Aurinko laskee järven rantakallioiden taa; puitten latvat hohtavat
illan ruskossa; linnut asettuvat levolle; luostarin kello, joka kutsuu
munkit iltarukoukseen, soi yli seudun; Erland lähtee linnasta ja
kiiruhtaa yhtymäpaikkaan.
Niin tapaa hän Singoallan joka ilta tuon suuren kuusen alla kukkulan
laella, kun hämärä hiipii puitten runkojen välitse. He puhelevat alussa
paljon ja leikkivät kuin lapset viheriällä rannalla; "ei ole toista
niin kaunista tyttöä kuin sinä", sanoo Erland Singoallalle, ja tämä
vastaa iloisesti: "oi niinkö luulet? Ennenkuin tulin tänne, katsoin
kuvaani lähteestä, nähdäkseni, pitäisitkö minua kauniina."
Mutta vähitellen vaikenevat he molemmat; kernaammin kuin puhuvat, he
toisiaan silmiin katselevat, ja he voivat tehdä sen hämärästä
huolimatta, sillä he ovat toisiaan lähellä ja kietovat kätensä toinen
toisensa kaulaan. Kun katseensa noin yhtyvät, ikävöivät myöskin huulet
huulia, ja pian vaihtavat he pitkiä suuteloita, jotka samalla
lämmittävät ja jäähdyttävät -- jotka samalla sammuttavat ja sytyttävät
kainoja haluja.
Joka kerta kun Erland kukkulalle kulkee, soipi hänen sielussaan laulu,
johon hänen huulensa eivät osaa luoda säveliä. Laulu on tämä:
"Suloista on neitoansa kohdata, suloisinta silloin kun hämärä maita
peittää. Lähestyn kukkulaa, jossa illan tuuli kuusessa kuiskailee.
Oletko siellä, Singoalla? En sinua näe, mutta minä aavistan, että sinä
olet siellä, sillä tuuli tuoksuu kukkasia, sillä metsässä on
hiiskumattoman hiljaista, sillä rinnassani asuu niin outo mieli. Tuolla
liikkuu joku kukkulan laella; onko se kuusi, joka mustia oksiaan
heiluttaa? Onko se ruusupensas, joka taipuu, kun tuuli noukkii sen
vaaleanpunaisia kukkia? Vai onko se Singoallan hame, joka liehuu
tuulessa, kun hän rakkaintansa vartoo? En tiedä, mutta minä aavistelen
ja olen onnellinen. Suloista on neitoansa kohdata, suloisinta silloin,
kun hämärä peittää maita." --
Muukalaiset viipyivät aholla kauemmin kuin heidän päällikkönsä alussa
oli aikonut, sillä se joukko, jota hän odotti, viipyi. Mutta ei Erland
eroa ajatellut, eikä sitä ajatellut Singoalla. Heistä oli kuin he aina
saisivat olla yhdessä.
Kahdeksan päivää kului; kahdeksan kertaa oli Singoalla sanonut
isälleen: minä tahdon mennä tulevaisuuden näkyjä yksinäisyydessä
oppimaan, ja isä oli vastannut: mene! Ja hän oli tehnyt pitkän
eksyttävän kierroksen metsään, haihduttaakseen Assimia ja saattaakseen
hänet harhaan kukkulalta puron luona, jos hän Singoallan askelia
väijyisi. Kahdeksan kertaa olivat Erland ja Singoalla tavanneet
toisensa kukkulalla, jossa ei kukaan muu paitse uskollinen Hurtta
saanut heidän onneaan nähdä, sillä harvoin eksyivät tänne metsästäjät,
ei ainakaan hämärän aikana, ja muukalaisten vaimot kantoivat veden ja
kylvettivät lapsensa kaukana täältä, missä puro juoksi lähempänä ahoa.
