Tony oli vetäytynyt makuuhuoneeseensa heti aterian jälkeen, sillä
ruokaillessa oli konsulitar vahvistanut todeksi hänen otaksumansa, että
Thomas tiesi hänen tulostaan... eikä hän tuntunut erittäin palavasti
haluavan tavata veljeään.
Kello kuusi iltapäivällä tuli konsuli taloon. Hän lähti
maisemahuoneeseen, jossa hänellä oli pitkä neuvottelu äitinsä kanssa.
»Missä tilassa hän on?» hän kysyi. »Miten hän käyttäytyy?»
»Voi, Tom, minä luulen, ettei hän suostu sovintoon... Hyvä Jumala, hän
on niin kovin kiihtynyt... Ja sitten se sana... kunpa minä tietäisin
sen sanan, jonka hänen miehensä on sanonut...»
»Minä menen hänen luokseen.»
»Tee se, Tom. Mutta koputa hiljaa, ettei hän pelästy, ja ole tyyni,
kuuletko! Hänen hermonsa ovat epäkunnossa... Hän ei ole syönyt juuri
mitään... Vatsa on taaskin levoton... Rauhoita häntä.»
Thomas meni toiseen kerrokseen, astuen tavallisuuden mukaan vain
joka toiselle portaalle, ja punoi miettivästi viiksiään. Mutta ovea
kolkuttaessa hänen kasvonsa kirkastuivat, sillä hän oli päättänyt
suhtautua asiaan humoristisesti niin kauan kuin mahdollista.
Hän aukaisi oven kuultuaan sisältä kärsivän »sisään»-huudon ja
löysi rouva Permanederin makaamassa täysissä vaatteissa vuoteella,
jonka verhot olivat työnnetyt syrjään, höyhenhuisku selän takana ja
vatsatippapullo vieressä yöpöydällä. Hän kääntyi hiukan, nojasi päätään
käteen ja katsoi Thomakseen nyrpeästi hymyillen. Veli kumarsi hyvin
syvään tehden kädellään laajan, kohteliaan liikkeen.
»Armollinen rouva... Mikä suo meille kunnian vastaanottaa
pääkaupunkilaisvieraita...»
»Anna minulle suukko, Tom», sanoi Tony kohoten vuoteelta, tarjosi
poskensa ja painui sitten jälleen makaamaan. »Hyvää päivää, poikaseni!
Olet aivan samanlainen kuin viimeksi Münchenissä käydessäsi!»
»No, siitä sinä et taida voida sanoa mitään, rakas ystävä, näin
suljettujen uutimien takana. Eikä sinun olisi tarvinnut sanoa minulle
tuota kohteliaisuutta, joka tietysti tulee sinun osallesi...»
Thomas oli, pitäen sisarensa kättä omassaan, vetänyt tuolin vuoteen
viereen ja käynyt istumaan. — »Sillä kuten sanottu: sinä ja
Klothilde...»
»Hyi, Tom!... Mitä Thildalle kuuluu?»
»Hyvää, luonnollisesti! Madame Krauseminz pitää huolta hänestä ja
ruokkii häntä niin, ettei hän kuole nälkään, josta huolimatta hän ahtaa
itseensä ruokaa torstaisin aivan kuin koko seuraavan viikon varalta...»
Tony nauroi niin sydämellisesti, ettei Tom ollut kuullut hänen nauravan
siten pitkiin aikoihin, mutta se päättyi huokaukseen ja hän kysyi:
»Entä miten käyvät kauppahuoneen asiat?»
»Siinähän ne menevät. Täytyy olla tyytyväinen...»
»Jumalan kiitos, että täällä edes ovat asiat hyvin. En ole oikeastaan
ollenkaan leikinlaskutuulella...»
»Sepä vahinko. Hyvä tuuli täytyy ihmisen säilyttää, oli miten oli.»
»Minulta se on loppunut, Tom. — Tiedätkö kaiken?»
»Tiedätkö kaiken...!» toisti Thomas päästäen hänen kätensä ja työntäen
tuolin äkkiliikkeellä taapäin. »Taivaan Jumala, kuinka se kuuluu
juhlalliselta! 'Kaiken!' Kuinka paljon tuo sana 'kaiken' sisältää. 'Mun
rakkautein ja tuskain' niinhän? Kuulehan nyt...»
Tony oli vaiti. Hän loi veljeensä hämmästyneen ja syvästi
loukkaantuneen katseen.
