Sillä välin heitti Erland viittansa olalleen ja lähti.
Isä Henrikki vastaanotti vieraan kansan edustajat luostarin
refektoriossa. Kaikki munkit olivat läsnä. Päällikkö astui esiin, puhui
ja kumarsi. Priori vastasi kaunopuheliaasti hänen sanoihinsa. Kaikki
kävi juhlallisesti ja samalla ystävällisesti. Mutta sillaikaa kun
päällikkö ja priori puhuivat, harhailivat muukalaisten miesten katseet
ympäri huoneen seiniä ja kiintyivät kultaisiin astioihin, jotka olivat
tammipöydälle asetetut, kuin myöskin pyhän neitsyen ja Kristuslapsen
kuviin, jotka olivat seinän syvennyksiin sijoitetut. Mutta hartautta se
ei varmaankaan ollut, jota heidän silmistään kiilsi, kun he näkivät
taivaan kuningattaren kultaisen kruunun tai ne hopeakoristeet, jotka
häntä ympäröivät. Eikä se varmaankaan ollut huoneen lämpö, joka pani
erään toisten peitossa olevan miehen nostamaan hakasta lähinnä ovea
olevasta ikkunasta; sillä jos lämpö olisi häntä vaivannut, olisi hän
varmaankin avannut ikkunan, mutta niin ei hän tehnyt.
Jätämme luostarin ja menemme linnaan, nähdäksemme Erlandin hiljaiset
jäähyväiset. Ilta on jo myöhäinen, ja luostarikellojen ääni, joka
linnan asukkaille ilmoittaa levolle menon ajan olevan käsissä, on jo
kauan sitten kulkenut järven yli ja kallioitten kaiun kantamana häipynyt
metsään. Ritari Pentti ja Elfrida rouva nukkuvat jo; makuuhuoneen
lamppu levittää seinän syvennyksestä heikkoa valoaan ja epämääräiset,
väräjävät varjot kokoontuvat yhä mustempina vuoteen uutimien ympärille.
Ovi saliin on raollaan; se avautuu hiljalleen. Kynnykselle pysähtyy
pimeän suojaamana Erland. Hän tahtoo hiipiä vanhusten luo, nähdä vielä
kerran heidän kasvonsa, sanoa heille hyvästinsä niin hiljaa, että he
vain unessaan sen tuntevat; mutta vanhain uni on herkkää, he voivat
herätä, pelko taistelee sydämen halujen kanssa, hän ei uskalla mennä.
Hän painaa otsansa ovenpieleen ja kuuntelee rakkaiden nukkuvien
hengitystä. Hänen poskensa ovat kalpeat ja hänen silmänsä ovat
kyyneltyneet. Hän palaa samaa tietä, jota tuli. Hän kiiruhtaa, sillä
hänestä tuntuu kuin käytävän ja rappujen pyhimysten kuvat liikkuisivat
ja ojentaisivat kätensä häntä kohti. Hän kutsuu Hurttaa, kahlaa salmen
yli, joka erottaa saaren mantereesta -- sillä nostosilta on ylhäällä
niinkuin aina yöllä -- ja painuu metsään uskollisen koiransa
seuraamana. Hänellä on yllään huonoimmat vaatteensa, eikä ainoatakaan
rahaa ole hänen kuluneen takkinsa taskussa. Vyö, ja siinä riippuva
metsästyspuukko ovat ainoat rahan arvoiset kapineet, mitkä hän on
ottanut mukaansa isänsä linnasta.
Muukalaisten päällikkö oli sanonut ritari Pentille ja isä Henrikille,
että hänen joukkonsa lähtisi liikkeelle seuraavana päivänä puolen
päivän aikaan. Hänellä oli ehkä syynsä niin sanoa; Erlandille oli hän
sanonut: tule ennen keskiyötä, tai tulet liian myöhään.
Kaikki oli jo valmiina lähtöön, kun Erland saapui aholle.
