Kevät on tullut, järvellä uiskennelleet jäälohkareet ovat sulaneet
auringon paisteessa, puut tekevät urpuja ja metsä tuoksuu.
Näetkö, Erland, nuo muuttolintuparvet, jotka ylhäisissä ilmoissa
liitelevät? Ne palaavat etelästä. Tunnetko raikkaat tuulahdukset, jotka
käyvät avoimista ikkunoista läpi ritarisalin? Ne tuovat tervehdyksiä
kaukaisilta mailta. Eikö nyt palaa hänkin, hän, jonka muistoa talvi ei
ole saanut unhon nietoksiin upotetuksi. Kuule! Metsistä kuuluu ihmisten
ääniä, kavioiden kopsetta, vaunujen pyörien kolinaa ja piiskojen
läiskettä. Kuuluu kuin olisi suuri seurue tulossa. Ja metsän reunasta
tulee esille kirjava joukko: miehiä pitkissä kauhtanoissa, naisia
kirjavissa hameissa, puolialastomia lapsia, jotka meluavat, nauravat ja
itkevät, hevosia, vaunuja ja koiria. He lähestyvät linnaa. Kaikki
rientävät ikkunoihin, palvelijat, jotka pihamaalla työskentelevät,
levähtävät ja katselevat ihmetellen tulevia; vartija katselee kysyvästi
ritaria ja tämä antaa merkin sillan laskemiseen. Muukalaiset kulkevat
sillan poikki, mutta jättävät hevosensa ja vaununsa ulkopuolelle. He
järjestyvät puoliympyrään; miehet ottavat viittansa alta esille huiluja
ja harppuja; mustasilmäiset ja mustatukkaiset nuoret tytöt, joiden
paljailla käsivarsilla helmiä hohtaa ja tummien ja punaisten hameiden
saumoissa tekokultaa kimmeltää, astuvat esiin naisten joukosta; huilut
ja harput äännähtelevät, ja tytöt tanssivat outoja tansseja. Hurjina
kuin räiskyvän tulen kipinät, keveinä kuin tuulonen vihreällä niityllä
pyörivät he toistensa ympärillä kimakan soiton sävelien mukaan, kunnes
huilut ja harput vaikenevat, tanssi taukoo ja tytöt kiiruhtavat
takaisin vanhempien naisten luo. Silloin ilmaantuu isä Henrikki
nostosillalle; hän tulee luostarista, jossa muukalaiset äsken olivat
olleet. Ja muukalaisista muuan, roteva mies, kaikkia muita komeammin
puettu, astuu häntä vastaan ja syvään kumartaa. Isä viittaa häntä
itseään seuraamaan. He lähestyvät linnan rappuja, jonne ritari Pentti
on laskeutunut kuullakseen, keitä vieraat ovat ja mitä he tahtovat.
Tuo roteva mies kumartaa nöyrästi Ekön herran edessä ja panee molemmat
kätensä otsalleen. Musta on hänen pitkä tukkansa, sinisen musta tuo
kähärä parta hänen huuliensa ympärillä, musta, ylpeä ja kuitenkin arka
se katse, jonka hän ritariin luo.
Hän vaikenee, mutta isä Henrikki puhuu hänen puolestaan:
"Nämä ihmiset pyytävät armoanne, jalo herra, ja lupaa saadakseen
asettaa majansa metsäänne, sillä he aikovat viipyä täällä muutamia
päiviä, jonka jälkeen taas jatkavat matkaansa. Sillä tietäkää, jalo
herra, että nämä ihmiset ovat kansaa, jolta Jumala kieltää levon ja
rauhan, tuomittuaan heidät polvi polvelta vaeltamaan maasta maahan.
Merkillinen on heidän kohtalonsa, ja otollista on sitä ajatella, sillä
se todistaa Jumalan kaikkivaltiutta ja ankaraa vanhurskautta ja meidän
pyhän oppimme ijäti pysyvää totuutta.
