SURUNLAPSI

Kymmenen vuotta on kulunut ja paljon on sillä välin tapahtunut.

Ekön linnan herrana on nyt ritari Erland Månesköld; hänen puolisonsa on

Helena Ulfsax, ja tällä on pieni Erland polvellaan.

Ritari Pentti ja rouva Elfrida ovat jo kuolleet. Kun Erland matkaltaan

palasi kyllästyneenä sotaan, verenvuodatukseen ja turhaan kunniaan,

lepäsivät molemmat jo muuratussa haudassaan luostarikirkon alttarin

alla.

Mutta isä Henrikki elää vielä, ja niinkuin hän muinoin tuli ritari

Pentin luo, tulee hän nyt ritari Erlandin luo istumaan hänen vierellään

ja puhelemaan niistä merkillisistä asioista, joita ritari on kokenut

vierailla mailla. Helena rouva kuuntelee ja hymyilee pienelle

pojalleen; neitoset kuuntelevat myöskin tuolla salin perällä

värttinöitään vääntäessään.

Erland on onnellinen puolisonsa kanssa; mutta hänen onnensa ei ole

täydellinen, ja mikäpä maallinen onni lieneekään täydellinen? Sodan

touhinassa on hän nuoruutensa tulen kuluttanut; miehen totisuus, joka

välistä muuttuu synkkämielisyydeksi, asuu hänen otsallaan; hän on

kokenut elämää ja ihmisiä; nyt hakee hän kotoisen lieden ääressä,

hiljaisuudessa ja unhotuksessa, maallista hauskuuttaan.

Ja hänen sielunsa syvyydessä asuu varjo, joka huokailee pimeydessään ja

pyrkii sieltä pois ajatuksen ja tunteen valoon. Mutta ritari kiroo ne

huokaukset ja manaa sen kuin pahan hengen pysymään hiljaa syvyydessään

-- sillä kokonaan hän ei voi sitä karkoittaa.

Tuo varjo oli Singoalla.

Se seurasi häntä sodissa ja seikkailuissa, iloissa ja suruissa, toivon

hetkinä ja turhan odotuksen aikoina. Tuon ruskean tytön muisto on tosin

kirkastunut; mutta esiytyy kuitenkin kuin aron valaistus silloin kuin

veripunainen kuu kohoaa taivaan rannalle. Siihen liittyy myötäänsä

muistoja yöllisistä kohtauksista metsässä, kirkon ryöstöstä,

myrkkyjuomasta, tikarin iskuista, taikuudesta ja pakanallisesta

menosta. Ja kuitenkin myöntää hän joskus itsekseen, että hän

rakkaudella tuossa kuvassa riippuu kiinni; sellaisina hetkinä ei hän

tahdo katsoa Helenaansa silmiin; hän ratsastaa metsään, ratsastaa

hurjasti, niin että hevonen peittyy vaahtoon, ratsastaa kauan, kunnes

yö kattaa maiseman.

Eräänä kesäiltana, kun ritari synkän mielensä ajamana ratsasti

metsässä, saavutti hänet ukkonen ja rankka sade. Hän haki suojaa

luostarista, jonka läheisyydessä hän oli. Ovenvartijaveli, joka nyt jo

oli luonnostaan niin kalju, ettei enää tarvinnut päälakeaan ajaa, avasi

portin, tervehti ritaria ja ilmoitti, että priori oli kirjastossa.

Ritari meni sinne ja tapasi vanhan opettajansa kynä kädessä

kirjoittamassa suureen kirjaan, jota hän kymmenen vuotta takaperin oli

alkanut valmistaa. Se oli tuota uupumatonta ahkeruutta, joka kantaa

hiekkajyvän toisensa päälle, kunnes muuri on valmis, niinkuin aika

liittää tuokion tuokioon ja niitä keräten iankaikkisuutta muotoilee.

