Erland oli alussa kuunnellut isä Henrikin kertomusta, joka tuntui
hänestä kummalliselta ja koski sitä kansaa, johon Singoalla kuului;
mutta kohta ajoi levottomuutensa hänet salista pois: hän vaelsi
huoneesta huoneeseen, juoksi kiertoportaita myöten ylös korkeimpaan
tornikammioon, katseli yli metsän ja järven ja kuunteli vierasten
hevosten tiukujen kilinää, kiiruhti taas rappuja alas linnan
puutarhaan, joka oli hyvin hoidettu, mutta pieni ja muurien ympäröimä,
ja sijaitsi linnan eteläisellä puolella, missä ilta-aurinko nyt valoi
punaisen keltaista valoaan yli Elfrida rouvan kukkasten ja
ruokakasvien. Mutta sielläkään ei hän viipynyt kauaa, vaan riensi
neitosten kammioon, jossa hän muutoin kävi harvoin. Täällä säilytti
Elfrida rouva kiilloitetussa kaapissa poikansa juhlavaatteita, ja
täällä oli kuvastin hiotusta teräksestä, jossa neitoset kernaasti
kasvojaan katselivat. Erland avasi kaapin, otti esille kallisarvoisen
ulkomaalaisesta kankaasta tehdyn ja koreilla hopeahakasilla varustetun
puvun, ja pukeutui siihen. Hän suki vaaleanruskean tukkansa niin, että
kiharat levisivät pitkin lainein hänen hartioittensa yli. Ketä varten
hän koristelihe, sen tiesi hän, mutta ei kukaan muu. Kun hän oli
valmiiksi puettu, heitti hän jousen olalleen, vihelsi mukaansa Hurtan,
satuloi hevosensa ja ratsasti pois yli nostosillan metsään päin.
Elfrida rouvan ja neitosten silmät seurasivat häntä, sillä hän oli
kaunis katsella ajaessaan keikailevan heponsa selässä, jota kaunisti
korea loimi. Mutta Elfrida rouva meni saliin ja ilmoitti ritarille,
että Erland oli ratsastanut pois eikä luultavasti palaisi ennen kuin
seuraavana päivänä; aivan varmaan oli hän Ulfåsaan ajanut, Gudmund
Ulfsax'in taloon, sillä minkä vuoksi olisi hän itsensä koristanut noin,
ellei ihanan Helena neidon, tulevan morsiamensa vuoksi.
Mutta kaikkein vähimmin ajatteli Erland Helena Ulfsaxia, vaikkei
ollutkaan hienompaa hipiää eikä kirkkaampia sinisiä silmiä kenelläkään
koko Virdalannissa. Se hipiä, jota Erland ajatteli, oli ruskea; silmät,
jotka hänen mielessään loistivat, olivat tummanruskeat, ja tyttö, jota
varten hän oli koristautunut, ei ollut nimeltään Helena, vaan
Singoalla.
Elfrida rouvan aavistus ei toteutunut, sillä vähää ennen auringon
laskua nähtiin Erlandin ajavan takaisin yli nostosillan. Hän oli
harhaillut metsässä ja ollut ahon läheisyydessä ja puitten välitse
nähnyt vieraiden majojaan pystyttävän, hevosiaan ruokkivan ja ruokaansa
keittävän. Mutta esille hän ei ollut ratsastanut. Singoallaa ajatellen
oli hän sinne tullut, mutta nyt pelkäsi hän häntä nähdä. Siitä syystä
käänsi hän kauan epäröityään ratsunsa kotiin päin. Mutta Hurtta, joka
ei epäröimisistä mitään tiennyt, oli juossut leiriin, ehkä haluten
tutustua niihin heimolaisiinsa, jotka seurasivat muukalaisia, ehkä
myöskin tulessa paistuvain lihain houkuttelemana. Ja kun Erland linnan
pihalla hyppäsi alas satulasta, tuli Hurtta metsästä ja hyppäsi
isäntäänsä vasten, ikäänkuin olisi hänellä ollut tälle tervehdys noilta
oudoilta vierailta. Niin saattoi ollakin, sillä hänen pörröisen
kaulansa ympärillä riippui seppele metsän kukkia. Oudoissa ajatuksissa
loistivat Erlandin silmät, kun hän seppeleen keksi; ehkä se oli
Singoallalta, ajatteli hän. Hän irroitti sen Hurtan kaulasta ja pani
sen päänaluisensa alle vuoteeseensa. Silloin saisi hän ehkä nähdä unta
hänestä, joka oli kukkaset sitonut.
Epävarmaa on, toteutuiko tämä toive; mutta seuraavana aamuna pukeutui
Erland taas juhlapukuunsa, kiinnitti takkinsa ympärille komean vyön,
jossa riippui metsästyspuukko tuppineen, ja meni metsään, kukkulalle
puron luo. Kaunista ja yksinäistä oli siellä rannalla kukkulan
juurella. Kuuset kuiskailivat, puro lirisi, vuokot ja orvokit
pilkistivät esille vihreästä nurmesta. Erland istuutui tavalliselle
paikalleen puron reunalle; Hurtta laski päänsä hänen polvelleen.