Levottomuudella oli Singoalla häntä odottanut. Nyt otti hän hänet
vastaan ilohuudolla istuessaan kirjavaan viittaan kääriytyneenä
peitteistä tehdyllä vuoteella isänsä vaunuissa ja itse ohjaten pieniä,
takkuisia hevoskoneja, jotka kuopivat maata levottomasti. Takana oli
pitkä jono vaunuja, joiden eteen oli valjastettu hevosia ja härkiä ja
jotka olivat täynnä naisia, lapsia ja tavaroita. Viittoihinsa
kääriytyneinä seisoivat naineet miehet vaunujen vieressä, kukin
omaisuuttaan vartioiden. Nuoret naimattomat miehet muodostivat
keihäillä, jousilla ja veitsillä varustetun jälkijoukon. Hyljätyt
tulet valaisivat tätä näyttämöä. Vaunujen eteen oli asetettu
soihdunkuljettajia.
Päällikkö kulki takaisin omien kuormavaunujensa luota, jotka olivat
rivin etupäässä, aina viimeisten luo, nähdäkseen että kaikki oli
kunnossa. Hän oli kiivaasti kannustanut väkeään joutuisaan lähtöön,
hänen katseensa oli levoton ja hän, tuo muuten niin syvään kumarteleva
mies, oli tuskin tervehtinyt joukkonsa uutta jäsentä, tyttärensä miestä
ja ritarin poikaa. Erland ei sitä merkille pannut, sillä hän ei nähnyt
eikä ajatellut muuta kuin Singoallaa. Kun päällikkö oli tehnyt
kierroksensa, antoi hän kellolla lähtömerkin. Soihdut hulmusivat
kuusien välissä, vaunu toisensa perästä katosi metsän mustaan kitaan,
ja kohta oli aho tyhjä.
Niin kulki jono eteenpäin niin nopeasti kuin pimeys ja vaikea maa
sallivat. Singoalla oli laskeutunut vaunusta ja käveli Erlandin
vierellä, joka ohjista talutti hevosia. Tähdet tuikkivat puun latvojen
takaa, ja takanansa kuulivat rakastavaiset yksitoikkoista, surumielistä
ja samalla kaunista laulua, jota joku kuormain kupeella kävelevistä
lauloi. Välitse rosoisten kallioiden, läpi hiljaisien laaksojen kulki
matka lyhyenä kevätyönä.
Idässä päin alkoi valjeta. Pimeyden läpi tunki kylmähkö valonhämärä,
vähitellen nouseva koi, jonka tullessa tähdet kalpenivat ja katosivat.
Assim, joka koko yön oli istunut hevosen selässä, pysähtyi äitinsä
vaunujen viereen, levitti hänen ylleen vaatetta aamukylmää vastaan ja
puhui sanoja, jotka pojalle sopivat, mutta kasvot puoleksi pois päin
käännettyinä, niinkuin tavallista oli äitinsä läsnä ollessa, sillä hän
tunsi alennuksensa siitä, että oli hänen kauttaan maailmaan syntynyt.
Sen käsityksen oli äiti itse hänelle antanut ja sitä ylläpitänyt
puhuessaan omasta pikimustasta verestään ja hänen isänsä purppuran
punaisesta, isoisän vielä punaisemmasta ja isoisän isän sitäkin
punaisemmasta. "Sinä olet pyhää uhraajain verta, Assim. Esi-isilläsi
oli tukka kullankarvainen ja silmät vuokon siniset, he olivat jumalain
vertaisia, ja heidän varjollaan oli siunaava voima. Sinä olet tässä
kulkijainten joukossa ainoa, joka olet papillis-kuninkaallista sukua.
Isoisäsi iso-isä oli valkotukkainen, niin on minulle kerrottu, ja
muisti ja osasi hän pyhän muinaiskielen kaikki tarinat ja pyhitti
niillä kansamme morsiamet, lapset, karjat ja tulet. Iso-isäsi oli
tummaverinen, mutta ei kuitenkaan niinkuin sinun isäsi, ja
satavuotisenakin luki hän muutamia noista vanhoista mahtavista
rukouksista ja ymmärsi ne. Isäsi, joka oli haluton ja hidas oppimaan,
mutta käskemään halukas ja pikainen, muisti ja ymmärsi vain muutamia
heidän sanoistaan. Enemmän kuitenkin muisti kuin sinulle jätti
perinnöksi. Sinä olet isääsikin mustempi. Sinä olet aasi, Assim. Äitisi
veri, isoäitisi ja isoisäsi äidin veri ovat tehneet aurinkohevon
jälkeläisestä aasin. Niillä jumalain pojilla, jotka johtivat
kulkijakansaa Assariasta, ei ollut jumalain tyttäriä avioksi
otettavina."