Huone oli entisensä näköinen, tumma ja juhlallinen; koivut varjostivat

niinkuin ennenkin vihreää kaari-ikkunaa, ja kirjat lepäsivät vanhoilla

hyllyillään; olipa vielä se kirjanmerkkikin, minkä isä Henrikki

kymmenen vuotta sitten oli oppilaansa viimeisellä lukutunnilla pannut

säkeen _Extremum hunc Arethusa mihi concede laborem_ kohdalle, vanhan

Virgiliuksen sisässä. Mutta entinen oppilas ei ollut poikanen enää,

vaan mies, jonka otsa oli totinen ja posket kalpeat ja parrakkaat.

Ritari Erland istui isä Henrikin viereen. Ulkona raivoava rajuilma ja

ikkunoita vastaan pieksävien sadekuurojen surullinen sohina viritti

keskustelunkin synkäksi. Miehet puhelivat inhimillisten olojen

katoavaisuudesta, mutta kun Erland vain näki muuttelehtavan, pakenevan,

kuohuvan ja katoavan ajan virran, osoitti isä taivasta kohden ja puhui

kaiken katoamattomuudesta; kun Erland ilmaisi, ettei hän milloinkaan

ollut ihmisluonteessa puhdasta kultaa tavannut, vaan aina vain

kuonansekaa, sanoi isä Henrikki: "Tuhka on tuhkaa, henki henkeä. Mutta

täällä tuhkassakin täytyy hengen herrana hallita. Ainekin on henkiseksi

tuleva, taivas on maahan astuva, ja uusi aika on koittava

ihmiskunnalle."

"Uskotteko sen, hurskas isä?" sanoi Erland. "Ehkä onkin se tuo

rakennusmestari, joka nyt maailmaa kiertää ja perkaa maata uutta

rakennustaan varten?"

"Mitä tarkoitat?" kysyi munkki.

"Tarkoitan ruttoa, mustaa surmaa, paisetautia, joka maailmassa raivoo.

Olen jo ennen kertonut, mitä näin Saksanmaalla, Italiassa ja Ranskassa

ja kaikkialla, minne tulin. Kun tänne palasin, jäivät taakseni kuin

kirkkomaaksi kaikki etelän maat, täyteen surkeutta, kuolemaa ja

mädännystä. Ihmiset kuolivat juuri niin kuin vilja kaatuu viikatteen

tiessä. Lyypekki oli viimeksi näkemäni kaupunki Rooman keisarin

valtakunnassa, sillä sieltä lähdin taas purjehtimaan Kalmariin, ja

Lyypekin kaduilla oli yhdeksän tuhatta ruumista. Olen kuullut

mainittavan kaupungeista, joissa satatuhatta henkeä kuoli muutamissa

päivissä. Eikö tämä ole rakennusmestari, joka vaeltaa yli maan ja

perkaa maata uudelle rakennukselle? Eikö meidänkin vuoromme ole pian

tuleva?"

"_Miserere, Domine!_ Herra, armahda meitä!" mutisi isä Henrikki ja pani

kätensä ristiin.

"Katso", jatkoi ritari ja osoitti ikkunaa; "katso noita pisaroita,

jotka putoavat ikkunoita vastaan ja valuvat alas kuin puroina! Ehkä

ovat ne pilvet, joista pisarat ovat alkunsa saaneet, kulkeutuneet tänne

etelän ruton saastuttamista maista, missä ovat imeneet itseensä

myrkkyhöyryjä niistä ruumiista, jotka maata peittävät; ehkä ovat nämä

pilvet murhanenkelin vaippa, joka liehuu päämme päällä; ehkä on

kullakin noista pisaroista sisässään siemen kaikkien elävien häviöön,

kuka tietää?"

"Herra meitä varjelkoon!" kuiskasi munkki.

Kirjastohuoneen pimeyttä lisäsivät mustat pilvet, jotka taivaalla

vaeltivat. Silloin tällöin välähti salama läpi avaruuden ja loi

häikäisevää valoa huoneeseen. Oli niinkuin olisi ääni taivaasta

vakuuttanut todeksi ritarin kamalan arvelun.

