Varhain seuraavana aamuna pidettiin luostarin kappelissa messu, jolla
isä Henrikki oli päättänyt pyhittää Surunlapsen hurskaaseen toimeensa
ritari Erlandin palveluksessa.
Edellisen yön ukkonen oli puhdistanut ilman. Aamu oli ihana. Erlandin
rinnalla käveli Helena rouva luostariin kaikkien linnan palvelijain
seuraamana. Ritari oli puolisolleen kertonut kohtauksestaan Surunlapsen
kanssa, kertonut tämän asiasta ja lupauksestaan ottaa hänet vastaan.
Tätä lupausta vastaan ei Helena rouvalla ollut mitään muistuttamista,
varsinkin kun oli kysymys hurskaasta teosta, jonka kautta Jumalan voima
tulisi ihmeellisellä tavalla ilmaistuksi. Hänellä oli päinvastoin
palava halu nähdä nuorta pyhiinvaeltajaa ja hän iloitsi suuresti, että
ilmestys oli juuri hänen huoneessaan määrännyt katumus- ja palvelustyön
tapahtuvaksi. Ja kun Helena rouva astui kappeliin ja munkkien
juhlallinen laulu kaikui häntä vastaan, ja kun hän heidän kumarain
vartalojensa joukosta huomasi pojan, joka oli lumivalkoiseen pukuun
puettu ja kauniimpi kuin yksikään noista keruubeista, joilla muuan
taiteilija oli herranhuoneen seinät koristellut, silloin polvistui hän
ja hänen kanssaan ritari ja kaikki kansa, ja he yhdistyivät rukoukseen
tämän hurskaan teon onnistumisesta ja lauloivat seuraavan Ambrosion
tekemän hymnin, joka juhlallisesti kajahteli kirkon holvissa, vaikka
laulajain äänet vapisivatkin:
_O rex aeterne domine,
Rerum creator omnium,
Qui eras ante saecula
Semper cum patre filius_...
Suitsutuskuppeja heilutettiin ja jo kääriytyi kuori vaaleiden pilvien
sisään; pyhiinvaeltaja polvistui alttarin pyörylän päällä ja
vastaanotti siunauksen. Sittenkun tämä oli tapahtunut, tarttui priori
hänen käteensä ja vei hänet ritarin luo. Helena rouva otti hänet
vastaan ystävällisin sanoin: ritari ei mitään puhunut, mutta piti
tarkkaa huolta siitä, että Surunlapsi samoinkuin kaikki muutkin sai
osansa pyhästä vedestä, kun he kappelista lähtivät. Kun Surunlapsi taas
oli pukeutunut tavallisiin vaatteisiinsa, seurasi hän, kaikkien häntä
uteliaasti katsellessa uutta isäntäänsä linnaan.
Matkalla sinne tapahtui, että takkuinen koira hitain askelin, niinkuin
olisivat jalkansa olleet vanhuuttaan kankeat, liittäytyi Surunlapsen
seuraan ja nuoleskeli hänen kättään. Senjälkeen nuuski se ritaria,
päästi ulvonnan suustaan ja tahtoi hypätä hänen rintaansa vasten.
Ritari potkasi pois koiran, mutta kun hän katseli sitä tarkemmin,
pysähtyi hän ja huudahti:
"Vanha Hurttani! vieläkö sinä elät? Mistä sinä tulet?"
Ritari Erland hyväili koiraa eikä voinut kyllin kummastella tätä
odottamatonta kohtausta, sillä kymmenen vuotta takaperin oli Hurtta
kadonnut, ja ritari luuli, että muukalaiset olivat sen varastaneet tai
sudet syöneet.
Ei ritari kuitenkaan iloinnut koiransa ilmestymisestä, vaan se täytti
hänen mielensä synkillä ajatuksilla ja herätti eloon muistoja, joista
hän olisi tahtonut vapautua. Mutta Hurtta seurasi uskollisesti ritarin
jälessä linnaan, missä talon vanhemmat ihmiset, joille koiran takaisin
tulo antoi aihetta paljoihin puheihin, sitä hyvin hoitelivat, ja anasti
nuoremman koirapolven kiusaksi vanhan pesäpaikkansa linnan pihalla.
Nyt on kerrottava, miten Surunlapsi vietti päivänsä Ekön linnassa.