Silloin näkyi toisella rannalla -- ihan kuin olisivat he keskenään
sopineet yht'aikaa tänne tulevansa -- Singoalla. Tuuli heilutteli hänen
lyhyen hameensa poimuja. Hänen käyntinsä oli kevyttä, eikä hän
pysähtynyt, nähdessään komeasti puetun nuorukaisen. Ei, hän hymyili
tuttavallisesti, nyökäytti päätänsä iloisesti, nosti ensin toisen
jalkansa ja sitten toisen, kenkiänsä riisuakseen, ja kahlasi yli puron
suoraan Erlandin luo. Puro oli matala, ja ainoastaan muutamia
hopeankirkkaita pisaroita pärskyi punaisille helmille, jotka olivat
kiedotut tytön nilkkojen ympäri. Ei Erlandkaan ollut hämillään, vaan
oli iloinen. Se oli raitis tunne, vaikkei juuri juhlallinen, sillä ei
hän edes noussut seisoalleen Singoallaa tervehtimään, niinkuin oli
oppinut muita tyttöjä tervehtimään. Mutta hän hymyili sydämensä
pohjasta, kun Singoalla tultuaan toiselle rannalle, laski kätensä hänen
olkapäilleen ja virkkoi:
"Näetkö, etten ennustanutkaan oikein. Me tapaamme taas. Sinulla on hyvä
isä, joka osoittaa minun isälleni vieraanvaraisuutta. Sentähden
olkaamme mekin ystäviä."
"Olkaamme. Tiedätkö, Singoalla, että olen sinua ikävöinyt aina siitä
päivästä jona ensi kerran täällä näimme toisemme. Olen sinusta monta
kertaa untakin nähnyt, ja jos unet totta puhuvat, ei ole mielesi minua
kohtaan ynseä."
"Ei ole", vastasi Singoalla ja istuutui rannalle Erlandin viereen; "kun
erosin sinusta, en ollut enää sinulle vihainen; ajattelin päinvastoin,
että sinä olit kaunein poika maailmassa; ei edes vihasikaan sinua
rumentanut. Ei koko meidän joukossamme ole ainoatakaan, joka olisi niin
kaunis kuin sinä olet. Assimia, joka sanoo tahtovansa minut vaimokseen,
ei voi verratakaan sinuun."
"Kuka on Assim?"
"Hän on sen miehen poika, joka oli päällikkönä ennen isääni..."
"Ja Assim tahtoo ottaa sinut vaimokseen?"
"Tahtoo, mutta älkäämme enää puhuko Assimista. Sanoit nähneesi minusta
unta; minä olen uneksinut tapaavani sinut täällä. Sentähden tulin
tänne. Uneni ovat varmemmat kuin ennustukset, joka on harmillista,
sillä oikein ennustaminen on kunniaksi meille naisille. Mutta oikea
ennustustaito tulee vasta vanhoilla päivillä. Annahan minun kuitenkin
tarkastaa kätesi poimuja... tai ei, en tahdo nähdä niitä... jos tulisit
onnettomaksi, surettaisi se minua. Oi, kuinka tukkasi on kaunis" --
Singoalla hiveli kädellään Erlandin kiharoita -- "se ei ole musta
niinkuin minun heimolaisillani."
Niin hän puhui ja hänen puheensa lensi yhdestä toiseen. Hän puhui
kansansa retkistä, ja kuinka iloinen hän oli, kun hänen isänsä ja hänen
heimonsa miehet olivat sopineet siitä että tapaisivat Erlandin isän
tiluksilla ne, jotka olivat heistä eronneet. Oikeastaan oli se Assim,
joka oli tätä miesten neuvostossa ehdottanut, ja tehnyt sen Singoallan
kehoituksesta. Ei hän kuitenkaan aavistanut, että Singoalla tahtoi
tänne Erlandin vuoksi; muuten ei Assim varmaankaan olisi Singoallan
pyyntöön suostunut. Ja tätä kertoessaan hyväili tyttö Hurttaa, joka oli
ystävällinen, sillä iltaa ennen oli se saanut syödäkseen Singoallan
ateriasta, ja Singoallahan oli pistänyt sen kaulaan seppeleen, vaikkei
se suinkaan ollut osannut antaa arvoa koristeelle.
Erland näytti nyt Singoallalle punaisen pienen helmen ja kuihtuneen
kukkasen, toisen sanoi hän löytäneensä aholta, jossa hänen kansansa
nytkin majaili; toisen sanoi hän ottaneensa purosta, joka oli saanut
sen Singoallalta.
