METSÄLINNA.

Muutaman Smålannin sisäjärven saarella oli linna, joka kauan oli ollut

Månesköldin suvun omaisuutta. Siinä oli useita toisiinsa kiinni

rakennettuja tammihirsistä salvettuja huoneita ja oli siinä pyöreä

torni, suurista harmaakivilohkareista tehty. Tornin yksitoikkoista

ulkoseinää elostuttivat muutamat sinne tänne puhkaistut ikkunareiät

pyöreine kaarineen ja hietakivipatsaineen.

Nähtävästi olivat useat sukupolvet vetäneet rakennusaineita saarelle,

liittäneet huoneen huoneeseen ja veistelleet niitä kukin aikansa

rakennustavan ja oman mielensä mukaisesti.

Kolmannellatoista sataluvulla oli linna laaja rakennusryhmä, kattojen

harjat olivat toiset matalampia, toiset korkeampia; kattojen ääriviivat

kulkivat sikin sokin, seinät yhtyivät toisiinsa kaikenlaisissa

kulmissa, ja vaikka niissä ikkunoita olikin vähän, oli niissä sitä

enemmän ulkonevia nurkkia ja luhtia, käytäviä ja vertauskuvallisia

rauta- ja puukoristeita. Porttikäytävän koreasti leikeltyjen pylväiden

päällä seisoivat noiden kolmen veritodistajan Unamanin, Sunamanin ja

Vinamanin kunnianarvoisat, vaikkei tosin aivan kauniit kuvat.

Korkeuteen ojennettuine käsineen oli niiden määrä rukoilla Jumalan

siunausta Ekön linnalle.

Saaren ympärillä oli paaluaita ja nostosilta yhdisti sen mantereeseen.

Aika oli maalannut linnan harmaaksi ja ruskeaksi. Näytti siltä kuin

olisi se kätkenyt salaisuuksia, sekä muinaisia että tulevia.

Hiljaisuus, joka siellä tavallisesti vallitsi, oli kuin käskystä

syntynyt, jotteivät muistot ja aavistukset häiriintyisi.

Kuusia kasvavat jyrkät kalliorannat kuvastuivat järven pintaan. Tumma

havumetsä ulottui loitolle joka puolelle. Eräällä paikalla laskeutui

ranta aukeana järveen. Aukosta pilkotti laakson koivujen välitse rappu

rapultaan ylenevä luostarin pääty.

Vielä tänä päivänä näkyy siinä sen kivijalka. Olen istunut siinä eräänä

myöhäisenä syyspäivänä, kun raskasmieliset pilvet taivaalla vaeltivat

ja kosteat tuulahdukset milloin kohisivat, milloin huokailivat

kellastuneessa rannan ruohikossa. Kuolleita ja kuolevia heinänkorsia

virui jalkojeni alla; harjaheinä ja keto-orvokki olivat säilyttäneet

vielä viimeisen, myöhästyneen vihannuutensa. Kesän katoova kukoistus

huokui alakuloisuutta yli maiden ja metsien. Kivien lomassa kasvavan

pihlajan melkein lehdettömillä oksilla loisti vielä läpi samean

päivänsalon muutamia yli kesäisen elämän säilyneitä veripisaroita.

Linnan nimeä eivät muistane enää muut kuin kenties jotkut

muinaistutkijat. Mutta taru kertoo, että musta rutto sen autioksi pani,

ja siitä lähtien on se saanut kukistumistaan kukistua.

