"Kuinka on Erlandin laita? Hän on synkkämielinen ja puhuu vähän", sanoi
rouva Elfrida miehelleen, Pentti herralle.
"Hän kärsii yksinäisyydestä", vastasi ritari, sittenkun ensin oli
miettiväisen näköisenä ottanut kulauksen maljastaan, jonka jälkeen hän
antoi katseensa liidellä tuonne sinertelevien vuorten kukkuloihin,
mitkä näkyivät läpi kaitaisen ikkunan; "hän kärsii yksinäisyydestä,
eikä se kumma olekaan. Metsä ei enää sovi hänelle; meidän pitää
syksyllä lähettää hänet kuninkaan hoviin oppimaan _mores_ ja
ritarillisia harjoituksia."
Elfrida ei koskaan keskustelua jatkanut, kun tuli tästä asiasta puhe,
hän ei voinut olla kaiholla ajattelematta hetkeä, jolloin nuoren
Erlandin tulisi isänsä ja äitinsä luota lähteä avaraan maailmaan.
Mutta Erland istui nyt luostarin kirjastossa isä Henrikin vieressä ja
luki korkeasta kaari-ikkunasta hämärästi tulevan päivän valossa
roomalaisen Virgiliuksen paimenlauluja, ja kun paimen Meliboeus
valitti:
_Nos patriae fines et dulcia linquimus arva_, valitti Erlandinkin sydän
niin kuin tuon toisen, ja hajamielisenä kuunteli hän isä Henrikin
selityksiä, vaikka nämä selitykset olivatkin mehukkaampia -- johon ei
paljoa tarvittu -- kuin nuo Marius Servius vainajan puisevat ohjaukset,
jotka olivat punaisella nesteellä kirjoitetut kirjan sivujen laitoihin.
Ennenkuin Erland saapui luostariin, oli hän käynyt katsomassa joka
sopen linnassa, puhunut ystävällisesti kaikkien linnan palvelijoiden
kanssa, käynyt lapsuutensa leikkipaikoilla, muistaen jyrkänteenkin,
josta oli järveen hypännyt; hän oli käynyt niille hyvästit heittämässä,
ja vasta nyt tunsi hän, kuinka rakkaat ne hänelle olivat, vaikka hän
niin usein oli ikävöinyt täältä pois avaraan maailmaan.
Hän ajatteli rakasta isäänsä, rakastettua äitiänsä. Hän ajatteli
munkkia, tuota hyvää opettajaansa, joka hänen vierellään istui, ja hän
siunasi häntä mielessään kirjoitustaidosta, jonka oli häneltä oppinut;
sillä näin lohdutteli mieltänsä Erland: minä ilahdutan kohta
vanhempiani kirjeellä, joka on heille sanova, miksi olen kadonnut, että
minä voin hyvin, ja että pian olen jalona ritarina palaava, kunniaa ja
mainetta urotöilläni saavutettuani.
Tätä tarkoitusta varten oli hän irroittanut lehden kirjekirjasta ja
pistänyt sen talteen; sille lehdelle olisi kirje kirjoitettava. "Olet
uuvuksissa nyt", sanoi isä Henrikki, kun huomasi Erlandin
hajamielisyyden; "hyvä, lopettakaamme... _claudite jam rivos, pueri,
sat prata biberunt_."
Isä Henrikki sulki kirjan ja lukitsi sen kirjakaappiin.
"Hyvästi", sanoi Erland ja puristi isä Henrikin kättä. "Hyvä
opettajani", lisäsi hän, "tahdon saada tänä iltana siunauksenne."
Priori laski kätensä hänen päänsä päälle, luki siunauksen ja sulki
hänet syliinsä, niinkuin hänen välistä muulloinkin oli tapana tehdä.
Nyt kuului liikettä muurien ulkopuolelta. Portinvartija veli Johannes,
raotti ovea ja ilmoitti, että joukko noita muukalaisia pyrki
päällikkönsä johtamana sisään kiittämään prioria hänen ystävyydestään
ja sanomaan jäähyväisiä, sillä seuraavana päivänä puolen päivän aikaan
aikoivat he lähteä liikkeelle. He olivat jo käyneet Ekössä ja lausuneet
ritarille nöyrimmät kiitoksensa osoitetusta vieraanvaraisuudesta.