"On olemassa tarina", jatkoi hän, "että ruton tuloa jollekin

paikkakunnalle ennustaa muuan näky. Nähdään varhain aamulla poika

astuvan sisään kaupungin portista harava kädessään. Missä hän haravoi

jonkun huoneen edessä, siellä kuolevat monet. Joskus seuraa häntä

tyttönen, jolla on vasta kädessään, ja missä tyttö lakasee jonkun

huoneen edustalla, siellä kuolevat kaikki. Mutta lienee se vain tarina.

Varmaa on, että monet ihmiset luulevat viimeisen tuomion olevan lähellä

ja sentähden lahjoittavat omaisuutensa kirkoille ja luostareille."

"Totta puhuit, se on rakennusmestari, joka raivaa maata uutta

rakennustaan varten. Erland, kun näin sinun kotiisi palajavan ja näin

valkean vaipan punaisine ristineen sotisopaasi peittävän, silloin

sanoin minä itselleni: Kas, tuossa on soturi, joka on pyhittänyt

miekkansa uskon levittämiselle, joka lihaansa kurittaa, joka antaa

omaisuutensa kirkolle ja kaikki, mitä hänellä on, Jumalalle! Luulin

sinun tehneen hengellisen ritarin valan, että olit samalla kertaa

munkki ja ritari! Iloitsin siitä, sillä sellaiseksi kuvailin minä

tulevaisuuttasi vielä poikana ollessasi; tähän päämäärään luulin sinun

vapaaehtoisesti pyrkivän. Kaikki tämä ei tosin ole toteutunut; olet

taistellut uskottomia vastaan Liettuassa, mutta olet maallikko: sinulla

on vaimo ja lapsi. Tiedä, nuori mies, että rakennusta rakennetaan,

jonka perustana on maa, kattona taivas. Uusi mahtava työmies on

tarttunut työhön käsiksi ja jouduttaa sitä huimaavalla vauhdilla; niin,

tämä työmies on, niinkuin sanoitkin, Rutto, joka nyt maailmaa hävittää.

Ihmisten sanoit lahjoittavan omaisuutensa kirkoille ja luostareille.

Hyvä, rakennus kohoaa siis kivi kiveltä. Sille, jolla paljon on, pitää

vielä enemmän annettaman. Kullan paha alkuhenki ei tule kristityksi,

ennenkuin hänet on kirkkoon kytketty; silloin muuttuu hän enkeliksi,

joka runsauden sarvestaan siunaa maailmaa. Kaikki, kaikki, joka

maallisen rikkauden nimeä kantaa, kootaan penni penniltä kirkon

helmaan, ja kun kaikki, kaikki on sinne koottu, missä on sitten

maallisten ruhtinaitten valta? missä se rikas, joka köyhää sortaa?

missä hätää kärsivä, joka turhaan leipäänsä huutaa? missä se henkinen

kyky, joka ei ole Jumalaa palvellen kehittyvä? missä se neron kipinä,

jota ei haeta esille tuhastaan ja puhalleta suureksi tuleksi? missä

ainoakaan lapsensielu, joka ei kaikkine uinailevine lahjoineen

kehittyisi täydelliseksi ihmissieluksi? Kun kirkko on kaiken omistaja,

on myöskin kaikki yhteistä, koko ihmiskunta on veljeskunta, joka yhtyy

rakkauden aterioihin Kristuksen pöydän ympärillä; silloin ei kukaan ole

rikas, mutta ei kukaan köyhäkään; silloin on tuhatvuotinen valtakunta

tullut. Niin, tulkoon se vaan! Amen! Se on se päämäärä, johon koko

kristikunnan yli levinnyt yhdistys pyrkii, yhdistyksen päämies on

isämme Roomassa, ja minä olen yksi sen halvimpia ja heikoimpia jäseniä,

mutta tahtoni on hyvä ja toivoni luja..."