»Tuota ilmettä minä olen odottanutkin», sanoi Thomas, »sillä ilman
tuota ilmettä sinä et olisi täällä. Mutta salli minun, hyvä Tony, ottaa
asia yhtä kevyesti kuin sinä otat sen raskaasti, niin saat nähdä, että
me täydennämme toisemme erinomaisesti...»
»Raskaasti, Thomas, raskaasti...?»
»Niin. Hyvänen aika, älkäämme näytelkö murhenäytelmää! Puhukaamme
hiukan vaatimattomammin, älkäämme käyttäkö sellaisia sanoja kuin
'kaikki on lopussa', ja 'onneton Antonienne'! Ymmärrä minut oikein,
Tony. Tiedät, ettei kukaan iloitse sinun tulostasi niinkuin minä.
Olen jo kauan toivonut, että sinä tulisit kotona käymään, ilman
miestäsi, niin että me kerran taas saisimme istua aivan _en famille_.
Mutta se, että sinä tulet nyt ja näin, se on suuri tyhmyys, pardon,
hyvä lapsi!... Niin... anna minun puhua loppuun! — Permaneder on
käyttäytynyt hyvin moitittavasti, se on totta, ja minä olen myös
puolestani antava hänen tietää asiasta, siitä voit olla varma...»
»Sen, miten hän on käyttäytynyt», keskeytti hänet Tony kohoten
taas ylemmäksi ja pannen käden rinnalleen, »olen minä jo antanut
hänen tietää liiankin hyvin! Ja enempiä neuvotteluja pidän minä
hienotunteisuuteni kannalta mahdottomina!» Tämän sanottuaan hän painui
taas vuoteelle ja katsoi ankarin ja liikkumattomin silmin kattoon.
Thomas lysähti kokoon aivan kuin hänen sanojensa vaikutuksesta ja
katsoi hymyillen alas.
»No, minä en siis kirjoita hänelle karkeata kirjettä. Kuten itse
tahdot. Sehän on sinun asiasi, ja riittää, kun itse väännät hänen
päänsä paikoilleen. Hänen vaimonaan se onkin sinun tehtäväsi. Mutta
tarkkaan katsoen on hänen puolellaankin lieventäviä asianhaaroja.
Ystävä viettää nimipäiviään, hän joutuu juhlatuulelle, saapuu hiukan
liian iloisena kotiin ja tekee itsensä syypääksi pieneen sopimattomaan
hairahdukseen, syrjähyppäykseen...»
»Thomas», sanoi Tony, »minä en ymmärrä sinua. En ymmärrä sitä tapaa,
jolla sinä puhut! Sinä... Sinä, jolla on periaatteita... Mutta sinä et
nähnyt häntä! Miten hän piteli Babettea juovuspäissään, minkä näköinen
hän oli...»
»Luultavasti hyvinkin hullunkurinen. Mutta siinähän se vika juuri
on, Tony, ettet sinä ota asiaa tarpeeksi hullunkuriselta kannalta,
mihin sinun vatsasi on syypää. Olet tavannut miehesi heikkona, nähnyt
hänet hiukan naurettavana... mutta sen ei pitäisi kuohuttaa sinua
niin kauheasti, vaan ennemminkin saattaa nauramaan ja tehdä hänet
inhimillisesti läheisemmäksi... Minä sanon sinulle erään asian; et
tietenkään voinut sivuuttaa hänen käyttäytymistään hymyillen ja
vaitiollen, se on selvä. Olet lähtenyt pois: se oli mielenosoitus,
tosin vähän liian valtava kenties, liian ankara rangaistus — sillä en
tahtoisi olla näkemässä, miten murheissaan hän nyt istuu. Mutta se oli
oikein. Nyt pyytäisin ainoastaan, että sinä tarkastaisit asiaa hiukan
tyynemmin ja hiukan enemmän poliittiselta näkökannalta... mehän puhumme
kahden kesken. En voi olla huomauttamatta, ettei avioliitossa ole
suinkaan yhdentekevää kenen puolella on siveellinen oikeus... ymmärrä
minut, Tony! Miehesi on paljastanut heikkoutensa, se on kieltämätöntä.
Hän on häpäissyt itsensä ja tehnyt itsensä hiukan naurettavaksi...
naurettavaksi siksi, että hänen hairahduksensa on niin vähäpätöinen
ja vähän ajatuksen arvoinen... Mutta hänen arvokkuutensa ei siis enää
ole moitteeton, tästälähin on sinulla eräänlainen yliote, ja jos osaat
käyttää sitä viisaasti hyväksesi, on onnesi oleva varma. Jos nyt...
sanokaamme kahden viikon jälkeen — niin, suo anteeksi, niin kauan
täytyy sinun vähintään viipyä meidän vieraanamme! — jos nyt kahden
viikon kuluttua palaat Müncheniin, niin saatpa nähdä...»
