IKÄVÄ.

Seuraavana päivänä palasi Erland kukkulalle puron luona. Jousi oli

hänellä kädessään, ja Hurtta seurasi häntä, mutta metsästystä hän ei

ajatellut. Hän ajatteli Singoallaa, tuota ruskeata tyttöä. Hän oli

yöllä nähnyt unta Singoallasta, että tämä tarttui hänen käteensä ja

puristi sitä, että hän vuorostaan puristi tytön kättä, että he

katsoivat syvälle toistensa silmiin ja tunsivat olonsa omituisen

onnelliseksi. Sellaista unta ei Erland ollut nähnyt koskaan ennen;

ennen uneksi hän vain taisteluita metsän karvaisten asukkaitten kanssa,

uneksi urosten otteluita ja halaistuja saraseenien turbaaneja.

Hän tuli purolle, mutta Singoalla ei ollut siellä. Ehkä hän tulee,

ajatteli Erland ja istuutui nurmelle, jossa tyttö oli ennen istunut, ja

kuunteli kauan puron lorinaa. Mutta Singoalla ei tullut. Silloin

ikäänkuin puro olisi kuiskannut hänelle: etsi tuolta metsästä, sieltä,

mistä minä tulen. Ja Erland nousi ylös ja lähti seuraamaan puroa

metsään. Hän vaelsi kuusien siimeksessä, kiipeili kivien ja kallioiden

yli ja tuli lopulta paikkaan, jonka metsänhakkaajan kirves oli

raivannut, mutta joka vielä oli asumaton. Ainoastaan hiilenpolttajain

risumaja oli siinä vanhan hiilihaudan luona; kanervia, sieniä ja

kuolleenkouria kasvoi sen ympärillä. Oli isketty seipäitä maahan, ja

kun hän ihmetteli, mitä varten ne siinä olivat, tuli Rasmus metsästäjä

tietä pitkin astellen ja kertoi nuorelle herralle, että joukko outoja

ihmisiä, miehiä, naisia ja lapsia, jotka olivat kummasti puetut ja

jotka oudosti puhuivat, joiden iho oli ruskea ja hiukset ja silmät

mustat, joilla oli hevosia, vaunuja ja paljon kuormastoa, oli tehnyt

aholle majansa, viipynyt siinä päivän ja sitten matkaansa jatkanut

pohjoiseen päin. Enempää ei tiennyt Rasmus kertoa, mutta hän näytti,

mistä vaunut olivat kulkeneet mutkitellen puiden lomitse. Ja kun Erland

katseli pyöräin jälkiä ja ajatteli, että varmaankin oli Singoalla yksi

noista ihmisistä, löysi hän maasta punaisen helmen, samanlaisen kuin

ne, jotka olivat tytön käsivarsia ja nilkkoja koristaneet. Hän otti

helmen ja kätki sen sydämelleen, joka kuiskasi: hän on poissa, et

koskaan enää saa häntä nähdä. Silloin virkkoi Rasmus, joka huomasi,

että Erland oli synkkä: "Näin juuri äsken miehen, joka vei Hallin

kaulanauhaa Eköhön. Halli on metsässä, puoleksi susien raatelemana.

Suretteko hyvää metsäkoiraanne?"

Rasmus puhui totta. Sudet olivat yöllä löytäneet Hallin ruumiin puron

varrelta, kulettaneet sen kauaksi metsään ja ilolla nauttineet vanhan

vihamiehensä lihaa.

Erland vastasi lyhyesti Rasmuksen kysymykseen, että metsäkoiria on

paljon, mutta harvassa niin hyviä kuin Halli. Hän sanoi hyvästi

Rasmukselle, joka lähti matkaansa jatkamaan; itse palasi hän linnaan.