Rajuilmaa kesti yhä. Oli tullut jo niin pimeä, että isä sytytti lampun.

Sen himmeä valo ei voinut voittaa valkeita salamoita, jotka vähä väliä

leimahtelivat ikkunan mustalla pohjalla ja loivat valonsa ritarin ja

munkin kalpeille kasvoille.

"Seuraa minua kappeliin... rukoilkaamme!" sanoi isä ja nousi ylös.

Erland seurasi häntä.

Munkit kutsuttiin kappeliin. Vahakynttilät sytytettiin haarukoissaan

palamaan. Alttarin ympärille kokoontuneina alkoivat munkit polvillaan

ollen laulun, jonka sävelissä väreili tunteita, joille ei kenenkään

sydän voi aivan kylmäksi jäädä: se oli ihmisen pelkoa luonnon voimaa ja

vihaa kokiessaan, tuntiessaan sen salaperäistä luomiskykyä ja

vastustamatonta hävittämishalua, mutta se tulkitsi myöskin ihmisen

luottamusta laupiaaseen olentoon, jonka rakkaus on hävityksenkin

hetkenä läsnä.

Munkkien lauluun yhtyi kellojen pyhän malmin helinä. Mutta kovemmin ja

voimakkaammin kuin kellot pauhasi ukkonen, kohisi myrsky.

Kun rukous oli lopussa, palasivat isä Henrikki ja ritari Erland

kirjastoon. Kelloja vielä soitettiin; niitä soitettiin niin kauan kuin

myrsky kesti, ja tuli niiden kehoittaa ympärillä asuvaa kansaa

rukoukseen.

Ritari teki lähtöä kotiinsa ja aikoi mennä hevosensa luo, joka oli

jätetty veli Johanneksen huostaan. Mutta juuri sillä hetkellä tuli tämä

sisään ja ilmoitti, että vieras, oudon näköinen poika tahtoi puhua

priorin kanssa.

"Mistä tulee hän tässä rajuilmassa?" kysyi priori ihmeissään.

"En tiedä."

Priori ja ritarikin ajattelivat heti tuota näkyä, jonka luultiin ruttoa

ennustavan.

Poika tuotiin kirjastoon ja kummastellen katselivat häntä isä Henrikki

ja ritari. Hän oli pieni, hento, ja noin yhdeksän vuoden vanha.

Sadevesi tippui hänen pitkästä mustasta tukastaan, mutta hänen ruskeata

pukuaan oli estänyt kastumasta viitta, jonka hän oli jättänyt holvin

käytävään. Hänen kasvonsa olivat kauniit, mutta niissä oli sellainen

ilme, että niitä tuskin olisi voinut lapsen kasvoiksi luulla; sillä

hänen otsallaan oli niin syvä totisuus, hänen silmissään niin musta

kokemus ja salaperäinen loiste ja niin paljon hiljaista ja nöyrää

kärsimystä hänen kalpeilla kasvoillaan, hänen suunsa piirteissä ja

hänen suurien silmäluomiensa hienoissa verisuonissa, että se ei ollut

luonnollisessa, vaan yliluonnollisessa sopusoinnussa hänen lapsellisten

kasvojensa kanssa. Hänen pukunsa oli, niinkuin sanottu, ruskea, ja

kangas oli karkeaa, mutta kuitenkin niin leikattua kuin olisi sen

tehnyt äiti, joka oli ylpeä lapsensa kauneudesta.

Onko se ruttopoika? Ei, hänellä ei ollut tuota kamalaa haravaa... Eikä

hän ollut mikään valhekuva, vaan pieni olento, jonka suonissa virtasi

ihmisveri.

"Mikä on nimesi?" kysyi isä Henrikki ja valaisi tulijaa lampullaan.

"Surunlapsi."

"Oletko vaeltanut kaukaa tässä kauheassa ilmassa, lapsi parka?"

"Olen."

"Mistä tulet?"

"Loitolta."

