Eräänä päivänä palasi Erland metsästysretkeltään.
Kukkulan huipulla metsässä kasvoi kuusi, nuori ja solakka, mutta
korkeampi kaikkia muita puita ympärillään. Sen latva näkyi linnan
ikkunasta yli metsän, ja kun se kuvastui punaista iltataivasta vasten,
oli niinkuin se ikävöiden olisi katsellut ulos maailmaan ja toivonut
olevansa kaukana palmujen maassa.
Kukkulan alla lirisi hiekka- ja kivipohjainen puro pyrkien järveä
kohti. Purolla oli metsässä vaivaloinen matka kuljettavana sammalisien
kivien ja satavuotisten puunjuurien välissä, mutta täällä laajenivat
sen rannat nurmikoiksi, joilla sinisiä, valkoisia ja punaisia kukkasia
hohti. Täällä istui Erland usein iloiten honkien huminasta ja
yksinäisyydestään; tänne tuli hän nytkin juodakseen puron raitista
vettä. Hänen koiransa Hurtta ja Halli seurasivat häntä.
Saavuttuaan kukkulan laelle pysähtyi hän ihmeissään, sillä alhaalla
näki hän jotain erikoista. Puron reunalla istui tyttö. Erland ei nähnyt
hänen kasvojaan, sillä tyttö ei häneen päin katsellut, mutta hän näki
mustain hapsien valuvan yli paljaiden olkapäiden ja yli kirjavilla
nauhoilla koristellun mustan puvun. Tyttö pisteli paljaita jalkojaan
vuorotellen veteen. Hän varmaankin iloitsi viileydestä, ehkä myöskin
vesikuplista, jotka syntyivät hänen veden kanssa leikkiessään. Ja nyt
alkoi hän laulaa heleällä ja kauniilla äänellä, joka kajahteli kaukana
metsässä.
Ken oli hän? Seudun tyttöjä hän ei ollut, sen näki Erland hänen
liikkeistään, puvustaan ja laulustaan, joka soi aivan toiselta kuin ne
laulut, joita sen puolen tytöt lauloivat karjaa metsästä ajaessaan.
Kuka hän sitten oli? Ehkä sinipiika tai loihdittu prinsessa? Hiljaa ja
ihmetellen seisoi Erland kukkulalla, ja hän tunsi sydämessään jotain
salaperäistä, selittämätöntä, kamalaa, mutta samalla kuitenkin
houkuttelevaa.
Mutta Halli ja Hurtta seivästivät tuikeat silmänsä tyttöön ja murisivat
vihaisesti. Ja kun Erland yhä seisoi siinä katselemiseensa ja
ajatuksiinsa vaipuneena, hyökkäsi Halli kukkulalta alas niinkuin olisi
tahtonut repiä palasiksi tuon tuntemattoman.
Silloin huomasi Erland mikä vaara tyttöä uhkasi, ja kutsui koiraa
takaisin. Mutta ennenkuin se ehti tapahtua oli tyttö nopeasti
käännähtänyt päin, noussut seisoalleen, ja juuri kun koira iski terävät
hampaansa hänen hameeseensa, upottanut tikarin sen kaulaan. Palanen
hametta hampaissaan kaatui Halli kuolleena hänen jalkojensa juureen.
Erlandin silmät säihkyivät vihasta, kun hän näki uskollisen Hallinsa
surman, ja hän huusi, juosten nopein askelin tyttöä kohden:
"Kuka sinä olet, joka uskalsit tuon tehdä?"
Mutta tyttö katseli suurilla, mustilla, säihkyvillä silmillään tuota
vaaleaveristä herraspoikaa, hänen ruskeat poskensa hehkuivat
tummanpunaisina, huulet vapisivat ja hän heilutti verta vuotavaa
tikaria, niin että punaiset helminauhat hänen paljailla käsivarsillaan
kalisivat:
"Tahdotko ehkä tappaa minut?" kysyi hän kiivaalla äänellä murtaen
jollekin vieraalle kielelle.