Moisia sanoja oli äiti puhunut pojalle aina tämän pienuudesta pitäen.
Assim suri mustaa vertaan ja syytti sitä niistä sanoista ja teoista,
joita hän häpesi ja katui. Mutta purppuran punaisesta oli hänen
verissään ainakin niin paljon jälellä, että se voi tulla tuntuviin ja
saada vallan aamuruskon hetkinä. Silloin tapahtui, että hänen
huuliltaan tulvi sanoja, jotka kulkijakansaa kummastuttivat ja joita
Singoalla ihaili, mutta joita ei hän eivätkä muutkaan lukeneet hänelle
kunniaksi, koska luulivat, että esi-isät hänen suunsa kautta puhuivat.
Assim ratsasti jälkijoukkoon. Erlandia ja Singoallaa hän ei ollut
näkevinään. Surun varjostamalla ihastuksella katseli hän itään päin,
valon lähdettä kohti, jonka edessä oli vaalean punaisia juovikkaita
pilviä. Lämmön värit niitä yhä enemmän värähyttelivät. Vaaleanpunainen
muuttui heleänpunaiseksi, heleänpunainen uhkeaksi ruusunpunaiseksi,
jota hopea reunusti, hopea peittyi sulavan, tulenpuhuvan kullan
kaltaisen raiteen alle, herätti linnut metsässä riemuisaan lauluun ja
levitti helmeilevää heijastusta ja sateenkaaren kimmellystä maanpinnan
keltaiseen sammaleen.
Assim oli laskeutunut hevosensa selästä. Hän tuijotti kirkastunein
katsein tuohon taivaalliseen väreilyyn ja virkkoi:
"_Usas, Usas_, taivaan tytär, terve sinulle, Koitar impi! Valon
soturit, puolustajasi, aseitaan hiovat, valjastavat punaiset hevosensa
vaunujesi eteen ja avaavat sinulle taivaan oven. Sinä tartut pyhän
järjestyksen ohjiin ja kuljet loistelevine rattainesi laillisuuden
tietä, ollen suloisena esimerkkinä ihanalle _Sûrya'lle_. Sinussa on
kaikkien elollisten henki, eloon herätät sinä kaiken mikä elää.
Pimeyden vallat pakenevat sinut nähdessään, sinä ylpeä, voittoisa,
ihanuutta uhkuva Koitar impi."
Auringon reuna tuli näkyviin ja yhtäkkiä ilmaantui tuo häikäisevä kehä
näköpiiriin, kohotakseen hiljennettyä kulkua yhä korkeammalle. Assim
painoi päänsä alas ja rukoili:
"_Sûrya_, poista mielestäni pimeys, joka siinä asuu, vaikka maailma
loistossasi kylpee! Aurinko, ihana kuningatar, kuuntele korkeista,
tulta tuiskuavista vaunuistasi niiden isien poikaa, jotka ovat
omistaneet sinulle tuhansia lauluja, lukemattomia uhreja! Sääli minua
Olen onnettoman rakkauden alentama mies. Vereni on myrkytetty. Toivon
tuhoa ja kuolemaa valkoiselle miehelle, jota rakastaa se, joka on minut
loihtinut. Keskellä säteilevää valoasi on minun silmissäni yö. _Sûrya_,
joka kaikessa suuruudessasi tunnet sääliä, ojenna sairaalle lehtinen
siitä terveyskukkien seppeleestä, joka ympäröi kiiltävää otsaasi!
Tahdotko antaa minulle Singoallan sydämen? Ellet tahdo, niin pane minut
niiden joukkoon, jotka ovat ihanuutesi nähneet eivätkä sitä enää näe!"
Tämä on miellyttävää matkantekoa, ajatteli Erland, ja hänen rintansa
paisui yhtä ainoata tunnetta, joka huusi: eteenpäin, eteenpäin läpi
ihanan maailman! Hän katseli Singoallaa; Singoalla oli vasta auennut
ruusu, aamun kasteesta raikas.