»Minä en palaa Müncheniin, Thomas.»
»Miten sanoit?» kysyi veli kääntäen kasvonsa syrjin, vieden käden
korvan taa ja kumartuen eteenpäin...
Tony makasi selällään pää syvällä tyynyjen sisässä, ja leuka näytti
työntyvän esiin ankaran näköisenä. »En koskaan», hän sanoi. Sitten hän
veti syvään ja äänekkäästi henkeä ja rykäisi hitaasti ja painokkaasti.
Se oli kuiva rykäisy, joka alkoi muuttua hermostuneeksi tottumukseksi
ja joka oli luultavasti yhteydessä hänen vatsavaivansa kanssa. — Syntyi
äänettömyys.
»Tony», sanoi Thomas äkkiä, nousten pystyyn ja laskien kätensä
raskaasti empire-tuolin selustalle, »sinä aiot saada aikaan
häväistysjutun!...»
Nopea katse ilmaisi Tonylle, että Thomas oli kalvennut ja hänen
ohimonsa paisuneet. Sisaren maltti ei enää kestänyt. Hänkin joutui
kiihdyksiin, ja salatakseen pelkonsa, jota hän tunsi veljeään
kohtaan, hän alkoi puhua kovaa ja vihaisesti. Hän hypähti istualleen,
antoi jalkansa liukua alas vuoteesta ja alkoi puhua posket hehkuen,
kulmakarvat rypyssä ja päätään ja käsiään heitellen: »Häväistysjutun,
Thomas...? Ja voitko sinä neuvoa, ettei minun pitäisi saada aikaan
sellaista, vaikka minua on häväisty ja suorastaan syljetty silmilleni?
Onko se veljen neuvo?... Saat suoda anteeksi tämän kysymyksen!
Hienotunteisuus ja tahdikkuus ovat suositeltavia, luonnollisesti! Mutta
elämässä on tapauksia, Tom, — minä tunnen elämän yhtä hyvin kuin sinä
— jolloin häväistysjutun pelko vivahtaa raukkamaisuuteen! Ihmettelen,
että minun on tarvis sanoa tämä sinulle, minun, joka olen vain hanhi
ja tyhmeliini... Niin, olen sitä ja voin ymmärtää sen, ettei hän
ehkä ole koskaan rakastanut minua, sillä olen vanha ruma nainen ja
Babett on varmasti kauniimpi. Mutta se ei oikeuttanut häntä unohtamaan
huomaavaisuutta, jonka hän on velkaa syntyperälleni ja kasvatukselleni
ja tunteilleni! Sinä et nähnyt, Tom, miten hän tuon huomaavaisuuden
unohti, ja se, joka ei ole sitä nähnyt, ei tiedä mitään, sillä on
mahdoton kuvailla, miten inhoittava hän oli tuossa tilassaan... Etkä
sinä kuullut sitä sanaa, jonka hän huusi minulle, sisarellesi, kun
otin tavarani ja läksin huoneesta nukkuakseni arkihuoneen sohvalla...
Niin! silloin minun täytyi kuulla hänen suustaan sana... sana...»
sana...! Thomas! Tuo sana se vasta lopullisesti saattoi, pakotti
minut pakkaamaan koko yön tavaroitani, herättämään Erikan aamulla ja
lähtemään talosta, sillä miehen luona, joka saattoi käyttää sellaisia
sanoja, en voinut enää viipyä, ja sellaisen miehen luo minä en palaa
ikipäivinä... muuten sortuisin, enkä voisi enää kunnioittaa itseäni,
eikä minulla olisi enää mitään tukikohtaa elämässä!»
»Tahdotko olla hyvä ja ilmaista minulle tuon mahdottoman sanan?
Tahdotko vai etkö?»
»En koskaan, Thomas! En koskaan ole päästävä sitä huuliltani! Tiedän
mitä olen velkaa itselleni ja sinulle näiden seinien sisässä...»
»Sitten on turha puhua sinun kanssasi!»
»Olkoon; toivoisin, ettei meidän tarvitsisikaan puhua siitä enää...»
»Mihin aiot ryhtyä? Aiotko hakea eroa?»
»Aion, Tom. Se on luja päätökseni. Se on menettely, jonka olen velkaa
itselleni ja lapselleni ja teille kaikille.»