"Surunlapsi! Kummallinen nimi! Tunnen sen kuitenkin pyhästä raamatusta.

Oletko yksin?"

"Olen."

"Oletko kristitty?" kysyi yhtäkkiä ritari Erland.

Poika vastasi olevansa.

"Osaatko lausua Jumalan ja Kristuksen nimen?" kysyi priori vielä

varmemmaksi vakuudeksi.

"Jumala ja Kristus", virkkoi poika, taivuttaen päänsä ja tehden ristin

merkin.

"Hyvä on", jatkoi priori rauhoittuen, "sano minulle nyt, mikä on

asiasi, ja kerro minulle myöskin tarkemmin kuin tähän saakka, miksi

matkustat, kuinka olet tullut tänne, kuka on isäsi ja kuka äitisi.

Sitten saat mennä luostarin kyökkiin syömään, ja kun olet syönyt

kylliksesi, saat vuoteen levätäksesi, sillä lienethän uupunut ja

nälkäinen."

Priorin noin puhuessa, välähti salama huoneessa ja ukkonen jyrähti niin

kovasti heidän päänsä päällä, että sekä isä Henrikki että ritari

ristivät silmänsä ja sanoivat: _miserere!_ Mutta Surunlapsi seisoi

rauhallisena, silmät maahan luotuina.

"Tule tänne", sanoi ritari pojalle, "että saan sinua tarkemmin katsoa!"

Surunlapsi astui lähemmä ja katsoi ritaria silmiin.

Ritari laski kätensä hänen päänsä päälle ja huokasi syvään, tietämättä

miksi. Hän ei voinut irroittaa silmiään pojan kasvoista; ne

muistuttivat hänelle jotain mennyttä. Ja kun hän noin katseli pienen

matkamiehen kasvoja, alkoi taas se varjo, joka asui hänen sielunsa

syvyydessä, huoata, liikkua ja tunkeutua ylös sielun valoisampiin,

muiston kirkastamiin seutuihin. Silloin tarttui ritari vaistomaisella

kiivaudella pienokaisen käsivarteen eikä tiennyt painaisiko hän hänet

rintaansa vasten vaiko heittäisi pois käsivartensa koko voimalla. Mutta

poika loi ritariin katseen niinkuin olisi tahtonut sanoa: "Päästä

käteni! Teet minulle pahaa!"

Ne tiedot, joita isä Henrikki tahtoi, sai hän vasta monien kysymysten

jälkeen. Kas tässä, mitä hän sai tietää:

Surunlapsi oli pitkiä taipaleita kulkenut, läpi suurien metsien, kautta

monien kaupunkien ja poikki laajojen vesien. Noiden metsien, kaupunkien

ja vesien nimiä ei hän tiennyt, sillä hän ei ollut utelias nimiä

kyselemään, ja ne nimet, jotka oli kuullut, oli hän unohtanut. Yksin ei

hän ollut vaeltanut; hänellä oli ollut seuraa. Mutta ketä, siitä antoi

hän aivan vähän tietoja. Kun isä Henrikki siitä häneltä tarkemmin

kyseli, vaikeni hän, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt kysymystä, ja kun

isä uudisti sen, vaikeni hän taas.

Matkansa tarkoituksesta kertoi Surunlapsi seuraavaa, joka suuresti

kummastutti sekä isä Henrikkiä että ritari Erlandia:

"Minun äidilleni on ilmestyksen kautta sanottu, että näillä seuduin

pitäisi löytymän luostari, jonka pakanat kauan sitten kerran ryöstivät.