Mutta tyttö tempasi kuihtuneen kukkasen hänen kädestään ja heitti sen
takaisin puroon.
"Minä tahdon antaa sinulle tuoreita kukkia", sanoi hän, "poimikaamme
kilpaa!"
Erland suostui leikkiin ja kilpaillen poimivat he kukkasia puron
rannalta. Sitten vertailivat he niitä nähdäkseen, kuka oli enemmän
poiminut, ja Erlandin kimppu oli suurempi, sillä hän oli riipinyt
molemmin käsin, valikoimatta, mutta Singoallan kukat olivat kauniimmat.
He istuutuivat kukkulan rinteelle järjestääkseen ja taipuvilla
ruohoilla kiinni sitoakseen kukkaset kimpuiksi. Erland sitoi huonosti
ja hitaasti, mutta Singoallalla oli oma tapansa sitoa kukkasia, niin
että niiden eri värit kauniisti sointuivat. Sitä taitoa ei ollut kukaan
hänelle opettanut, mutta hän taisi sen kuitenkin. Kun kukkaskimput
olivat valmiit, vaihtoivat Erland ja Singoalla niitä, ja tyttö ei ollut
tyytymätön Erlandin kimppuun, vaikka se oli epätasainen, resuinen ja
huonosti tehty. Viimein sanoi Singoalla palaavansa leiriin, sillä
muutoin alkaisivat hänen isänsä, Assim ja naiset ihmetellä, minne hän
oli joutunut, ja etsiä häntä. Sitä hän ei tahtoisi.
Silloin sanoi Erland:
"Mene vaan Singoalla, mutta minä tahdon, että joka päivä tulet tänne,
niin että saan sinut nähdä."
Singoalla mietti hetkisen ja vastasi:
"Tavatkaamme vaan joka päivä; mutta parasta on, että tapaamme vasta
auringon laskettua. Meidän kansallamme on tapa semmoinen, että nuoret
tytöt vaeltavat yksikseen illoilla hetkisen, sillä siitä saavat he
ennustustaidon. Sanon isälleni huomenna: tahdon mennä metsään
tulevaisuuden näkyjä oppimaan. Silloin sanoo hän: mene... ja minä
hiivin tänne. Näetkö hämärä on hyvä senkin vuoksi, että jos Assim tai
naiset ovat läheisyydessä, he eivät meitä näe. Assim tahtoo kernaasti
minua seurailla."
"Onko Assim suuri ja voimakas?" kysyi Erland.
"On hän suurempi kuin sinä ja on hänellä parta, jota sinulla ei ole, ja
hän on notkein nuorista miehistämme. Hän on useimmittain säyseä
luonnoltaan, mutta helposti pikaistuva, ja jos hän suuttuu, niin
karttavat häntä kaikki. Verta on usein hänen veitsestään vuotanut."
"Jos Assim tulee tänne, opetan minä häntä jälkiäsi karttamaan. Katso
käsivarsiani, Singoalla", sanoi Erland ja kääri hihansa; "olen vain
seitsentoistavuotias, mutta etkö luule, että syleilyni rutistaisi
Assimin? Tulkoon hän vaan? Minä heitän hänet maahan ja painan
kantapääni hänen rintaansa."
"Sitä älä tee. Miksi puhut noin ankarasti Assimista? Mitä pahaa hän on
sinulle tehnyt? Jos uhkaat häntä noin, en tahdo koskaan tulla tänne."
"En siedä häntä. Toivon kuitenkin, ettei hän tule tänne silloin kun me
olemme täällä. Paikka on loitolla ja metsä on suuri. Miksi tulisi hän
juuri tänne? Minä lupaan sinulle, Singoalla, etten taistele Assimin
kanssa enkä sano hänelle edes pahaa sanaa, jollei hän ärsytä minua.
Oletko tyytyväinen nyt, ja lupaatko tulla tänne huomenna, sittenkun
aurinko on laskenut järven rantakallioiden taa?"
"Sen lupaan, sillä sinä et tiedä, kuinka minä rakastan katsella
kasvojasi. Illallahan voit tulla leiriämme katsomaan. Isäni odottaa,
että ritarin poika on tuleva hänen luokseen, joskaan ei hyvyydestä,
niin ainakin uteliaisuudesta."
"Minä tulen, mutta parasta on tavata sinut yksin, Singoalla."
Nyt ojensi Singoalla kätensä Erlandille ja heitti hänelle hyvästit
huomiseksi. He puristivat kauan toistensa käsiä ja katselivat toisiaan
silmiin; se miellytti heitä. Mutta vihdoin huudahtivat he: huomenna! --
niin, huomenna! ja nyökäyttivät iloisesti päätään toisilleen. Mutta
ennenkuin Erland oli ehtinyt kukkulalle ja Singoalla metsään kadonnut,
kääntyivät he molemmat taakseen katsomaan ja heiluttivat toisilleen
vielä viimeiset hyvästit.