Mutta ei ollut aamu karkoittanut sitä yöllistä pilveä, joka päällikön
otsaa peitti. Hänenkin sisässään huusi ääni: eteenpäin, eteenpäin!
mutta se ääni oli hätäilevän ääni. Uupumatta riensi hän vaunulta
vaunulle ja kiirehti miehiään joutumaan. Tunti tunnin perästä kului, ja
aurinko oli jo korkealla; hevoset vuotivat hikeä, naiset olivat
uuvuksissa ja napisivat. Mutta päällikkö komensi: eteenpäin, piiskat
iskivät vinkuen uupuneita juhtia selkään, ja vaunujen pyörät ulvoivat
kuluneissa karoissaan.
"Päällikkö", sanoi Erland Singoallan isälle; "etkö kohta käske
pysähtymään? Etkö tiedä, että juhdat kaipaavat lepoa, ruokaa ja vettä?
Näetkö, tuolla, on puro. Antakaamme hevosten ja härkien juoda!"
"Tuolla", sanoi päällikkö, osoittaen loivarinteistä kukkulaa, joka oli
aivan lähellä; "tuolla me levähdämme."
Enempää hän ei vastannut, sillä samassa ajaa karahutti hänen luokseen
ratsastaja. Se oli Assim. Hän kuiskasi jotain päällikön korvaan. Tämän
kasvot synkistyivät yhä enemmän ja hänen silmissään välähti levoton
katse. Ei hän mitään virkkanut, mutta hän kutsui luokseen muutamia
vanhemmista miehistä ja jakoi matalalla äänellä heille käskyjään.
Sillä välin kohosi jono metsää kasvavalle kukkulalle. Sen laella oli
tasainen paikka. Täällä riisuttiin juhdat, vaunut asetettiin kehään ja
sidottiin toisiinsa nuorilla, niin että ne muodostivat vaunulinnan. Sen
sisään kokoontui nyt väkeä ja hevosia. Aseet otettiin esille ja pantiin
kokoon suuren tammen ympärille, joka oli keskellä vihreätä paikkaa.
Ihmetellen kysyi Erland päälliköltä, mitä tämä tietäisi.
"Varovaisuus on tarpeen kansalle, jolla on paljon vihollisia", vastasi
tämä ja meni salaiseen neuvotteluun vanhempain miesten kanssa,
sillaikaa kun nuoremmat ruokkivat hevosia ja naiset kantoivat vettä
lähteestä tai laittoivat päivällisruokaa.
Singoallan ympärille kokoontuivat heimon nuoret tytöt, he haastelivat
iloisesti ja katselivat salaa tuota vaaleaveristä nuorukaista, joka
heistä kaikista oli kaunis ja jonka jokainen olisi sydämestään
mieheksensä halunnut. Olet onnellinen, Singoalla, sanoivat he, ja
Singoalla nyökäytti heille iloisesti päätään. Mutta niiden nuorten
tyttöjen joukossa, jotka Singoallaa puhuttelivat, ei ollut ainoatakaan
Assimin sisarista ja heimolaisista. He olivat eri paikkaansa
kokoontuneet ja Assimin äiti oli heidän keskellään.
Sill'aikaa tarkasteli Erland tammen ympärille kasatulta aseita,
jännitteli jousia koettaakseen niiden voimaa, tutki miekkojen teriä ja
lauloi iloista laulua.
"Oli onni, että hän on seurassamme", sanoi muuan vanhemmista miehistä
päällikölle.
"Hän on oleva panttivankimme."
"Mutta hän on vaarallinen", virkkoi toinen; "vihollinen omassa
leirissämme."
"Unijuomaa!" kuiskasi päällikkö.
Neuvottelun jälkeen poistui Assim ja puheli äitinsä kanssa.
Senjälkeen astui hän taas koninsa selkään ja ratsasti kolmen tai neljän
nuoren miehen seuraamana pois leiristä alas kukkulan rinnettä.
Naiset toivat nyt ruokaa ja levittivät sen ruohikkoon. Joukko kokoontui
eri ryhmiin aterioimaan. Päällikkö, hänen sukulaisensa ja heimon
vanhimmat söivät tammen alla. Erland kutsuttiin istumaan päällikön
viereen; Erlandin vieressä istui Singoalla. Eräs Assimin sisarista
palveli aterioivia. Päällikkö pyysi Erlandilta anteeksi aterian
yksinkertaisuutta; mutta Erland taittoi leipänsä ja tarjosi siitä
toisen puolen Singoallalle.