Noin vuonna 1340 oli ritari Pentti Månesköld Ekön isäntänä. Sananparsi,

joka jo silloin oli vanha, kertoi, että linna oli äänettömyyteen

vaipunut, ja sen omistajista, toisesta toisensa perästä, sanottiin,

että sana oli heistä vaikeampi antaa kuin runsas almu. Månesköldit

näyttivät tahtovan kulkea kulkuaan yhtä äänettöminä kuin kuu, joka

tarun mukaan oli heidän pakanallisen esi-isänsä ystävä ja joka oli

hänelle hopeaisen sirpin lahjoittanut. Noiden monien linnan seinissä

olevien merkkien ja esi-isiä muistuttavien kuvien joukossa ei

kuitenkaan kuun sirppiä näkynyt muualla kuin yrttitarhan portin päällä,

mutta siinä se oli asetettu pyhän neitsyen jalkojen juureen ja siis

ristin alaiseksi saatettu. Mutta jos joku ritari Pentiltä tuota

kummallista tarinaa tiedusti, teki hän epäävän liikkeen kädellään, teki

välistä ristinmerkinkin, ja vastasi vain: se tapahtui pakanuuden

aikana. Taipuvaisempi sanoin selittämään asiata oli kuitenkin vanha

palvelija, Rasmus metsästäjä.

Seudun kansa kyllä tiesi, miksi Ekön linnassa oltiin ääneti ja miksi

Ekön miehet vaikenivat. Kun kristinuskon sanansaattajat -- nuo kolme,

joiden kuvat linnan portin päällä kohottivat katseensa ja kätensä

taivasta kohti -- olivat ilmaantuneet Smålannin maakuntaan ja sen

jättikumpujen päältä alkaneet puhua valkeasta Kristuksesta ja pyhästä

isästä Roomassa, oli Månesköldin esi-isistä se, joka siihen aikaan eli,

alkanut heitä vastaan intoilla, koonnut väkensä pyhille kukkuloille ja

uhrilehtoihin ja kehoittanut heitä pysymään uskollisina salaperäiselle

Odinille, valkoiselle Balderille ja mahtavalle Torille. Näiden

epäjumalain kunniaksi lauloi hän harpulla säestäen lauluja niin

mahtavia, niin hurmaavia, että kansa luuli kaikkien luomakunnan äänien

niihin säveliin sointuneen. Se paadutti sen vuoksi sydämensä

evankeliumia kohtaan ja karkoitti sen sanansaattajat. Sentähden

vallitsi nyt äänettömyys Ekön linnassa ja sentähden vaikenivat Ekön

miehet. Mutta äänettömyys ei ollut pahan omantunnon painamaa, niinkuin

ennen lienee ollut. Seitsemän hurskaan miespolven jäsenet olivat

koettaneet sovittaa pakanallisen laulajan rikosta. Se kevensi

omaatuntoa.

Kerrottiin, ettei yksikään kristitty Månesköld voinut eikä tahtonut

laulaa ulkosalla taivaan alla -- ei kukaan ennen Erlandia, ritari

Pentin poikaa, joka vielä oli keskenkasvuinen. Hänen ääntänsä olivat

ihmiset ihmetyksellä kuunnelleet, kun hän tuon tuostakin metsän

peitossa lauleskeli, missä mielellään jousella ja keihäällä

varustettuna kuljeskeli. Hän lauloi kummallisia säveliä, rajuja ja

kauniita, lauloi varsinkin silloin kun kuuset ja hongat kovimmin

kohisivat. Hän kulki yksin silloin kun ei tahtonut, että Rasmus

metsästäjä häntä seuraisi.

Rasmus oli taitava metsänkävijä, hyvin perehtynyt petojen tapoihin ja

elkeihin, ja ylen oppinut oli hän kaikessa, mikä koski metsähiisiä ja

peikkoja. Useammin seurusteli Erland kuitenkin kahden koiransa kanssa,

jotka olivat suuria ja pörröisiä, joiden silmät olivat verenpunaiset ja

hampaat terävät. Naapurit pelkäsivät Hallia ja Hurttaa, ja sudetkin

niitä nälkäisellä ja äkäisellä pelolla katselivat.