Mutta yhä enemmän muuttui Singoalla näinä päivinä. Hän vapisi
yhtymäpaikkaan hiipiessään, mutta ei kuitenkaan voinut pysyä sieltä
poissa, sillä hänen sydäntään kirveli, milloin hän ei saanut ritarin
uljasta poikaa nähdä, yöllä hän näki hänestä unta, päivällä häntä
ajatteli, ja oikein onnellinen ei hän ollut, ellei tuntenut solakan
pojan käsivartta vyötäistensä ympärillä. Ja kuitenkin oli hän arka
tietämättä miksi, kuitenkin kaikui hänen rinnassaan äänettömiä
hätähuutoja, kun nuorukainen häntä läheni. Tuskin voi hän puhua, kun he
vierekkäin istuivat, sillä pelko ja toivo pusertivat vuorotellen
huokauksia hänen rinnastaan; ei voinut hän enää Erlandia silmiin
katsoa, sillä Erlandin silmät ikäänkuin polttivat häntä; hän loi
silmänsä, joita pitkät ripset varjostivat, puron lorisevaan veteen, tai
kohotti ne äänettöminä vaeltaviin tähtösiin, Silläaikaa kun Erland
häntä vain katselemistaan katseli. Ja kuitenkin tunsi hän hänen
katseensa, voimatta niitä kohdata, niinkuin suloisen kivun sielunsa
syvyydessä.
Silloin sanoi Erland eräänä iltana, kun he istuivat poski vasten
poskea, niin että toisen vaalean ruskeat hiukset sekaantuivat toisen
mustiin kihariin:
"Laula Singoalla! Laula joku kansasi lauluista!"
Mutta Singoalla vastasi tuskin kuuluvasti:
"En voi enää laulaa."
"Mutta kuulinhan sinun laulavan silloin kun ensi kerran toisemme
tapasimme, kun Halli tahtoi sinua purra, ja minä olin sinulle ilkeä.
Miksi et enää tahdo laulaa? Onko mielesi murheinen?"
"On."
"Miksi on mielesi murheinen? Olenko sinua pahoittanut?"
"Sinäkö! Et, Erland! En tiedä miksi mieleni on murheinen... Ehkä se on
siksi että meidän kerran täytyy erota."..
"Erota!" huudahti Erland kalveten. "Etkö tahdo ainiaaksi jäädä tänne?"
"Tahtoisin aina olla luonasi, mutta minun täytyy seurata isääni. Kun
sitä ajattelen... katsos, en ole sitä ennen ajatellut... mutta nyt
luulen minä, että minä kuolen kun sinusta eroan. Minä vaellan kauas,
kauas pois, yhä kauemmaksi sinun luotasi, Erland. Kun sinä tulet tänne
iltasilla, ei Singoalla enää olekaan täällä; mutta hän ikävöi tänne ja
on ikäväänsä kuoleva. Ehkä itket, Erland, ja nimeäni huudat, enkä minä
voi sittenkään tulla..."
Singoallan silmät täyttyivät kyynelillä, ja nyyhkytykset repivät hänen
rintaansa.
Erland oli kalpea ja vaikeni. Hän ei ollut ennen ajatellut eron
mahdollisuutta. Hän päästi Singoallan käden ja kyyneleet vuotivat hänen
silmistään, sillä salaperäinen rakkaus oli heidän sydämensä yhdistänyt
niin, että ilo ja suru ja valtimon liike oli molemmilla sama. Mutta kun
Singoalla näki Erlandin silmien kosteina kiiluvan, tahtoi hän hymyillä,
ilahuttaakseen hänen mieltään, ja virkkoi:
"Elä ole pahoillasi! Kun Singoalla on poissa, unohdat sinä hänet pian
ja olet taas onnellinen."
"Unohtaisinko sinut!" virkkoi Erland ja nousi ylös. "Ei, minä en sinua
koskaan unohda, en sinusta koskaan eroa, vaan seuraan sinua minne ikinä
menetkin."
"Teetkö sen?" huudahti Singoalla säteilevin silmin. "Tahdotko erota
isästäsi ja äidistäsi ja kauniista linnastasi ja kaikesta muusta mitä
rakastat, ja seurata minua?"
"Tahdon", vastasi poika.
"Silloin olemme me mies ja vaimo; sinä olet oleva herrani ja minä sinun
orjattaresi, matkoillamme kannan minä sinun kuormasi, illoilla
jäähdyttelen sinun jalkojasi kylmällä vedellä, levätessämme paistan
minä riistan, ojennan sinulle maljasi, kun janoat, laulan sinulle, kun
mielesi on raskas, ja kärsin kaikki mitä sinäkin kärsit. Sen teen minä
mielelläni, sillä minä tiedän, että sinä minua rakastat."
"Ei", sanoi Erland, "niin ei saa olla, vaan minä kannan sinun kuormasi,
sillä hartiani ovat voimakkaammat kuin sinun; minä ammun sen riistan ja
poimin ne marjat, jotka sinulle parhaiten maistavat; sinä et saa olla
orjattareni, sillä sitä en minä tahdo, eikä se käy päinsä. Mutta
olkaamme mies ja vaimo."