Mutta vaikkakin ruoka oli yksinkertaista, ei voinut samaa sanoa
juomasta. Assimin sisar kantoi maljoja esiin; ne kannut, jotka
asetettiin päällikön, Erlandin ja Singoallan eteen, olivat kauneinta
hopeata, taiteellisesti valmistettuja. Erland luuli tuntevansa ne ja
huudahti ihmetellen:
"Kuinka nämä maljat ovatkaan niiden kaltaiset, joita olen luostarissa
nähnyt! Tämä on silmissäni ihmeellisesti sen pyhän pokaalin näköinen,
joka on luostarin alttarilla, täynnä ehtoollisviiniä."
Singoalla kalpeni ja loi silmänsä maahan, sillä hän aavisti asian.
Assimin sisar täytti maljat. Kaikki muut paitsi Singoalla joivat ja
Erlandin mielestä oli juoman maku suloinen.
Nyt kuului sekavia huutoja. Syntyi levottomuutta leirissä. Assim oli
palannut, hän kiiruhti päällikön luo ja puheli hänen kanssaan.
"Mitä on tekeillä?" kysyi Erland.
"Me pidämme vain aseharjoituksia", vastasi päällikkö kylmästi ja käski
Singoallan poistumaan muiden naisten seuraan. Nämä olivat kokoontuneet
lasten kanssa erillään olevaan paikkaan vaunulinnassa. Singoalla meni;
hänen kasvonsa olivat kalpeat, silmät sekavat.
Miehet kokoontuivat tammen ympärille ja varustautuivat. Päällikkö vei
Erlandin miesten keskeen ja kehoitti häntä ajoissa valitsemaan aseensa,
ennenkuin parhaat olivat otetut. Mutta kun Erland kumartui ottamaan,
antoi päällikkö merkin, nuora heitettiin Erlandin ympärille, ja
ennenkuin hän oli ehtinyt huomata petoksen, oli nuora kiedottu hänen
käsiensä ja jalkojensa ympärille, niin ettei hän voinut tehdä
vastarintaa eikä jäsentäkään liikuttaa. Hänen silmänsä leimusivat,
hänen suonensa pullistuivat; mutta päällikkö sanoi miehille: "Sitokaa
hänet tammeen!"
Kun se oli tapahtunut, juoksivat kaikki vaunujen luo. Naisten joukosta
kuului kiljahdus; Singoalla oli huomannut mitä tapahtui. Hän tahtoi
rientää Erlandin apuun, mutta Assimin äiti tarttui kapautuneine
sormineen hänen hiuksiinsa ja kähisi: "sinä olet saattanut meidät
häpeään ja onnettomuuteen. Voi sinua, voi sinua! Kalpea rakastajasi on
kuoleva, palasiksi hänet revitään, myrkkyyn on hän kuoleva... niin,
kuule! minun valmistamani myrkkyjuoma raivoo hänen sisuksissaan.
Näetkö, hänen päänsä painuu jo rintaa vasten, hänen poskensa
kellastuvat niinkuin myrkyllinen voikukka... se vaikuttaa jo."
Ja hänen puhuessaan tarttuivat toiset naiset Singoallaa käsivarsiin ja
hameisiin ja sadattelivat ja häpäisivät häntä.
Oli toinenkin olento kuin Singoalla, jolle Erlandin kiusaaminen olisi
ollut sietämätöntä nähdä. Se oli Hurtta. Mutta sitäkin oli muistettu.
Kun Erland istui ateriallaan, oli yksi miehistä houkutellut Hurtan ulos
vaunulinnasta metsään ja siellä sitonut sen puuhun.
Ulkoa kuului huutoja ja aseiden melskettä. Vihollisjoukko ryntäsi ylös
kukkulalle. Jo lensi ilmassa nuoli, taistelun ensi airut. Naiset
kyyristäytyivät lähemmä toisiaan, painoivat lapsensa rintojaan vasten
ja katselivat pelokkaina sille puolelle vaunulinnaa, missä miehet
seisoivat jouset jännitettyinä ja keihäät tanassa, hyökkäystä odottaen.
"Ei mitään armoa kirkon varkaille", kuului ääni ulkoa huutavan;
"hakatkaa maahan joka ainoa!"