»Tuo on turhaa puhetta», sanoi veli keveästi, pyörähti kantapäällään ja
meni hänen luotaan, ikäänkuin asia olisi puhuttu loppuun. »Eronsaantiin
tarvitaan kaksi henkilöä, hyvä lapsi, ja ajatus, että Permaneder
suostuisi siihen noin vain ilman muuta, on ainoastaan huvittava...»
»Jätä se minun huolekseni», sanoi Tony säikähtämättä. »Luulet, että
hän tulee panemaan vastaan 17.000 markan myötäjäisten! tähden; mutta
ei Grünlichkään tahtonut suostua eroon, hänet pakotettiin siihen; on
siis olemassa keinoja. Minä menen tohtori Gieseken puheille, hän on
Christianin ystävä ja hän on auttava minua... Asia oli toinen silloin,
tiedän sen, tiedän mitä sinä aiot sanoa. Syynä oli silloin miehen
kykenemättömyys elättämään vaimoaan! Huomaat minun olevan hyvin perillä
näistä asioista, vaikka sinä käyttäydyt aivan kuin minä ottaisin ensi
kertaa eroa elämässä!... Mutta se on aivan samantekevä, Tom. Ehkä se
ei käy päinsä, vaan on mahdotonta — olkoon. Voit olla oikeassa. Mutta
se ei muuta asiaa, se ei muuta päätöstäni. Pitäköön silloin rahansa —
elämässä on korkeampia asioita! Minua hän ei ole näkevä enää koskaan.»
Sitten hän rykäisi. Hän oli noussut vuoteesta, istuutunut nojatuoliin,
asettanut kyynäräänsä käsinojaan ja painanut leukansa niin voimakkaasti
kättään vasten, että neljä taivutettua sormea painui alahuuleen.
Siitä hän, syrjittäin kääntyneenä, katsoi kiihtynein, punaisin silmin
jäykästi ulos ikkunasta.
Konsuli käveli edestakaisin, huokasi, pudisti päätään ja kohautteli
olkapäitään. Viimein hän jäi seisomaan sisarensa eteen käsiään vääntäen.
»Sinä olet lapsi, Tony!» sanoi hän arasti ja rukoilevasta »Jokainen
sana, jonka sanot, on pelkkää lapsellisuutta! Etkö nyt suostu, kun
pyydän sitä sinulta, katsomaan asiaa hetken aikaa täysikasvuisen
ihmisen silmillä?! Etkö huomaa, että käyttäydyt aivan kuin olisit
kokenut jotakin vakavaa ja raskasta, kuin miehesi olisi pettänyt sinua
julmasti ja häväissyt sinut kaiken maailman edessä?! Mutta koetahan
nyt ajatella, niinhän ei ole tapahtunut! Eihän yksikään ihminen
tiedä tuosta teidän taivaanportaissanne sattuneesta tapauksesta! Et
sinä tuota meille vähääkään häpeää, vaikka palaat kaikessa rauhassa,
korkeintaan hiukan ivallisen näköisenä Permanederin luo... päinvastoin!
Sitten vasta oikein vahingoitat nimeämme, jollet tee sitä, sillä
silloin sinä teet tuosta joutavasta tapahtumasta asian ja saat aikaan
häväistysjutun...»
Tony laski kätensä ja katsoi veljeään silmiin.
»Ole nyt vaiti, Thomas! Nyt on minun vuoroni puhua. Kuule sinä
nyt, mitä minulla on sanomista! Kuinka tarkoitat? Onko elämässä
häpeä ja häväistysjuttu vain se, joka tulee ihmisten kuuluville?
Eihän toki! Salainen häpeä, joka kalvaa ihmistä ja hävittää hänen
itsekunnioituksensa, on paljon pahempi! Olemmeko me Buddenbrookit
ihmisiä, jotka ovat päältä katsoen 'tip-top', kuten täällä sanotaan,
mutta nielevät talon seinien sisällä nöyryytyksiä. Tom, en voi olla
ihmettelemättä sinua! Koeta kuvitella, miten isä suhtautuisi asiaan,
ja arvostele asiaa hänen mielessään! Ei, selvää ja rehellistä peliä
meidän tulee pelata... Voit näyttää milloin hyvänsä maailmalle
kauppakirjasi ja sanoa: 'Tuossa on, katsokaa'... Toisin ei saa olla
muidenkaan asioittemme laita. Tiedän, minkälaiseksi Jumala on minut
luonut, enkä pelkää ollenkaan! Menköön vain Julchen Möllendorpf
tervehtimättä ohitseni! Ja istukoon Pfiffi Buddenbrook täällä
torstaisin heilutellen itseään vahingoniloisesti sanoessaan: 'No, tämä
on valitettavasti toinen kerta, mutta syy on kummallakin kerralla ollut
tietysti miehessäsi!' Minulle tuo ei merkitse mitään, Thomas. Tiedän
tehneeni sen mukaan, minkä tunsin oikeaksi. Mutta sen sijaan minusta
olisi arvotonta ja häpeällistä, jos peläten Julchen Möllendorpfia
ja Pfiffi Buddenbrookia sietäisin loukkauksia ja juomakielellä
lausuttuja raakuuksia ja jäisin kaupunkiin, jossa minun täytyisi
kuunnella sellaisia sanoja, tottua sellaisiin kohtauksiin, kuin
taivaanportaissamme tapahtunut oli, ja paikkaan, jossa minun täytyisi
oppia kieltämään syntyperäni, kasvatukseni, koko olemukseni ainoastaan
siksi, että näyttäisin onnelliselta...»
