äitisi orja, vaikka minun
uskollisuuteni on hänelle vähemmän arvoinen kuin isäsi petos."
"Vaiti!" huusi Surunlapsi Assimille; "jos olet äitini orja, niin
vaikene!"
"Olen ruhtinaan poika ja äitisi orja."
"Nyt lähden, äiti, luotasi. Ritari vartoo minua. Yöllä palaan minä
isäni kanssa."
"Kas tuossa", sanoi Assim, "paaden päällä on muutamia siemeniä, jotka
olen täyden kuun aikana poiminut. Pane ne ritarin maljaan, niin
tottelee hän helpommin voimaasi."
Surunlapsi arveli. "Ota ne", sanoi Singoalla; "Assim kerää muitakin
siemeniä kuin myrkyllisiä."
Assim loi silmänsä maahan. Surunlapsi otti siemenet, jotka Assim oli
kerännyt.
"Äiti", sanoi Surunlapsi levottomasti, "vielä sananen! Onko sinulla
ollut ilmestystä, mistä minä ensikerralla olen löytävä maahan kaivetut
luostarin kalleudet?"
"Minulla on ollut uusi ilmestys ja kahdeksan päivän kuluttua tahdon
minä näyttää sinulle paikan, mistä olet löytävä ehtoolliskalkin."
Singoalla suuteli Surunlasta. Poika kutsui Hurttaa, joka juuri oli
nukkumaisillaan, lähti rotkosta ja kiiruhti metsän läpi linnaan.
Kun hän oli mennyt, sanoi Singoalla Assimille:
"Ylös, mies, ota lapio ja ehtoolliskalkki! Kaiva se tuon irtonaisen
puun juuren alle, jonka näytin sinulle siinä, missä puro järveen
laskee! Valhe ei saa saastuttaa Surunlapsen sielua."
Assim vieritti pois kiven, joka oli reiän suulla, mihin ryöstetyt
luostarin kalleudet olivat kätketyt. Hän otti ehtoolliskalkin, antoi
muiden olla, siirsi kiven takaisin reiän suulle, otti lapion ja
poistui.
Näiden ryöstettyjen aarteiden kanssa oli Assim hyljännyt kansansa,
oltuaan vähän aikaa sen päällikkönä Singoallan isän jälkeen, joka oli
kaatunut taistelussa Juutinmaan hiekkaisella rannikolla. Sen ajan
kuluessa oli Singoalla seurannut Assimia, ja he olivat olevinaan mies
ja vaimo, vaikkeivät olleet, sillä Singoalla ylenkatsoi Assimin
rakkautta, ja Assim oli hänen orjansa.
Mutta Surunlapsi luuli, että pyhä kruunu oli metsästä löydetty Jumalan
ilmestyksen avulla.