Se oli isä Henrikki, joka puhui ritari Pentin talonpojille, jotka
kirveillä, jousilla ja keihäillä varustettuina olivat lähteneet
muukalaisia takaa ajamaan.
Isä Henrikki ratsasti pienen kimon selässä; munkkiviittansa ympärille
oli hän sitonut vyön. jossa miekan tuppi riippui; miekkaa heilutti hän
kädessään.
Ritarikin seurasi mukana, mutta aseetonna, sillä hän ei katsonut
maksavan vaivaa vetää sotisopaa ylleen ja häiritä hyvän miekkansa lepoa
moisen kahakan vuoksi. Hän kulki väkensä etunenässä nojaten keppiin,
niinkuin hänen tapansa oli, kun käyskenteli pelloilla ja niityillä.
Hän kääntyi miesten puoleen ja lisäsi priorin sanain painoa
virkkamalla:
"Niin, hakatkaa maahan roistot älkääkä säästäkö muita kuin vaimoja ja
lapsia! Huonosti ovat he vierasvaraisuuteni palkinneet. He ovat
ryöstäneet luostarin putipuhtaaksi eivätkä ole edes säästäneet pyhän
neitsyen kruunua ja ehtoollismaljaa. Heiluttakaa kirveitänne pojat,
niinkuin metsän puita kaataisitte!"
Mutta ennenkuin joukko oli ehtinyt vaunujen luo, oli Assim, saatuaan
merkin päälliköltä, mennyt tammen luo, jossa Erland, jo melkein
tiedotonna juoman vaikutuksesta, sidottuna seisoi. Assimilla oli tikari
kädessään. Kellan kalpeana ja vavisten ojensi hän sen terän Erlandin
rintaan.
"Hoi siellä!" huusi päällikkö, joka oli noussut muutamien vaunujen
päälle. "Mitä tahdotte te siellä? Tuletteko vihollisina, vai mitä? Ja
jos niin on, niin keskustelkaamme nähdäksemme, eikö riitaa voi rauhassa
ratkaista."
"Ei mitään keskusteluja, sinä temppelinhäpäisijä!" huusi priori ja
ratsasti vaunulinnaa kohti niin nopeasti, etteivät miehensä voineet
häntä seurata.
"Katsokaa tuonne ja hellyttäkää mielenne", sanoi päällikkö ja osoitti
tammea, joka näkyi kokonaan, vaunulinnan yli kukkulan laella kasvaen.
"Erland!" huudahti priori kalveten.
"Niin, ritarin poika. Jos astutte askeleenkaan lähemmä, annan minä
merkin ja rauta isketään hänen sydämeensä."
"Kirottu ollos, pakana!" huudahti isä Henrikki.
"Ei askeltakaan!" sanoi päällikkö ja kohotti kätensä. Assim nosti
hänkin kätensä, jossa tikaria piti ja hämmästyi itsekin sitä
hekkumallista veren himoa, jota tunsi.
"Seis", huusi isä Henrikki ja viittasi sekä päällikölle että ritarille
ja hänen väelleen, joka jo oli asettunut rintamaan hyökätäkseen
vaunulinnaa vastaan.
"Mitä on tekeillä?" kysyi ritari.
"Tuolla! Katsokaa! Seis! Ei askeltakaan eteenpäin!"
Ritari Penttikin kalpeni ja sai vaivoin huudetuksi joukolleen:
"Takaisin!"
"Keskusteletteko? Suostutteko vai ette?" kysyi päällikkö, sill'aikaa
kuin mustat miehensä, rinta rintaa vasten, puoleksi uhaten puoleksi
vavisten, odottivat taistelun alkamista.
"Suostumme!" vastasi ritari.
"Sallitteko meidän vapaasti lähteä?"
"Sallimme."
"Ja viedä kaiken omaisuutemme mukanamme? Huomatkaa, että kutsumme
omaisuudeksemme sen, mitä olemme ottaneet. Se on meidän käsityksemme
omistusoikeudesta. Siis vapaa lähtö kaiken omaisuutemme kanssa."
Ritari ei vastannut, vaan katsoi äänetönnä isä Henrikkiin.
"Antakaa pois ainakin ehtoollismalja ja kultainen kruunu! Muun saatte
pitää", sanoi priori huoaten.