Rannan korkeimmalta kalliolta oli Erlandin tapana viskautua veteen. Kun

tuuli kohotti laineet lakkapäiksi, silloin häntä huvitti uida. Ihmisten

mielestä oli pojassa jotain levotonta ja rajua, jotain, joka pakanuuden

aikoja muistutti; hänen luonteessaan oli jotain, jota ei kastevesi

ollut kostuttanut.

Entäpä jos se vanha pakana, se muinoinen Månesköld, joka ei koskaan

ollut antanut siunata itseään ja joka kuolinvuoteellaankin oli

houraillut kilpineidoista ja kuolemattomuuden simasta -- entäpä jos hän

oli nyt palannut Erlandin hahmossa? Noin arvelivat keskenään talonpojat

matalissa majoissaan. Mutta Ekön talonväki vakuutti, että Erland risti

silmänsä hartaasti ja luki rukouksensa kädet ristissä; että hän totteli

isää ja äitiä ja osoitti kunnioitusta opettajalleen isä Henrikille;

että hän oli hyväsydäminen vaikkakin kiivas, antelias niinkuin kaikki

Månesköldit, ja harras oikeutta noudattamaan, vaikkei se aina

onnistunutkaan. Rasmus metsästäjä, joka luuli parhaiten tuntevansa

Erlandin, vakuutti kaiken tämän todeksi, mutta pudisti kuitenkin

päätänsä.

Ritari Pentti ei ollut tehnyt elämää Ekössä äänekkäämmäksi kuin hänen

esi-isänsäkään, ja hänen vaimonsa, jalovartinen, solakka ja

vaaleaverinen Elfrida, jolla oli Kristuksen vuorisaarna silmissään ja

otsallaan Taborin vuoren loisto, toimitti monet tehtävänsä hiljaisella

arvokkuudella.

Kaksi kertaa vuodessa oli Ekössä pidot, joihin tuttavia ja ystäviä

saapui kaukaisista kartanoista. Pidot olivat loistavat: kullalla

neulottuja verhoja riippui salin seinillä, pöydällä oli kallisarvoisia

astioita ja kellarista kannettiin esille kalliita juomia. Mutta vaikka

ilo silloin ei ollutkaan hillittyä, esiintyi se kuitenkin arvokkaasti:

vieraat eivät siihen syytä tienneet, mutta heistä tuntui juhlalliselta

vielä silloinkin, kun heidät tarpeeksi juovuksissa vuoteisiin

talutettiin. Itse herra Gudmund Ulfsax, Ekön lähin naapuri, jonka

tapana oli huutaa ja meluta silloin kun olisi puhua pitänyt, ja joka

kiroili enemmän kuin siunaili, silloin kun oli saanut yllin kyllin

olutta ja viiniä nauttia, oli Ekössä ollessaan kohtelias ja

kohtuullinen, ja säyseä sanoissaan ja liikkeissään, ja lallatteli vielä

vuoteessaankin lapsena oppimaansa, hänelle ymmärtämätöntä latinalaista

iltarukousta, jos ei näet sattunut niin, että se oli jo aamurukoukseen

vaihdettava.