Ja hän kohotti tikarinsa puolustukseksi toista koiraa vastaan, joka
aikoi hyökätä hänen kimppuunsa.
Erland komensi Hurtan paneutumaan pitkäkseen, ja kun tämä ei kohta
paikalla totellut isäntänsä ääntä, löi hän petoa jousellaan, niin että
se ulvahtaen vetäytyi syrjään.
Pojan ja tytön silmät kohtasivat toisensa. Uhkaavia olivat kumpaisenkin
katseet. Mutta miten lienee käynytkään, niin vetäytyivät tytön huulet
hymyyn.
"En pelkää sinua", virkkoi hän ja heitti pois tikarinsa, niin että se
lensi vinkuen ilmassa, ja tarttui kärjestään puuhun.
Erlandin viha muuttui ihmettelyksi ja uteliaisuudeksi.
"Sinä olet kummallinen tyttö, -- mutta huono olisin mies, ellen miesten
otteluissa voisi naisen kanssa kilpailla."
Hän veti metsästyspuukkonsa tupestaan, ja heitti sen samaan puuhun.
Puukko tunki tikarin viereen, mutta niin syvälle, että puolet terästä
upposi kaarnaan.
Hän meni puun luo ja vetäsi irti aseet, huuhtoi tikarin purossa ja
antoi sen takaisin omistajalleen.
"Sinä olet kaunis tyttö", sanoi hän, "mutta hyvin kummallinen...
tahdotko", lisäsi hän arvellen, "että minä tapan tuon toisenkin koiran,
koska se on sinulle vihainen?"
"En", sanoi tyttö, ja pisti tikarin tuppeen, joka riippui vyössä hänen
kupeellaan; "koira on viaton, sillä nuo eläimet ovat sellaisia kuin
heidän isäntänsä tahtovat. Mutta sinä itse mahtanet olla ilkeä poika."
Ja tuo tuntematon houkutteli luokseen Hurttaa, joka isäntänsä merkkiä
totellen lähestyi tyttöä maassa madellen. Tyttö silitteli sen pörröistä
päätä.
"Suo anteeksi minulle", sanoi Erland; "olet oikeassa: minä olen
kovasydäminen ja ilkeä, mutta älä luule, että minä koiraa usutin. En
tahtonut sinulle mitään pahaa tehdä."
"Minä uskon mitä sanot." Hän katseli Erlandia syvälle silmiin. "Asutko
täällä läheisyydessä?"
"Asun."
"Hyvästi", sanoi tyttö, "me emme varmaankaan enää toisiamme tapaa." Hän
oli valmis kiitämään metsään, kun Erland ikäänkuin unesta heräten,
kohotti päänsä ja huudahti:
"Ei, ei, älä mene!"
Hän sanoi sen sellaisella äänellä, että tuntematon katsahti taakseen.
"Sano minulle nimesi", sanoi poika ja tarttui häntä käteen.
"Olet utelias."
"Ei, en minä nimestäsi välitä, kun vain tahdot sanoa, mistä olet ja
miksi emme enää koskaan saa nähdä toisiamme."
"Nimeni on Singoalla, olen tullut tänne kaukaa, enkä pysähdy mihinkään
paikkaan."
"Emmekö siis koskaan enää tapaa toisiamme?"
"Mitä sinä minusta huolit? Huomenna olet minut unohtanut."
Singoalla kumartui maahan, taittoi punaisen kukan, heitti sen puroon ja
juoksi metsään.
Erland jäi yksin seisomaan. Hänen katseensa harhaili kadonneen jälkeen.
Hän seisoi sillä tavalla hetken, ääneti, liikkumatta ja uinaillen.
Vihdoin heräsi hän, kun Hurtta alkoi ulvoa. Koira katseli isäntäänsä
levottomasti, sillä se ei ollut tottunut häntä sellaisena näkemään.
Mutta Erland heitti jousen olalleen ja lähti hitaasti nousemaan
kukkulan rinnettä.