On myöskin äidilleni ilmoitettu, että ryövätyt aarteet löytyisivät

minun kauttani, jos hän minun kanssani tahtoisi tehdä toivioretken

tuohon kaukaiseen luostariin, ja jos eräs ritari, joka on sen seudun

herra, tahtoisi ottaa minut ainoaksi henkipalvelijakseen, ja minä

tahtoisin palvella häntä sata päivää ja maata matolla hänen ovensa

edessä. Silloin sanoi äitini, että tämä olisi Jumalalle otollinen työ;

äitini sanoi myöskin olevansa hyvin onneton ja että Jumala ehkä antaisi

hänelle hänen onnensa, jos tämä ilmestys kävisi toteen. Hän sanoi myös,

että meidän pitäisi tehdä se isän sielun vuoksi, sillä isäni on paljon

syntiä tehnyt, kun on pyhän lupauksen rikkonut. Äitini oli iloinen,

että oli tämän ilmestyksen saanut; heti hän lähti taipaleelle ja otti

minut mukaansa. Oli minulla toinenkin seuralainen, mutta nyt olen minä

yksin. Onko tämä se luostari, johon minä olen lähetetty? Onko tässä

luostarissa käynyt pakanoita? Asuuko täällä lähellä joku ritari, jonka

nimi on Erland, sillä se kuuluu olevan hänen nimensä?"

"Se Jumala, joka on suojellut sinua pitkällä taipaleellasi, pieni

pyhiinvaeltaja, on myöskin askeleesi oikeaan ohjannut", sanoi isä

Henrikki ja katseli Surunlasta ilmeisellä kunnioituksella. "Niin, tämän

luostarin ryöstivät pakanat kymmenen vuotta sitten, ja se ritari, jota

etsit, istuu tässä. Tämä ritari on Erland Pentinpoika Månesköld.

Näyttää siltä kuin Jumala tämän kautta tahtoisi tehdä ihmeen vielä

meidänkin aikanamme. Saammehan sen nähdä. Useinkin saamme kuulla

kerrottavan yhtä merkillisistä ilmestyksistä. Saiko äitisi

ilmestyksensä valveilla ollessaan vaiko unessa?"

Mutta Surunlapsi ei tähän kysymykseen vastannut, sillä koko hänen

huomionsa oli ritariin kääntynyt. Poika pudisti päätään ja virkkoi

itsekseen:

"Ei, sellainen ei hän ole. Äitini sanoi, että hän on nuori, kaunis ja

parraton."

"Mitä sinä niin silmiäsi teroitat?" kysyi ritari, joka oli istunut

äänetönnä otsa käteen nojaten. Hänen äänensä oli ankara kysyessään.

"Oletko sinä ritari Erland?" kysyi Surunlapsi.

"Olen... vaan entä sinä, maankulkija, kuka on isäsi ja kuka äitisi?

Olet paljon puhunut. Puheesi on ollut pitkä ja luikerteleva kuin

ankerias. Se on vuotanut pois merkkiäkään jättämättä. Kuka sinä olet?

Kaikesta mitä olet puhunut, en ole päässyt vähääkään selville."

Nyt alkoi isä Henrikki taitavasti valituin sanoin moittia ritaria

siitä, ettei noin sopinut puhutella pyhiinvaeltajaa, joka vielä on niin

nuori ja turvaton kuin tämä ja joka on tullut niin merkillisissä

asioissa. Ei ainoastaan pyhiinvaeltajan itsensä vuoksi, ei ainoastaan

hänen isänsä ja äitinsä eikä myöskään luostarin vuoksi, mutta etupäässä

sitä varten että nähtäisiin eikö Jumala tämän kautta tahtoisi ihmettä

tehdä, olisi ritari Erlandin velvollisuus vastaanottaa pyhiinvaeltaja

huoneeseensa ja antaa hänen maata mattonsa päällä. Jos erehdystä tai

petosta olisi olemassa, tulisi se kai piankin ilmi, ja jos ei ennen,

niin ainakin noiden sadan päivän kuluttua.

Isä Henrikki lisäsi, että Surunlapsi tänä yönä tulisi lepäämään

luostarissa, mutta että jos ritari tuoksi määrätyksi ajaksi tahtoisi

ottaa hänet palvelijakseen, tulisi tuo hurskas työ, jonka lapsi tällä

palveluksellaan toimittaisi, huomenaamuna pyhitettäväksi juhlallisella

messulla luostarin kappelissa, jossa ritari ja rouva Helena pyydetään

olemaan läsnä.