Ritari Pentti oli monta kovaa kokenut mies. Matti Kettilmundinpojan

kanssa oli hän taistellut onnettomien herttuoiden puolesta ja Skånessa

oli hän käynyt sotaa holsteinilaisia herroja vastaan. Nyt oli hän vanha

ja harmaantunut ja hoiti isällisesti ja älykkäästi talonisännän

tehtäviä. Talvipäivinä pysytteli hän enimmäkseen käsityökammiossaan

talonpojan Olavi Hallsteninpojan kanssa, joka oli tehnyt ja koristellut

alttarin pitäjän kirkkoon. Siellä työskentelivät uutterasti nuo

harvapuheiset miehet ja heidän käsistään ilmestyi puuhun veistettyjä

enkeleitä, apostoleita ja pyhimyksiä: pyhiä Marioita ja Katariinoja,

taivaallinen Gabriel kädessään lilja, Pyhä Pietari avaimineen, pyhä

Paavali miekkoineen, pyhä Sigfrid sauvoineen, pyhä Gregorius

haarniskaan puettuna ja pyhä Sebastian, jonka ruumista nuolet

lävistivät. Olavi Hallsteninpoika teki tärkeimmän työn; mutta ei

ritarikaan pelkkää roskatyötä tehnyt: hän vuoleskeli taitavasti

vaippojen poimut ja maalaili ne tottuneella kädellä. Monet talvet oli

ritari Pentti sillä tavalla viettänyt. Ei koskaan näyttänyt hän

hurskaiden kuvien tekoon kyllästyvän. Linnan kappeli ja luostarin

kappeli olivat kukin saaneet kuvansa. Sali ja makuukamari samoin.

Myöskin pitkissä mustissa käytävissä häämötti pyhimyksiä joka nurkassa,

ja rappujen käänteissä elustelivat ne pyhäisiin aatoksiinsa vaipuneina.

Siinä osassa linnaa, jota luultiin pakanuuden aikana rakennetuksi,

seisoi pyhä Sigfrid, ja hänen edessään oli polvillaan tuo pakana, joka

oli pitänyt Balderia Kristusta parempana ja Odinia kolmi-yhteistä

Jumalaa parempana. Hänen kuvansa, se näkyi selvästi, katui tuota suurta

syntiä ja rukoili hartaasti, ettei tulevia sukupolvia sen vuoksi

pahalla rangaistaisi. Harppu, joka oli salaperäisiä pakanalauluja

soitellut, oli muserrettuna hänen vierellään. Monena yönä oli ritari

Pentti herätessään ajatellut tuota kurjaa, joka kiirastulessa paloi, ja

hän lohdutti itseään sillä, että sielumessut ja sukulaisten hyvät työt

ehkä lievittävät hänen kipujaan ja tekevät hänen pelastuksensa

mahdolliseksi.

Isä Henrikki, Erlandin opettaja, oli maita ja mantereita matkustellut,

ennenkuin pysähtyi prioriksi syvällä Smålannin metsässä olevaan

luostariin. Hänen munkkinsa kertoivat, että hänen arvonsa hengellisenä

miehenä ja oppineena oli ollut suuri kaukaisissa maissa, ja se

tiedettiin, että itse Maunu kuningas oli tämän priorin edessä päänsä

taivuttanut yhtä syvälle kuin Upsalan arkkipiispan edessä. Ja harva se

vuosi, ettei hänelle kaukamatkustajain mukana tullut kirjeitä, jotka

oli kirjoittanut itse paavi Avignonissa tai joku Pariisin yliopiston

korkeasti oppineista herroista. Korkeita kunniasijoja oli hänelle

tarjottu. Mutta hänellä oli luostarissaan, mitä hän maailmassa oli

saadakseen halannut: oli aikaa mietiskelyihin ja tutkimuksiin, oli

aikaa pergamentille piirrellä toiveitaan pian tulevasta Jumalan

valtakunnasta maan päällä. Hän luki mielellään vanhoja roomalaisia

runoja, vaikka niiden tekijät olivatkin olleet pakanoita, ja vanhan

Vergiliuksen säe _Magnus ab integro saeclorum nascitus ordo_ [suurten

vuosisatain aika on kerran vielä koittava] kaikui hänen korvissaan

profeetallisena ennustuksena. Luki hän myöskin kirjoja, jotka olivat

kummallisilla kirjaimilla kirjoitetut, ja joista munkit sanoivat:

_graeca sunt, non leguntur_: se on kreikankieltä, sitä emme lue. Sillä

isä Henrikki oli pari vuotta oleskellut kreikkalaisessa

keisarikaupungissa.

