Tyttö vaelsi läpi metsän. Hän seurasi niitä jälkiä, joita hänen
kansansa vaunut olivat jättäneet. Oli jo hämärä, kun hän uupuneena,
epäröiden ja pelosta vavisten näki Ekön linnan tornin kohoavan yli
järven harmaan pinnan. Nostosilta oli vedetty ylös eikä hän uskaltanut
huutaa. Tyttö istuutui rantakivelle, peitti kasvonsa käsiinsä ja itki.
Paljon oli hänellä ajattelemista: isänsä viha, naisten iva, mutta enin
kaikista Assimin äidin sanat, että tämä muka oli vuodattanut myrkkyä
vaaleaverisen nuorukaisen juomaan.
"Hän valehteli, niin, hän valehteli", päätti Singoalla, sillä hän
tahtoi karkoittaa pois tämän kamalan ajatuksen.
Silloin heräsi hän surullisista mietteistään siihen, että kuuli
hiipiviä askeleita takanaan. Hän näki useita miehiä, jotka häntä
lähenivät; hän nousi ylös; ne syöksyivät esiin ottaakseen hänet kiinni
ja viedäkseen hänet linnan herran eteen. He olivat tunteneet hänet
noiden pakanain, kirkonvarkaiden ja myrkynsekoittajain laumaan
kuuluvaksi naiseksi, joita he samana päivänä olivat herransa ja
ritarinsa ja isä Henrikin johdolla takaa ajaneet.
Silloin valtasi pelko Singoallan sydämen ja hän pakeni nopeasti
metsään. Nuolia vinkui hänen ympärillään; ne eivät sattuneet, mutta hän
kuuli niiden kuoloa ennustavan vinkunan ja pakeni... pakeni niin
nopeasti kuin huohottava rinta salli. Kauan kuuli hän vielä takanaan
vainoojain askeleita ja huutoja; ehkä se vain oli tuuli, joka juuri oli
alkanut metsässä puhaltaa. Välistä pysähtyi hän kauhistuksissaan, sillä
pimeä petti häntä ja sai hänet luulemaan jokaista oudompaa pensasta
viholliseksi. Hän päästi silloin huudon ja painoi kätensä sykkivää
sydäntään vastaan. Sitten pakeni hän taas, niinkuin ajettu kauris,
tietämättä minne meni. Taivas oli mustassa pilvessä, joka pimeyttä
paksunti; tuuli kiihtyi, vettä alkoi sataa. Vinkui kallioiden lomissa,
ratisi puissa; oli niinkuin olisi jokainen esine luonnossa saanut
äänen, uhatakseen ja peloittaakseen häntä. Tosin putoilivat sadepisarat
vilvoittaen hänen kuumalle otsalleen ja antoivat hänelle voimaa
kiiruhtamaan eteenpäin: mutta lopulta vähenivät voimat ja hän meni
tainnoksiin. Hän vaipui maahan sammalien päälle kuusen juureen.
Tultuaan taas tuntoihinsa ja katseltuaan ympärilleen, ei hän tiennyt
missä oli. Pimeys oli kietonut kaikki läpinäkymättömään vaippaan,
myrsky ulvoi ja sade tulvi alas hajanaisista pilvistä. Hän huusi isänsä
nimeä, huusi Erlandin nimeä, mutta hänen äänensä haihtui yön pauhaaviin
säveliin. Silloin kuuli hän ulvontaa läheisyydestään. Se on susi,
ajatteli hän; se ulvoo nälkäänsä; saakoon se syödä minut, sillä isäni
on minut hyljännyt ja Erlandin on Assimin äiti myrkyttänyt. Ja
Singoalla nousi ylös ja meni sinne, mistä ulvonta kuului. Nyt kuului se
aivan läheltä... Singoalla näki jotain liikkuvan puun alla... hän
lähestyi... tunsi karvaisen pedon panevan käpälänsä hänen rintansa
päälle... hän kaatui maahan... eläin seisoi hänen vieressään, nuuski
hänen kasvojaan, nuoleksi niitä pehmeällä kielellä ja päästi iloisen
haukunnan.
"Hurtta!" huudahti Singoalla.
Se oli tuo uskollinen koira, jonka miehet olivat sitoneet puuhun vähän
matkaa vaunulinnasta, hiukkaista ennen kuin Erland tammeen kytkettiin.
"Voi sinua, Hurtta hyvä, sinä et olekaan susi, et tahdokaan antaa minun
kuolla", puhui Singoalla. "Mutta sinä olet Erlandin koira ja siksi minä
sinua rakastan."
