Kun Assim sanoi, että Erland oli kuollut, ei totuus hänen suunsa kautta
puhunut, vaan mustasukkaisuus ja halu pelastaa Singoalla.
Mutta Erland oli kuolemankielissä; tarvittiin hänen voimakkaan
luontonsa viimeiset ponnistukset ja isä Henrikin lääkärintaito
myrkkyjuoman vaikutuksen voittamiseksi. Isä Henrikki sai selville
taudin oikean syyn; käännekohta tuli pian ja siitä alkaen oli Erlandin
henki pelastettu; mutta jälkivaikutukset kestivät kauan ja olivat
kauheaa laatua, sillä hänen hengenvoimansa, varsinkin muisti, olivat
melkein kokonaan lakastuneet. Tuskinpa tunsi hän enää isäänsä ja
äitiänsä. Isä Henrikki istui pitkällisen taudin aikana päiväkausia
hänen vuoteensa ääressä ja huvitti häntä satuja kertomalla. Hän
kuunteli ja käsitti vain vaivaloisesti noiden yksinkertaisten tarinain
juonen. Kerrottavansa sadut valitsi isä Henrikki erityisellä
tarkoituksella: ne koskivat kaikki nuoria ritareja, joita vuorenpeikot
ja noita-akat olivat loihtineet, ja jotka myrkyllä täytetyistä
pikareista olivat juoneet rakkautta ja unhotusta, niin etteivät
muistaneet mitään, mitä oli tapahtunut. Erlandin mielessä muodostuivat
vähitellen nämä vuorenpeikot ja noita-akat nuoreksi, kauniiksi tytöksi,
jonka kuvalle hän alussa hymyili, mutta joka kohta alkoi näyttää
hänestä salaperäiseltä ja kauhealta. Tuo tyttö oli Singoalla.
Joskus pääsi Singoallan nimi hänen huuliltaan; mutta se tapahtui
ajattelematta, ja tuon nimen sointu, ennen niin rakas, kuului nyt
niinkuin sen olisi joku toinen lausunut, kuului aivan vieraalle hänen
korvissaan ja täytti tuskalla hänen mielensä.
Hän muisteli epäselvästi sitä seikkailua, mikä hänellä oli ollut tuon
kuljeksivan kansan leirissä: hän tunsi kätensä sidotuiksi ja näki
tikarin rintaansa tähdätyksi. Mutta käsi, joka tuota tikaria puristi,
oli milloin mustan kamalasilmäisen miehen, milloin lumotun tytön, ja se
tyttö oli Singoalla.
Heijasteli hänen mielessään kuitenkin kangastus kauniimmastakin
menneisyydestä. Hän näki välistä olevansa kukkulalla puron rannalla ja
poimi siellä kukkasia tytön seurassa, joka oli hänestä suloinen ja
rakastettava.
Mutta tällä naisen haamulla ei ollut Singoallan kasvoja, vaan Helena
Ulfsaxin lempeät posket. Eikä se ollutkaan ihme, sillä Helena Ulfsax
valvoi usein sairaan vuoteen ääressä ja Erlandin silmiin kuvastuivat
silloin hänen kasvonsa.
Vihdoin oli Erland niin toipunut, että voi kävellä ulkona. Nojaten
äitinsä käsivarteen ja vaaleakiharaisen Helenan seuraamana käyskenteli
hän tuoksuvassa metsässä ja hengitti taivaan tuoretta ilmaa. Sattumalta
tai ehkä vanhalta muistiltakin käveli hän polkua, jonka hän itse oli
avannut kukkulalle puron luona, meni sinne, missä ennen oli Singoallan
tavannut. Kuusi kohisi niinkuin ennenkin kukkulan laella, puro lirisi
sekin entiseen tapaansa ja samat kukkaset kasvoivat siellä nyt kuin
ennenkin. Erland istuutui puron reunalle; heikko säde jostain
suloisesta menneisyydestä välähteli hänen muistonsa sumussa ja täytti
hänen rintansa lempeällä kaiholla. Hän katsahti ylös, näki Helenan
vierellään ja suuteli hänen kättään.
Mutta ritari Pentti oli nyt päättänyt, että Erland, sittenkun olisi
jotakuinkin saanut entiset voimasta jälleen, lähtisi kotoaan saadakseen
elämän virrasta juoda rohkeutta ja elinvoimia ja sodan koulussa
kehittyäkseen mieheksi ja ritariksi.
Itse Erland sitä eniten halusi. Hän tahtoi niinkuin muinaisajan
sotilaat hankkia itselleen nimen ja kunniaa. Nuorukaisen seikkailuhalu
heräsi uuteen eloon. Kesä kului valmistuksiin. Kaksikymmentä miestä
ritarin alustalaisia varustettiin Erlandia seuraamaan. Hän valitsi itse
ne seudun reippaimmista nuorukaisista, ja joka päivä piti hän heidän
kanssaan aseharjoituksia linnan pihalla.
Syksy läheni, ja nyt heitti Erland hyvästinsä ja lähti, aseilla,
hevosilla ja rahoilla hyvin varustettuna, pienen joukkonsa kanssa
matkalle. Tie kulki Kalmariin, josta purjepurren tuli viedä
seikkailijat Saksanmaalle, missä Erland aikoi tarjoutua keisarin
palvelukseen.
Mutta ennenkuin Erland Eköstä lähti, vannoivat hän ja Helena Ulfsax
toisilleen uskollisuutta.
Kun meren aallot hyppelivät Erlandin purren ympärillä ja kantoivat
häntä yhä kauemmas isänmaan rannasta, tapahtui välistä, että outoja
ajatuksia alkoi liikkua nuorukaisen mielessä. Singoallan nimi kaikui
hänen korvissaan hänen rauhaansa häiriten. Hän samalla inhosi ja
rakasti tuota nimeä. Sen soinnussa oli rakkautta ja haaveiluja, myrkkyä
ja noituutta. Välistä välähteli hänen muistossaan ruskeita silmiä,
punotti ruskeita poskia tahtoen ikäänkuin uhalla himmentää Erlandin
kihlatun morsiamen, tuon lempeän Helenan kuvaa, tahtoen ikäänkuin
kauneudellaan häikäistä hänen kauneuttaan; silloin sanoi Erland:
Väisty pois, jumalaton näky, mielestäni!... ja hän vihelsi tuulta,
tarttui peräsimeen ja ohjasi purtensa etelän ilmoja kohti.