"Älkäämme olko pikkumaisia!" virkkoi päällikkö. "Siis vapaa lähtö
kaiken omaisuutemme kanssa! Poika annetaan vahingoittumatonna takaisin,
jos vannotte vapahtajanne kuvan kautta, ettette itse meitä
vähimmälläkään tavalla hätyytä ettekä muitakaan siihen yllytä."
"Tahdon parhaan kykyni mukaan palkita luostarin kärsimän vahingon",
kuiskasi ritari priorille, katsellen kauhistuksissaan Assimin
kohotettua tikaria.
Päästäen taaskin syvän huokauksen rinnastaan otti isä Henrikki esille
ristiinnaulitun kuvan, joka hänellä oli käädyssä kaulallaan.
"Kaikki sen rakkaan pojan vuoksi. Mutta kuinka on hän heidän käsiinsä
joutunut? En ymmärrä sitä."
Ritari ja priori vannoivat molemmat tuon vaaditun valan.
"Laske miekka ja vapauta vanki", huusi päällikkö Assimille.
"Ei, ei!" huusivat useat miehistä. "Älkää antako pois panttivankiamme!
He sitten karkaavat päällemme ja tuhoavat meidät."
"Rauhoittukaa", sanoi päällikkö kansansa kielellä. "Nämä
pohjoismaalaiset ovat kummallista väkeä. He pitävät tavallisesti mitä
ovat luvanneet, jopa ilman valaa ja käden lyöntiäkin. Olemmehan
sitäpaitsi valmiit puolustautumaan... Jalo herra", sanoi päällikkö
ritari Pentille, "älkää uskoko, että me väkisin olemme vieneet poikanne
kanssamme! Vapaaehtoisesti on hän leiriimme tullut aikoen seurata meitä
matkallamme maailman läpi, sillä hän on rakastunut tyttäreeni eikä
tahdo hänestä erota."
"Sinä valehtelet", sanoi ritari. "En kanssasi väittele. Mene tiehesi ja
pelkää taivaan kostoa."
"Niin, mene tiehesi, Amalekiitta!" karjasi isä Henrikki.
Päällikkö kumarsi totuttuun tapaansa ja vei kätensä otsalleen.
Sill'aikaa päästettiin Erland irti puusta ja tuotiin esille kahden
miehen tukemana. Hänen ihonsa oli kellan kalpea, hänen käyntinsä
horjuva ja aivonsa niin sekaisin, ettei hän tiennyt, missä oli eikä
mitä oli tapahtunut. Hänet täytyi nostaa vaunujen yli, ja kun hän oli
päässyt omaistensa luo, vaipui hän maahan.
"Mitä olette tehneet pojalleni?" huudahti ritari kauhistuneena, kohotti
Erlandin päätä ja tarkasteli häntä.
"Ei mitään", vastasi päällikkö varustuksiensa takaa. "Ehkä on pelko sen
vaikuttanut."
"Pelko", huusi ritari säihkyvin silmin. "_Minun_ poikani pelkäisi
teidän katalia tikarejanne? Ei, hän ei ole koskaan pelännyt eikä voi
koskaan pelätä."
"Luultavaa on", huomautti isä Henrikki, "että vihastus on vienyt
sidotun pojan voimat."
Tahdomme nyt vain muutamin sanoin ilmoittaa, että Erland vietiin
kotiinsa Ekön linnaan, sekä että ritari ja priori vetäytyivät takaisin
miehineen.
Tuskin olivat he poistuneet, ja päällikkö lähettänyt vakoojia ottamaan
selkoa, oliko lähtö todellakin tapahtunut, ennenkuin hän käski, että
Singoalla tuotaisiin hänen eteensä.
Tyttö, joka tähän saakka oli turhaan riuhtonut päästäkseen irti naisten
käsistä, syöksyi isänsä jalkoihin. Hänen pitkä tukkansa tulvehti
sekaisin; hänen kasvonsa vuotivat verta haavoista, joita tuo vanha
noita, Assimin äiti, oli niihin kynsillään repinyt, hänen hameensa oli
repaleissa.
Assimin äiti ja muut naiset juoksivat hänen jälessään ja kokoontuivat
rääkyen päällikön ympärille. Miehetkin sinne kokoontuivat.
"Oikeutta! oikeutta!" huusi Assimin äiti.