Joka päivä palasi hän kukkulalle puron luona. Luuliko hän, että

Singoalla palaisi? Mutta kesä kului; syksy tuli; puronvarren punaiset,

siniset ja valkeat kukkaset kuihtuivat, niinkuin kuihtui Erlandin raju

mieli; tammet, joita kasvoi siellä täällä kuusien keskessä,

kellastuivat ja varistelivat terhonsa maahan; päivä lyheni ja taivas

synkkeni; muuttolinnut lensivät etelään; vettä satoi kaatamalla; puro

tulvehti sen paikan yli, jossa Singoalla kerran oli istunut ja Erland

niin monta kertaa hänen jälkeensä.

Mutta vielä sittenkin kun lumi peitti kukkulan, tuli Erland Hurtan

seuraamana purolle, ei kuitenkaan niin usein kuin ennen. Ei hän enää

odottanut Singoallaa tapaavansa, mutta hän rakasti tuota paikkaa, ja

hän lauloi omia laulujaan ja kuunteli niiden kaikua, sillä Singoallan

nimeä hän lauloi.

Ritari Pentti ihmetteli pojan vaihtelevaa mieltä ja kysyi monta kertaa,

joko kaikki sudet ja ketut olivat tapetut metsistä ja joko kaikki

petolinnut olivat vieraille maille menneet, koskapa Erland ei tuonut

mitään riistaa kotiin. Toista tietävät kuitenkin paimeneni, sanoi hän,

sillä usein kertovat he, että karvaiset ryövärit ovat hävittäneet

karjaani. Sellaisiin puheisiin ei Erland paljoa vastannut. Mutta

Elfrida rouva iloitsi poikansa käytöksestä, joka oli nyt lempeämpää

kuin ennen; toisinaan luuli hän kuitenkin huomaavansa raskasmielisyyttä

ja kyseli painoiko mikä hänen mieltään. Mutta Erland vastasi, ettei

hänen mieltään mikään painanut ja katseli ulos salin ikkunasta tuota

korkeata kuusta, joka kukkulalla kasvoi.

Talvella oli Erland ahkerammin isä Henrikin opissa kuin muulloin. Joka

päivä ohjasi hän askeleensa luostariin. Portinvartija, veli Johannes,

joka tunsi hänen soittonsa, pisti silloin sileäksi ajellun päänsä

portin luukusta, tervehti nuorta herraa ja avasi hänelle portin.

Munkkien kammioiden välitse vievän käytävän läpi kulki Erland

kirjastoon, missä priori tavallisesti oleskeli. Se oli keskikokoinen

huone, katto oli kupera ja ikkuna korkea ja suippokaarinen.

Ikkunaruudut olivat pienet ja lyijypuitteiset, ja aurinko oli polttanut

ne niin, että ulkona olevat koivut näyttivät tuulessa heiluessaan

vihreiltä varjoilta. Seinät olivat kuvakoristeisia kirjakaappeja

täynnä; vasikannahkaisiin kansiin sidotut kirjat olivat ketjuilla ja

lukoilla seiniin kytketyt. Lukkojen avaimet olivat priorin tallessa.

Varokeinolla oli kahdenlainen tarkoitus: suojella kalliita aarteita

rosvoilta, mutta myöskin estää munkkeja ottamasta alas ja lukemasta

kirjoja priorin tietämättä, sillä monet näistä kirjoista olivat,

niinkuin hän sanoi, roomalaisten pakanain kirjoittamia ja saattoivat

olla vaarallisia kokemattomien lukea.

Oppilas sai päivä päivältä yhä suurempaa suosiota opettajaltaan. Ja

niin tapahtui eräänä talvi-iltana, kun Erland istui hänen vieressään

kirjastossa, että priori paiskasi kiinni sen "kirkkoisän", jota oli

lukenut, ja merkitsevä ilme kasvoillaan meni kirjahyllylle, vapautti

erään toisen kirjan vankeudestaan ja asetti sen oppilaansa eteen.

Hän ei ole enää lapsi, sanoi priori itsekseen; hänen ymmärryksensä

kehittyy huomattavasti; en epäile antaa hänen lukea tätä kirjaa

johdollani. Se on vaarallinen. Ja se on juuri tämä vaara, joka uhkaa

hänen ikäisiään, mutta vanhemman ystävän opastamana on siihen

tutustuminen vaarattomampaa.