"Näiden kierteleväin ihmisten esi-isät asuivat, niinkuin tämä mies,
joka on heidän päällikkönsä, minulle on sanonut, tuhatta kolme sataa ja
enempi kuin neljäkymmentä vuotta sitten Egyptin maassa. He olivat
arvossa pidetty kansa, Ismaelin, Abrahamin ja Hagarin pojan heimoa, ja
heillä oli omat asuinsijansa siunatuissa seuduissa, jotka olivat yhtä
hedelmälliset kuin Gosenin maa. Silloin saapui eräänä päivänä heidän
maansa ääriin matkamies, naisen seuraamana ja käsivarrellaan pienoinen
lapsi. Itsellensä ja perheellensä pyysi matkamies yön ja raju-ilman
suojaa heidän kattonsa alla. Kaikkialla kieltäydyttiin sitä antamasta
ja osoitettiin heitä talosta toiseen. Mutta matkamiehet, jotka he
oveltansa käännyttivät, olivat pyhä Jooseppi, taivaallinen kuningatar
Maria ja maailman vapahtaja. Ja rangaistukseksi tästä synnistä tuomitsi
Jumala heidät ja heidän lapsensa kaksi tuhatta vuotta kodittomina
harhailemaan, ilman muuta toivoa henkensä elättämiseksi kuin minkä
ihmiset armostansa antaisivat. Enempi kuin puolet heidän vaivaloisesta
matkastaan on jo päättynyt, mutta vielä tulee 23 sukupolvea, kolmen
vuosisadan aikana, kuolemaan sille tielle, joka on heidän
kuljettavanaan, ennenkuin he ovat päässeet siihen päämäärään, mihin
pyrkivät: isänmaahan ja sovintoon Jumalan kanssa. Jalo herra, tämä
kansa, joka pyytää vierasvaraisuuttanne muutamiksi päiviksi, on
harhaillut monissa maissa, eikä ole turhaan anonut tätä samaa armoa
ruhtinailtakaan. Katuvina pyhiinvaeltajina on heitä pidettävä;
pilkatuita, ylenkatsotuita, pois sysätyitä ja vainotuita ovat he monin
paikoin, sillä kärsimyksen malja on heidän käteensä pantu, mutta Rooman
valtakunnan keisari on heille kuitenkin suojeluskirjan antanut ja ovat
he myöskin saaneet armon esiintyä pyhän isämme edessä Roomassa."
Kun isä Henrikki oli näin puhunut, otti päällikkö viittansa taskusta
moniin nauhoihin käärityn pergamentin, kiersi sen auki ja jätti sen
uudella kumarruksella ritari Pentille.
Ritarin olisi ollut vaikea lukea sanoja mitkä olivat pergamentille
kirjoitetut, mutta sen alla olevasta suuresta sinetistä, jossa oli
Rooman valtakunnan vaakuna, ymmärsi hän, että tämä oli se
suojeluskirje, josta isä Henrikki oli puhunut. Ritari silmäili
kunnioittavasti pergamenttia, jätti sen takaisin päällikölle ja virkkoi
hänelle, keskeyttäen priorin, joka aikoi puhettansa jatkaa:
"Ylen merkillistä on se, mitä olen teistä kuullut, ja minusta näyttää,
että tekisin synnin, samanlaisen kuin se, mistä itse rangaistusta
kärsitte, ellen sallisi teidän muutamia päiviä viipyä maallani. Ruokaa
ja juomaa ei ole teiltä sillä aikaa puuttuva, ja mitä teihin tulee,
päällikkö, kutsun teidät kattoni alle vierailemaan."
Päällikkö kiitti nöyrin sanoin, mutta selitti, että esi-isiltä peritty
lupaus kielsi häntä samoinkuin hänen heimoaan hakemasta yösijaa
huoneessa, olkoon se sitten kivestä tai puusta, ennenkuin heidän
rangaistuksensa on loppuun kulunut. Vielä sanoi hän syyksi siihen, että
oli muutamain päiväin vierasvaraisuutta pyytänyt, sen, että hänen
täällä piti tavata heimolaisjoukko, joka joksikin ajaksi oli hänestä
eronnut muita seutuja kulkeakseen, mutta joka nyt taas tulisi häneen
yhtymään.
Kun ritari Pentti ja kiertolaisten päällikkö vielä olivat vaihtaneet
muutamia lauseita, poistuivat vieraat sille aukealle metsään, mihin
kerran ennenkin olivat majansa pystyttäneet. Sinne antoi ritari Pentti
viedä ruokaa ja juomaa yltäkyllin, niin että heillä oli runsaasti
ravintoa kokonaiseksi viikoksi.
Mutta mustatukkaisten tyttöjen joukossa, jotka olivat kartanolla
tanssineet huilujen ja kielisoittimien tahdissa, oli Erland tuntenut
Singoallan. Hän se oli tanssia johtanut, sillä hän oli päällikön tytär
ja kaikista kaunein.
Isä Henrikki viipyi linnassa sen illan, keskustellakseen ritari Pentin
kanssa noista merkillisistä vieraista ja antaakseen hänelle niitä
lisätietoja, joita oli saanut päälliköltä kuulla, kun tämä äsken oli
käynyt hänen puheillaan luostarissa ja pyytänyt häneltä puoltolausetta
ritarin luo mennäkseen.