"Onko jo siihen tultu, että kuolleen päällikön poikaa, jumalain
jälkeläistä, saa häväistä elävän päällikön tytär? Eikö Assim kelpaa
Singoallalle? Odota, meidän sukumme on mahtava... meidän sukumme on
päällikköjen suku niin jalo, että sinun sukusi on sen rinnalla kuin
lika auringon valon rinnalla."
"Pidä suusi, akka", sanoi päällikkö, "tahi leikkaan minä kielen
kurkustasi! Olenko koskaan unohtanut, mitä oikeus vaatii?"
"Isäni", huusi Singoalla ja kietoi kätensä hänen vyötäistensä
ympärille; "tuo vaaleaverinen nuorukainen on mieheni; olemme vannoneet
toisillemme uskollisuutta Alakon kuvan kautta, et voi koskaan häntä
minulta ottaa."
"Hän hourailee", sanoi päällikkö. "Missä on Assim?"
"Tässä olen."
"Tuokaa tänne kiviastia!"
Eräs naisista toi kiviastian. Päällikkö kohotti sen ylös.
"Assim", sanoi päällikkö, "minä annan sinulle tyttäreni avioksi, ja
merkiksi siitä muserran minä tämän..."
"Seis", huudahti Assim; "ette tiedä, huolinko minä hänestä. En himoitse
omenaa, jota toinen on purrut."
Päällikön kulmat rypistyivät ja hänen huulensa pureutuivat yhteen.
Mutta hän pelkäsi Assimin sukua, jota taikauskoisesti kammottiin ja
pidettiin arvossa, ja suuntasi sentähden kiukkunsa, ei Assimiin, joka
oli ilkeästi häntä häväissyt, vaan Singoallaan.
"Pois", karjasi hän ja sysäsi hänet luotaan. "Tahdon näyttää, miten
päällikkö oikeutta jakaa, ja kirottu olkoon se kieli, joka rohkenee
minua puolueellisuudesta häväistä! Tyttäreni, olet häväissyt yhden
niiden kymmenen ruhtinaan jälkeläisistä, jotka johdattivat kansamme
esi-isien maasta, Assariasta. Tiesit olevasi Assimin vaimoksi aiottu,
mutta olet hyljännyt hänet muukalaisen tähden. Hyvä, hae tuo
muukalainen, hae hänen rakkautensa tai kylmyytensä, hänen saalinsa tai
ylenkatseensa; mutta älä hae enää mitään meidän luonamme! Olet suljettu
pois meidän seurastamme. Mene muukalaisesi luo."
Riemua huutavat Assimin heimolaiset ja ystävät, joita on suurin osa
joukosta.
Päällikkö oli tuolla teolla tukenut jo horjuvan valtansa. Siihen se oli
tarkoitettu. Mutta oli siinä vihallakin osansa. Nyt, kun tuomio oli
langetettu, tuli pisto sydämeen, ja hän toivoi, että kohoisi ääniä
Singoallan puolustukseksi.
Mutta kaikki riemuitsivat -- kaikki paitsi Assim, joka äänetönnä
seisoi, ja kaksi nuorta tyttöä, jotka olivat Singoallan
leikkitovereita, astuivat esiin, syleilivät häntä ja itkivät.
Se oli näky, joka kirveli päällikön sydäntä.
"Päällikkömme on oikea tuomari!" huusivat miehet.
Mutta Assimin äiti tanssi Singoallan ympärillä ja osoitti häntä
sormellaan. Ja muut naiset, sekä vanhemmat, jotka toivoivat Assimia
omille tyttärilleen, että nuoremmat, jotka kadehtivat Singoallan
kauneutta ja hyväksyivät äitiensä ajatukset, huusivat hekin: "Mene!
Pois täältä! Mene nyt muukalaisesi luo!"
Singoalla pudisti kiharat otsaltaan kääntyi isänsä puoleen ja sanoi:
"Minä menen, isä. Menen mielelläni vaaleaverisen pojan luo, sillä minä
rakastan häntä ja hän rakastaa minua; hän on mieheni ja minä olen hänen
vaimonsa. Mutta sinuakin minä rakastan ja kun olen saanut takaisin
mieheni, haen sinut käsiini, sillä sinä et voi minua ainaiseksi
hyljätä, sinä, joka olet niin hyvä."
Singoalla kääntyi pois ja lähti leiristä.