Harva oli se viikko, ettei hän olisi jonain iltana istunut Ekön linnan

mukavimmassa nojatuolissa, toisella puolellaan rouva Elfrida ja

toisella ritari Pentti. Ritari oli harvasanainen, mutta kilisti tuon

tuostakin isän kanssa, ja katse, jolla hän maljansa nosti, ilmaisi

kunnioitusta, ystävyyttä ja viihtymystä. Rouva Elfrida kyseli, munkki

vastaili ja kertoi. Ja mitäpä kaikkea hän tiesikään kertoa! Hänhän oli

nähnyt sen maailman, joka nyt oli, ja tunsi kirjoistaan sen maailman,

joka oli ollut. Liialti ei hän sanoja käyttänyt. Mutta kuinka

olivatkaan sattuvia ne sanat, joita hän käytti! Rouva Elfrida piti

huolta siitä, että Erland oli sellaisissa tilaisuuksissa läsnä. Ja

poika oli mielellään läsnä. Hän kuunteli tarkkaavasti. Se pitää minun

saada kokea, se ja vielä paljon enemmän, ajatteli hän.

Tapahtui kuitenkin, että hänen huomionsa harhaili poissa. Kun ilta oli

kuutamoinen, oli hänen vaikea kuunnella, mitä isä Henrikki kertoi. Hän

oli näkevinään kuun veripunaisena kohoavan metsän takaa; hän näki kuun

kuin hopearenkaan uiskentelevan taivaan viileässä sinessä; hän näki

kuun katselevan makuuhuoneen ikkunasta sisään; hän näki, miten se läpi

ilmojen syvyyden pudotti kimmeltävän hopeasirpin hänen pakanalliselle

esi-isälleen; näki neitosen Bilin ja nuorukaisen Hjuken onnellisina

soutavan pois kuun venhossa; näki kuun säteiden välkkävän rouva

Elfridan hameen poimuissa. Sellaiset näyt ne hänen mielessään

harhailivat. Oliko Erland jollain tavalla kuun sukua?

Eikä ollut hänen helpompi seurata isä Henrikin sanoja, kun sisäjärven

aallot kohisivat saaren rannoilla ja tuuli vinkui havumetsässä. Silloin

kuuli Erland ääniä, jotka kutsuivat häntä ulos ja joilla oli

käsittämättömän hämäriä totuuksia hänelle ilmaistavina. Silloin

tapahtui, että hän kuvaili mielessään maailman kokoisen harpun, joka

oli koristeltu tuikkivilla tähdillä ja jonka kielet kulkivat läpi

sinisen tai sumean äärettömyyden -- vavahdellen valoisien kätösten

niitä koskettaessa tai synkkien myrskypilvien ja sinivalkoisten

salamain niitä soittaessa. Ja tästä harpusta kiitivät hänen ajatuksensa

tuohon särjettyyn pakanalliseen harppuun pyhän Sigfridin jalkojen

juuressa. Miksi? Sitä hän ei tiennyt, eikä sitä edes ajatellutkaan.

Kun tämä kertomus alkaa, oli Erland seitsentoista vuotias, oli voimakas

ja kaunis nuorukainen, taitava monenlaisissa urheiluissa, ja

kirjatietoinen myös, usein iloinen, välistä mietteihinsä vaipunut,

herkkä vihaan, sukkela sopimaan, nuorukainen tuolloin, lapsi tällöin.

Herra Gudmund Ulfsax oli leskimies ja hänellä oli sinisilmäinen tytär

Helena. Ritari Pentti ja herra Gudmund arvelivat että nuoret olivat

toisilleen määrätyt. Molemmat olivat vanhempainsa ainoat, ja tilukset

olivat siinä niinkuin yhdistettäviksi aiotut. Ja kun rouva Elfrida oli

samaa mieltä, päättivät vanhemmat, että Erlandista ja Helenasta oli

muutamien vuosien kuluttua tuleva toistensa aviot. Vielä he toisiaan

vierastivat. Mutta kaikella on aikansa. Rakkaudella on aikansa

silläkin.