"Etkö tahdo heti olla mieheni?" sanoi Singoalla. "Tahdon tehdä sinut
siksi siten, kuin kansallani on tapana."
Ja Singoalla otti esille pienen litteän kiven, jota käätyihin
kiinnitettynä kaulassaan kantoi. Kiveen oli piirretty kuun sirppi --
vertauskuvaksi hänen kansansa Jumalasta _Alakosta_.
Tämän kiven painoi hän Erlandin oikeaan käteen ja kysyi, tahtoiko hän
rakastaa häntä ainoana naisenaan kuolemaansa saakka ja vannoa hänelle
uskollisuutta, jota vastaan tehty pieninkin rikos oikeuttaisi hänen
ottamaan hänen maallisen elämänsä ja sulkemaan häneltä rukouksillaan
taivaankin oven. Tähän vastasi Erland myöntyvästi. Silloin pani
Singoalla saman kiven oikeaan käteensä teki saman valan ja lisäsi
kansansa tavan mukaisesti, että hän tahtoisi olla uskollisen miehensä
uskollinen orjatar ja kärsiä kaikki hänen vihansa, mutta ei vähääkään
hänen uskottomuuttaan.
Tämän tehtyään sanoi Singoalla: "Nyt olet sinä mieheni, Erland, ja minä
olen kaikessa tahdollesi kuuliainen." Ja kun hän oli sen sanonut,
heittihe hän polvilleen nurmikolle, kohotti kätensä kuuta kohden ja
puhui sanoja kielellä, jota Erland ei ymmärtänyt:
"Hän on mieheni, se ainoa jota rakastan! Tietäkää se naiset kaikki,
älkääkä häntä katselko, sillä hän on minun ja ylenkatsoo teitä muita,
kiitos sinulle, hyvä Alako taivaassa, sillä hän on minun, ainoa, jota
rakastan!"
Toisissa oloissa olisi Erland ihmetellyt, että Singoalla kutsui häntä
nyt miehekseen, vaikkei sormuksia oltu vaihdettu, ei häitä tavalliseen
tapaan pidetty eikä mitään siunausta heille Herran palvelija antanut.
Mutta nyt ei hän mitään sellaista ajatellut; ei tuntunut hänestä
vaikealta pitää sitä valaa, jonka hän oli vannonut, sillä Singoallaa
yksin hänen mielensä halusi; hän ajatteli vain miten suudella
Singoallan suuta, miten levätä hänen rinnoillaan ja seurata häntä
maailman ääriin.
"Istuhan vierelleni", sanoi tyttö, "ja kuuntele tarinaa, jota isäni
kansan keskuudessa kerrotaan. Ne sanovat, että se mies ja se nainen,
jotka ovat toistensa verta juoneet, tuntevat elämän surut ja ilot,
taudit ja terveyden samalla aikaa ja samalla tavalla; että he voivat
toisilleen ajatustensa kautta puhella, vaikka ovatkin kaukana
toisistaan, ja että heidän sydämensä eivät koskaan erkane. Uskotko
sen?"
"En tiedä, mutta minä olen kuullut, että ystävät, jotka tahtovat
ikuisen liiton rakentaa, sekoittavat verensä. Singoalla", jatkoi
Erland, "minä tahdon juoda vertasi; tahdotko sinä juoda minun vertani?"
"Tahdon, vielä kernaammin kuin vettä erämaan lähteestä", vastasi
Singoalla.
Erland paljasti vasemman käsivartensa, sillä vasen käsi oli lähempänä
sydäntä; mutta kun hän veti puukkonsa haavoittaaksensa ihoansa, pyysi
Singoalla saadaksensa sen tehdä. Siihen suostui Erland. Tyttö veti
tikarinsa, pisti sen hienon kärjen rakastettunsa käsivarteen ja imasi
huulillaan sen pienen verihelmen, joka nuorukaisen ihosta kihosi.
Sen jälkeen paljasti hän itse vasemman kätensä. Tikarin kärellä loihti
hän esille pisaran suontensa mehua, jonka Erland innokkaasti siitä
suuteli pois; niin, hän peitti käsivarren loppumattomilla suuteloilla
ja kietoi sen sitten kaulansa ympärille.