Vastahakoisesti mukautui ritari Erland niihin muutoksiin, jotka kävivät
välttämättömiksi Surunlapsen palveluksen vuoksi. Helena rouva valitsi
miehensä makuuhuoneeksi tornikammion, ja kehoitti häntä ystävällisesti,
mutta hartaasti, antamaan ainoastaan Surunlapsen palvella itseään,
vaikka tämä kuinka huonosti tahansa tehtävänsä suorittaisi, sillä
sellainenhan oli ilmestyksen antama määräys. Tunnollisesti pidettiin
huolta siitä, että ainoastaan Surunlapsi saisi hänen maljansa täyttää
ja hänen käskyjään toimittaa. Mutta ei näkynyt maistavan ritarille
juoma maljasta, jonka ojensi hänelle pieni pyhiinvaeltaja; ensi päivinä
ei hän sitä huulillaan koskettanut. Synkkiä katseita ja kovia sanoja
sai poika runsaasti osakseen; välistä tapahtui myös, että ritari
kohotti kätensä häntä lyödäkseen; mutta silloin seisoi Surunlapsi
tapansa mukaan liikkumattomana, äänetönnä, silmät maahan luotuina... ja
ritari hillitsi vihansa. Kaikkein vähimmin kärsi ritari hänen silmiään;
sen tiesi Surunlapsi ja katsoi sentähden häntä harvoin silmiin.
Välttääkseen pakollista palvelijaansa oleskeli ritari tavallista
enemmän ulkosalla, hän metsästeli, kalasteli, kävi alustalaisiaan
katsomassa ja johti heidän töitään pelloilla ja niityillä. Silloin oli
Surunlapsi vapaa ja sen aikansa käytti hän kulkeakseen metsässä,
jolloin Hurtta tavallisesti seurasi häntä, tai istuakseen yksin
autiossa tornikammiossa, jossa rikkoutunut ikkuna antoi hänelle
aineksia uuteen soittokoneeseen; sen ääressä hän silloin lauloi
surumielisiä ja kummallisia laulujaan joita joku hänen sisässään
sepitti. Surunlapsi sai silloin olla häiritsemättä, sillä luultiin että
hän yksinäisyydessään odotti ilmestystään, tietoa mistä voisi löytää
luostarin ryöstetyn aarteen. Mutta öisin lepäsi Surunlapsi matolla
ritari Erlandin oven edessä ja levottomana kuuli tämä unettomia hetkiä
valvoessaan huokaukset, jotka pojan povesta pusertuivat.
Iltaisin kun ritari istui salissa puolisonsa luona, oli Surunlapsen
paikka etäisessä nurkassa. Helena rouva puhui pojalle usein
ystävällisiä sanoja; mutta tämän kasvot eivät koskaan ilosta
loistaneet. Ymmärsi hän kuitenkin rouvan hyvyyden; sen huomasi hänen
silmistään. Mutta kun ritari otti poikansa, pikku Erlandin syliinsä, ja
se tapahtui usein, antoi hänen ratsastaa polvellaan tai hyväili ja
suuteli häntä, silloin tukahutti Surunlapsi nyyhkytyksensä, mutta antoi
kyynelten vuotaa, sillä kyynelien kulku ei korvaan kuulu, ja pimeää oli
nurkassa, jossa Surunlapsi istui.
Ja niin koitti kymmenes päivä siitä kuin Surunlapsi oli Eköhön tullut.
Ritari oli soutanut järvelle kalastamaan. Surunlapsi meni metsään. Kun
ritari palasi kalasta ja istui päivällispöytään, ei Surunlapsi ollut
saapuvilla. Hänen paikkansa oli muuten ritarin tuolin takana, sillä hän
palveli herraansa myöskin ruoka-aikoina.
"Täsmällinen palvelija ja innokas katumuksen tekijä, tuo Surunlapsi!"
sanoi ritari "voi hänen kurjan isänsä sielua, jolleivät muut ansiotyöt
kuin tämän pojan tekemät voi vapauttaa häntä kiirastulesta!"
Mutta ritari oli tuskin lausunut nämä sanat, kun Surunlapsi astui
sisään.
"Tule tänne", huusi ritari jonka viha oli kuohahtanut, vaikka on vaikea
siihen syytä sanoa; "jos kerran olet palvelijani, niin hoida myöskin
tehtäväsi, mokoma kummitus!"
Ja silloin löi ritari Surunlasta niin kiivaasti kasvoihin, että tämä
kaatui maahan.
Helena rouva loi moittivan katseen kovasydämiseen mieheensä hänen
julmuutensa tähden; mutta Surunlapsi nousi ylös, pyyhkäisi kostean
kiillon silmistään ja otti viittansa alta kiiltävän koristeen ja ojensi
sen hehkuvin poskin ritarille.
Se oli Mariankuvan kultainen kruunu, jonka muukalaiset kymmenen vuotta
sitten olivat luostarista ryöstäneet. Ritari tunsi sen ja hämmästyi;
Helena rouva tarttui kruunuun ja ilohuuto pääsi hänen huuliltaan. Pikku
Erland, joka istui isänsä vieressä, ojensi kätensä sitä kohden, sillä
sen loiste ilahutti hänen silmiään.