"Olkoon menneeksi", vastasi ritari, "käyköön niin." Ja hän jatkoi

kuiskaten: "Ellen olisi tämän pojan kuullut Jumalan ja Kristuksen nimeä

lausuvan, saattaisin luulla häntä pahaksi hengeksi, kamalaksi

kummitukseksi, hornan harhakuvaksi. Katsokaa hänen silmiään! Ovatko ne

lapsen silmät? Eikö niiden pimeä syvyys ilmaise onnettomuutta? Minä

sanon teille, hurskas isä, pirskoittakaa tätä lasta huomenna runsaasti

pyhällä vedellä!"

"Minusta hänen kasvonsa ovat miellyttävät enkä näe mitään pahaa hänen

silmissään", vastasi priori.

"Minä ajattelen ruttopoikaa", mutisi ritari; "kun ei tämä vain

saattaisi onnettomuutta talooni!"

"Mikä ajatus!"

Ritari selaili koneellisesti käsikirjoitusta, joka oli hänen edessään,

painoi päänsä käsiinsä, mutta nosti sen taas ja katsoi kummastunein

silmin melkein pelonalaisella epäluulolla oveen päin, sillä hän kuuli

sieltä jotain; kuuli puoleksi kuiskaavan, puoleksi laulavan lapsen

äänen, jota säestivät kirkkaat, hauraat, yliluonnolliset sävelet.

"Mitä se on? onko se hän? Uskaltaako hän laulaa meidän läsnäollessamme?

Sitä ukkosta, kuinka se käy! Jumala varjele! Mikä salama!"

Ritari aikoi nousta ylös. Hän tuijotti uhkaavasti poikaan; mutta isä

Henrikki tarttui hilliten hänen käsivarteensa. Mutta oli hänkin

ihmeissään, kun kuuli Surunlapsen laulavan ja näki hänen polvillaan

näppäilevän lasin palasia, joita oli ottanut vaatteistaan ja asetellut

lattialle. Kyllähän lapset useinkin vaihtavat toden leikiksi ja leikin

todeksi, mutta että se tapahtui nyt ja tällaisissa oloissa, oli

kuitenkin kovin outoa. Ritari kääntyi priorin puoleen ja virkkoi:

"Vanha opettajani, minua hävettää sanoa sitä, enkä itsekään ymmärrä

syytä siihen, mutta tämä lapsi, jos hän nyt ollenkaan on lapsi,

häiritsee minua, pelottaa minua ja ajaa mieleeni ilkeitä muistoja ja

kuvitteluja. Kuulethan, että hän laulaa. Usko minua, se on loihturunoa.

Kuule, kun kerron! Kuulin lapsuudessani maankulkija-ukon laulavan

loihturunoa, joka saattoi minut puolihulluksi halusta hyökkäämään

mieslaumain kimppuun ja lyömään ja tappamaan ja tulemaan tapetuksi. Hän

lauloi saatanasta, jota kutsui Odiniksi, ja joka kulki onnettomien

pakana-esi-isiemme svealaisten ja gööttalaisten etunenässä, kiihoittaen

heitä taisteluun arvatenkin kristinuskon sotureita vastaan. Hän lauloi

nuolikoskista, jotka syöksyivät alas keihäsmetsiin, lauloi asemerestä,

joka vyörytteli huutavia aaltoja, jossa valkyriamyrsky raivosi ja jossa

miekkain salamatulet välähtelivät. Minä näin niin, minä näin saatanan

ratsastavan kahdeksanjalkaisella helvetin hevosella. Harmaita pilviä ja

sinisiä taivaankannen repaleita liehui hänen hartioillaan. Kuulin hänen

huutonsa läpi sotatorvien äänen, jotka pauhasivat kuin tuomiopasuunat.

