Metsä, joka ympäröi ahoa, oli pimeässä kuin läpipääsemätön musta muuri,
jonka päällä taivaan tähditetty kansi lepäsi. Avonaisella kentällä
leimusi nuotioita, joiden valossa liikkui varjoja ja sieltä täältä
erotti jonkun teltankin. Siellä vilisi ihmisiä ja eläimiä, miehiä ja
naisia, lapsia, hevosia ja koiria; siellä oli äänen sorinaa
korkeimmasta bassosta kimakimpaan diskanttiin, oli laulua, soittoa,
vihellyspillin teräviä ääniä, rumpujen pärinää, koirain haukuntaa,
lasten huutoja, tyynesti keskustelevien miesten ääniä, riiteleviä
kimeitä haisten ääniä, vasarain pauketta, jotka takoivat jotain
haljennutta kuparikattilaa tai muovailivat hehkuvista rautapalasista
hevosen kenkiä ja nuolenkärkiä -- kaikki tämä sekaantui korvia
särkeväksi, huumaavaksi epäsoinnuksi. Singoalla oppaanaan ja pitäen
häntä kädestä kiinni, astui Erland läpi väkijoukon, jossa miehet
söivät, joivat, heittivät arpaa, teroittivat veitsiä ja miekkoja --
jossa naiset patoja hämmentivät, ruokkivat lapsia, paikkasivat
vaatteita, puhelivat ja riitelivät, -- jossa leikki alastomia poikia ja
puolialastomia tyttöjä, toisiaan korville lyöden ja raapien, nauraen ja
itkien, -- jossa oli hevosia, vaunuja, tynnöreitä, huonekaluja ja
työaseita -- kaikkien ohi astui hän, uteliaiden katseiden seuraamana ja
kuullen puhetta ja huomautuksia kielellä, jota hän ei ymmärtänyt,
päällikön, Singoallan isän, majaa kohden.
Samana iltana, jolloin Singoalla oli Erlandin luona, oli odotettu
seurue saapunut leiriin ja päällikkö oli ilmoittanut, että liikkeelle
lähtö olisi tapahtuva toisen päivän aamuna tästä aamusta lukien.
Päällikön maja oli etelään päin lähellä metsän rantaa. Täällä ei ollut
melu eikä tungoskaan niin suuri kuin muualla. Heimon vanhimmat ja
paraimmat miehet olivat tänne kokoontuneet; myöskin oli täällä muutamia
naisia, jotka hiljaa, mutta innokkaasti puhelivat keskenään, kun Erland
ja Singoalla lähestyivät. Nämä naiset olivat Assimin äiti, sisaret ja
heimolaiset; kaikki katsoivat he päällikön tytärtä, kun hän Erlandin
vierellä kulki heidän ohitsensa. Assimin äiti, vanha eukko, oli tulen
valossa, ja ehkäpä myöskin päivän valossa, ilkeän noidan näköinen.
Hänen pitkä, koukkuinen nenänsä näytti kasvaneen kasvoista esiin kuin
kiusaksi syville silmäkuopille ja ontoille poskille... aivan niinkuin
maan järistyksessä vuoret kohoavat ja maa niiden ympärillä uppoaa...
hänen punaiset silmänsä säihkyivät, ja huulet, jotka mehuttomina ja
voimattomina riippuivat hampaattoman kidan ympärillä, irvistivät
inhottavasti. Akan kamala naama ilmaisi kiukkua ja kostonhimoa, sillä
Assim oli jo kertonut, mitä puron varrella oli tapahtunut; mutta se
ilmaisi myöskin ihmetystä, kun hän näki ritarin pojan kulkevan
Singoallan sivulla.
Erlandin saapuessa nousivat heimon vanhimmat ylös ja kumarsivat
hänelle. Majan aukossa seisoi päällikkö itse, Assimin kanssa puhellen.
Molemmat näyttivät hämmästyvän vaalean nuorukaisen tuloa. Assim hiipi
syrjään, heittäen synkän syrjäsilmäyksen Singoallaan. Päällikkö vei
kätensä otsalleen ja kumartui Erlandin edessä, mutta hänen puoleksi
maahan luoduista silmistään välähti kuitenkin mustien ripsien välitse
kimmeltävä katse tyttären puoleen.
Tyttö oli kalpea, mutta hän ei pelännyt, sillä hänen kätensä oli
Erlandin kädessä.
Erland sanoi tahtovansa puhua päällikön kanssa ainoastaan Singoallan
läsnäollessa. Päällikkö vei hänet vaieten majaansa.
Mitä siellä puhuttiin, ei kukaan tiedä, mutta puolen tunnin kuluttua
tuli Erland majasta ulos kasvot levollisina, seurassaan Singoalla, joka
ylpeästi katseli Assimin äitiä ja muita naisia silmiin, sekä päällikkö,
jonka otsalla näkyi jälkiä levottomista ajatuksista. Tultuaan vähän
matkaa metsään pudisti Erland päällikön kättä, suuteli Singoallaa ja
virkkoi:
"Olen oleva määräaikana valmis."