"Mistä olet kruunun löytänyt?" kysyi ritari.
"Metsästä", vastasi Surunlapsi.
"Oletko löytänyt kaikki?"
"En, mutta kymmenen päivän perästä olen löytävä enemmän ja sadan päivän
perästä olen löytänyt kaikki, niin puhui äitini."
Ritari vaikeni ja jatkoi syöntiään. Mutta Helena rouva tarttui
Surunlapsen käsivarteen, painoi poskensa hänen poskeensa ja kuiskasi:
"Sinä pieni pyhiinvaeltaja, anna anteeksi herra Erlandille! Ei hän
tahdo tehdä sinulle pahaa, vaikka luontonsa on niin kiivas." Silloin
purskahti Surunlapsi itkemään. Pikku Erlandkin alkoi itkeä. Lasten
tunne-elämä on seuraisaa. Ja pikku Erland rakasti Surunlasta, sillä
Surunlapsi leikki välistä hänen kanssaan eikä kyllästynyt hänen
oikkuihinsa.
Silloin nousi ritari ylös, sysäsi tuolinsa lattiaa pitkin ja meni
tornikammioonsa.
Surunlapsi seurasi häntä, sillä hänen toimensa sitä vaati. Mutta
tornikammion ovi oli lukittu; ritari tahtoi olla yksin. Silloin
istuutui Surunlapsi oven luo ja odotti pitkät hetket. Mutta vasta
illansuussa astui ritari ulos. Hän meni saliin, ei puhunut paljoa
Helena rouvan kanssa, söi illallisensa ja palasi Surunlapsen seuraamana
(jonka toimi sitä vaati) takaisin makuuhuoneeseensa.
Himmeä valo tunki huoneeseen läpi ahtaan ja tumman ikkunan. Ritari
tarkasteli vanhaa miekkaa ja oli vaiti. Oli niin hiljaista, että kuului
hiekan juoksu tuntilasissa, kuului kuin heikko ääni, joka kuiskailee
lohdutusta ja kuolemaa.
"Täytä maljani!" käski vihdoinkin ritari Erland.
Surunlapsi kaatoi vähän iltaviiniä maljaan ja ojensi sen vapisevalla
kädellä, silmät maahan luotuina, herrallensa.
"Se maistui makealle" sanoi ritari ja asetti maljan pöydälle.
Erland meni levolle. Surunlapsi paneutui matolleen. Silloin huomasi
hän, että hänen vuoteensa oli tavallista pehmoisempi, ja löysi peitteen
maton alta. Kummastellen kuka tuon oli mahtanut tehdä, sillä ei kukaan
muu kuin ritari ja hän itse ollut kamarissa käynyt, laahasi hän pois
peitteen, sillä hänen toimensa vaati, että tila olisi kova.
Sen näki ritari, mutta ei virkkanut mitään.
Hetkinen kului, ja ainoastaan hiekkakellon sihitys kuului
tornikammiossa. Silloin sanoi ritari Erland:
"Surunlapsi, tasoittele päänaluistani." Surunlapsi nousi ylös, täytti
käskyn ja palasi matolleen.
"Nyt lepään minä hyvin", virkkoi ritari.
Puoli tuntia kului. Surunlapsi luuli nyt ritarin nukkuvan, ja antoi
huokauksen päästä rinnastaan, varmana siitä, ettei nukkuvan korva sitä
kuulisi. Mutta hän säpsähti ritarin ääntä, joka hetken kuluttua kysäsi:
"Nukutko, Surunlapsi?"
"En."
Taas oli kaikki hiljaa. Tunti kului. Väsymätön hiekkakello kuiskasi
niinkuin ainakin lohdutusta ja kuolemaa. Surunlapsi kuunteli kuisketta
ja luuli sen ymmärtävänsä. Silloin kuului taas ritarin ääni: "Nukutko
Surunlapsi?" Tämä kysymys oli niin lempeä, että sen jälkikaiku soi
Surunlapsen sielussa.
"En", vastasi hän ja puri peitettään tukehduttaakseen huokauksen.
"Surunlapsi, miksi et nuku? Lapsethan nukkuvat yöllä! Onko mielesi
paha, Surunlapsi? Olen ollut kova sinulle, olen pidellyt sinua pahoin.
Pieni pyhiinvaeltaja parka, yksin olet maailmassa, mutta Jumala sinua
rakastaa! Annatko minulle anteeksi?"
Surunlapsi vastasi nyyhkyttäen.
"Nuku nyt! Nuku makeasti, lapsi parka!" sanoi ritari.