Muisto siitä karmii vieläkin rintaani ja ytimiäni. Olin loihdittu,

noiduttu. Nuo kiertävät laulajat ovat vaarallista väkeä. Hyvä, että nyt

ovat melkein kadonneet. Tämä poika on heidän sikiöitään. Käske hänen

vaieta!"

Surunlapsen laulu oli alakuloista ja siinä oli vain muutamia säveliä,

jotka muodostivat yksitoikkoisen, kolkon ja vieraan sävelmän. Jos

ritari ja priori olisivat tahtoneet kuunnella Surunlapsen laulua,

olisivat he jyrähdysten väliajoilla voineet kuulla seuraavat sanat,

joita säestivät lasipalasten helinä, sateen sohina ulkona ja tornin

kellojen kumina.

Päivä jo laskee, pilvet kaihoa täynnä kulkee

pois yli vaahtisen veen, yli kuohuvan salon siimeen.

Lokki luodolla kirkuilee,

haukka rotkonsa kätköön jää:

ajoon uupuin se päänsä peitti

siipensä märkiin untuviin.

Päivä jo haipui, häälyy yö yli kankaan honkain,

vuorilla häälyy, miss' sammal turpuu ja tihkuu, huokaa.

Pilvi itkuun jo puhkeaa

ja äidin helmassa levähtää

nyt poika pilven. Ja yhdessä niin

ikävöi he ja sulavat kyyneliin.

Noita sanoja lauloi Surunlapsi, mutta ennenkuin hän oli laulunsa

lopettanut, nousi ritari ylös, meni hänen luokseen ja polki

lasinpalaset pirstaleiksi.

"Etkö kuule ukkosta?" sanoi hän ja tarttui poikaa kiivaasti

käsivarteen. "Tahdotko pilkata Jumalan ääntä myrskyssä? Missä olet

ihmistapoja oppinut? Eikö tule hurskaan ristiä silmiään ja taivuttaa

päätään salaman edessä? Oletko pakana?"

Surunlapsi katsoi rikottuja soittokoneitaan ja sitten ritaria.

"Saanko vai enkö saa palvella sinua sata päivää?" kysyi hän, niinkuin

ei olisi ritarin vihaa ymmärtänyt.

Ritari päästi hänen kätensä eikä ollut voida hänen katsettaan kestää,

mutta vastasi:

"Tulehan sitten, sillä minua haluttaa nähdä, kuka olet. Mutta nämä sata

päivää eivät tule olemaan sinulle makean leivän päiviä, ole siitä

varma! Saat maata matollani, mutta myöskin olla koirani, joka saa

potkuja palkakseen. Ja jolleivät kadonneet luostarin aarteet kauttasi

löydy, niinkuin uskottelet äidillesi ilmoitetun, saat vielä pahempaakin

odottaa."

Surunlapsi ei näyttänyt pelkäävän, vaan iloitsevan ritarin lupauksesta,

sillä oli niin kuin olisi ilo hänen mustissa silmissään kimmeltänyt.

Ritari heitti nyt hyvästinsä priorille, joka sydämessään oli

murheellinen tämän kovuudesta pientä pyhiinvaeltajaa kohtaan. Mutta isä

Henrikki koetti hyvittää sitä osoittamalla pojalle sitä suurempaa

hellyyttä. Kun ritari oli mennyt, ei priori vienytkään Surunlasta

luostarin keittiöön, vaan munkkien pöytään refektoriossa, osoitti hänet

ruoka-aikana istumaan itsensä ja vanhimman luostari veljen väliin ja

puheli munkkien kanssa hänen retkestään ja merkillisestä asiastaan.

Kun munkit olivat sen kuulleet, osoittivat he Surunlapselle suurempaa

kunnioitusta kuin vanhemmat miehet poikasille osoittavat.

Aterian jälkeen tehtiin Surunlapselle makuusija kirjastoon, jossa hänet

jätettiin yksinäisyyteen, kun priori ensin oli toivottanut hänelle

hyvää yötä, siunannut häntä ja vetäytynyt kammioonsa.