Singoalla huomasi, että Hurtta oli sidottu, ja päästi sen puusta.
"Jää nyt luokseni", jatkoi hän ja tarttui koiraa kaulaan, "sinä tiedät,
hyvä Hurtta, että minä olen kauheasti yksin, pelkään kovasti ja olen
hyvin onneton. Isäni on hyljännyt minut, ja Erland on ehkä kuollut.
Mutta jos hän elääkin, emme saa kuitenkaan tavata, sillä hänen isänsä
ja kaikki hänen heimolaisensa, kaikki valkeat ihmiset vihaavat minua ja
tahtovat minut tappaa. Isäni on ryöväri ja heimolaiseni ovat
myrkyttäjiä. Voi, hyvä Hurtta, minä olen yksin ja olen kovin onneton."
Niin puhui Singoalla ja itki. Mutta Hurtta irtautui hänen sylistään ja
katosi pimeään. Sekin hylkäsi Singoallan. Eihän se ymmärtänyt hänen
puhettaan; se oli sitäpaitsi nälissään, Hurtta parka, ja ikävöi kai
isäntäänsä. Eipähän, se palaa pian takaisin ja painaa päänsä Singoallan
helmaan. Se tahtoi vain jaloitella vähän aikaa, kun oli kauan ollut
kiinni. Se jäi nyt Singoallan luo koko yöksi, kuunteli kärsivällisesti
ja ikäänkuin ymmärtäen hänen valitustaan ja nuoleskeli ahkerasti hänen
käsiään. Se oli ainoa tapa, jolla se voi sääliään ilmaista.
Aamupuoleen yötä vaipui Singoalla levottomaan uneen. Hänen hento
ruumiinsa vapisi vilusta ja uupumuksesta. Hän heräsi Hurtan haukuntaan.
Miehinen olento seisoi hänen edessään.
"Assim!" huudahti hän ja tuijotti häneen sekavin silmin.
"Assimhan se on, sinä onneton Singoalla," sanoi mies. "Olen etsinyt
sinua koko yön."
"Mitä minusta tahdot?"
"Pelastaa tahdon sinut, Singoalla, ettet joutuisi valkoisten käsiin.
Olethan yksin, onneton lapsi, olet nälissäsi; tässä on leipää!
Palelethan; tässä on viittani! Nouse ylös, Singoalla. Jos et
rakastakaan Assimia, niin salli hänen kuitenkin henkesi pelastaa. Isäsi
on sinut hyljännyt, mutta minä en voi jättää sinua."
"Mene luotani! Sinä ja sinun äitisi olette tappaneet Erlandini. En
siedä sinua silmieni edessä."
Assim vaikeni ja kätki kasvonsa käsiinsä.
"Assim!" huudahti Singoalla yhtäkkiä. "Sinä olet hyvä, en tahdo ajaa
sinua pois, ei, minä seuraan sinua ja rakastan sinua, jos vaan tahdot
yhden ainoan pyyntöni täyttää."
"Minähän tahtoisin kuolla edestäsi; tahdon tehdä mitä tahansa, kun en
vaan tarvitse jättää sinua", sanoi Assim ja heikko ilon välähdys
valaisi hänen synkät kasvonsa.
"Hyvä, mene linnaan ja tuo tänne Erland! Mutta älä tule ilman häntä!
Älä uskallakaan tulla ilman häntä!"
"Erlandisi on kuollut", sanoi Assim, jonka sydäntä nuo sanat pahasti
raatelivat.
"Valehtelet!"
"En valehtele. Kun etsin sinua, olin linnankin läheisyydessä? Kuulin
puhuttavan että hän on kuollut."
"Mene sitten luotani ja anna minun kuolla", rukoili Singoalla ja painoi
päänsä kuusen runkoa vasten.
Assim seisoi liikkumattomana; hän huokaili ja hänen rintansa kohoili.
Singoallakin oli hiljaa ja liikkumatta, istuessaan siinä otsa
painettuna kuusen kovaa kaarnaa vastaan.
Silloin lähestyi häntä vihdoinkin Assim, nosti hänet käsivarsilleen ja
kantoi häntä vähän matkaa. Samalla kukkulalla, jossa vaunulinna äsken
oli ollut, oli kaksi hevosta odottamassa. Hän kietoi Singoallan
viittaansa, sitoi hänet toisen hevosen selkään, tarttui ohjaksiin,
hyppäsi itse toisen hevosen selkään ja ratsasti etelään päin.
Hurtta seurasi Assimia ja Singoallaa.