Se oli Ovidiuksen teos "Muuntumiset." Huolellisesti valitsi priori ne

paikat, jotka katsoi hyödyllisiksi lukea.

Ja niin lukivat he Heron ja Leanderin rakkaudesta, ja Erland antoi

mielessään Herolle Singoallan kasvot; he lukivat Pyramuksen ja Tisben

rakkaudesta ja Erland antoi mielessään Tisbelle Singoallan säteilevät

silmät, ruskean ihon ja punahuulet.

Hän luki heidän rakkaudestaan, ei, heidän rakkaudestaan hän ei lukenut,

vaan heidän onnettomasta kohtalostaan, ja tarina oli vähällä saada

hänen silmänsä kyyneltymään.

Samoin kuin rouva Elfrida iloitsi isä Henrikkikin Erlandin muuttuneesta

mielestä. Usein istui hän pojan kädet omiinsa suljettuina ja kertoi

jotain oman elämänsä runsaista kokemuksista. Usein ajoivat muistot

pilven hänen otsalleen, ja hän katseli tarkkaavasti Erlandia. Oli kuin

olisi hän mielellään tahtonut jotain tälle virkkaa, mutta ei kuitenkaan

virkkanut. Suuria ajatuksia liikkui isän aivoissa, mutta hän pelkäsi,

ettei Erlandin mieli vielä ollut tarpeeksi valmistunut ottamaan vastaan

niitä siemeniä, joita hän tahtoi kylvää.

Eräänä iltana kevättalvesta tapahtui, sittenkun opettaja ja oppilas

olivat yhdessä lukeneet, että vanhus laski kätensä nuorukaisen

olkapäille, ja hänen silmänsä säihkyivät innostuksen tulta. Puoleksi

kuiskaavalla äänellä, joka kuului juhlalliselta ja salaperäiseltä

lampun laimeasti valaisemassa holvissa, puhui hän siitä, miten henki

aineen voittaa, miten näkymätön sana hallitsee jäntevät kädet ja

uhkaavat mielet, ruhtinaat ja herrat ja kaiken maailman sotajoukot,

vaikka ne olisivat niin lukuisat kuin meren hiekka. Rakennetaan suuri

rakennus, jonka perustus on maassa ja jonka torni taivasta tavoittelee

(niin puhui hän), ja kun se valmistuu, silloin ei maa ole enää maa,

vaan maallinen taivas, taivaallisen taivaan heijastus; perustus on jo

pantu, pylväät pystytetyt, jotkut niistä kohoavat jo pilviin; mutta

pahat jättiläiset, jotka aavistavat, että tuosta rakennuksesta on

tuleva vankila johon heidät timanttikahleilla ikuiseksi kytketään, ovat

tarttuneet pilareihin kukistaaksensa ne; mutta työ on valmistuva, sillä

hyvän voima on suurempi kuin pahan, koska Jumala on suurempi kuin

perkele. Mutta ajassa ajallisessa elää Jumala vain puhtaissa

ihmissydämissä, ja jokainen sydän, joka hänelle aukenee, antaa tukea

hänen vallalleen täällä maan päällä. Tahdotko sinä (niin puhui ukko

pojalle) tulla Jumalan liittolaiseksi? Tahdotko kantaa kivesi tähän

rakennukseen? Se ei ole helppoa, sillä miehen voima ei siihen riitä

eikä miehen rohkeus; siihen vaaditaan kieltäymystä kaikesta

maallisesta. Onko sinulla voimaa uhrata elämäsi ruusu Jumalalle ja

pitää elämän orjantappura itseäsi varten? Enempää en nyt voi sanoa.

Niin puhui isä Henrikki, ja Erland, joka tosin ei oikein hänen

sanojansa ymmärtänyt, tunsi ne kuitenkin sydämessään ja sanoi

tahtovansa olla Jumalan liittolainen. Silloin asetti vanhus kätensä

siunaten hänen päänsä päälle.