Hän vaikeni, painoi taas leuan käteensä ja tuijotti ikkunaruutuun.
Tom seisoi hänen edessään ruumiinpaino toisen jalan varassa, kädet
housuntaskuissa, ja katsoi Tonyyn ajatuksissaan huojuttaen hiljaa
päätään. »Tony», hän sanoi, »sinä et osaa erottaa asioita. Olen tiennyt
jo tätä ennen, mutta viimeisten sanojesi jälkeen tiedän yhä paremmin,
mikä tässä on pääasia. Vika ei olekaan miehessä. Se on kaupungissa.
Kysymys ei ole lainkaan taivaanportaista, se on kaikessa yhteensä. Sinä
et ole voinut mukautua oloihin. Enkö ole oikeassa, vastaa suoraan?»
»Sinä olet oikeassa, Thomas!» huudahti Tony. Hän ponnahti oikein
seisomaan sitä sanoessaan ja osoitti sormellaan Thomaksen kasvoja.
Hän oli punainen. Hän jäi seisomaan sotilaalliseen asentoon toinen
käsi tuolin selustalla toisen tehdessä kuvailevia liikkeitä. Hän piti
puhetta, kiihkoisaa puhetta, joka pursui hänen suustaan ehtymättömänä.
Konsuli katsoi häntä kummissaan. Tony malttoi tuskin vetää henkeä, kun
jo uudet sanat ryöppysivät koskena esiin. Hän löysi sanoja, ilmaisuja
kaikelle, mitä näinä vuosina oli kerääntynyt hänen sisälleen. Se oli
hiukan sekavaa ja järjestymätöntä, mutta siitä tuli selvä. Se oli
purkaus, joka oli täynnä epätoivoista rehellisyyttä... purkaus, joka
ehkäisi kaikki vastaväitteet, luonnonvoima, jolle ei enää löytynyt
patoa...
»Sinä olet oikeassa, Thomas! Sano se vielä kerran! Haa, huomautan
sinulle nimenomaan, etten enää ole tyhmeliini, vaan tiedän mitä
ajattelen elämästä. En enää ihmettele kuullessani, ettei kaikki käy
niin puhtaasti kuin pitäisi. Olen tuntenut itku-Trieschken kaltaisia
miehiä ja ollut naimisissa Grünlichin kanssa ja tunnen tämän kaupungin
hummaajat. En ole enää mikään maalaistyperikkö, eikä Babetten asia
olisi sellaisenaan, toisessa yhteydessä karkoittanut minua sieltä!
Mutta asian laita on se, Thomas, että se sai mitan täyttymään...
siihen ei tarvittu paljoa, sillä se oli jo kauan ollut melkein täysi!
Pieninkin seikka olisi riittänyt, ja nyt tuli tämmöinen asia! Tieto,
etten minä edes siinä suhteessa voinut luottaa Permanederiin! Se oli
kaiken huippu! Se sai pohjan irti astiasta! Se teki yhdellä iskulla
selväksi, että minun oli lähdettävä Münchenistä, vaikka olin hautonut
sitä jo kauan. Sillä, Tom, minä en voi elää siellä etelässä, kautta
Jumalan ja kaikkien pyhien! Et tiedä, kuinka onneton minä olen ollut
siellä, sillä silloinkin, kun sinä tulit käymään, en antanut sinun
huomata mitään, en vähäisintäkään. Minulla on hienotunteisuutta, en
tahdo rasittaa toisia valituksilla ja purkaa sydäntäni kaikille.
Minulla on sulkeutunut luonne. Mutta olen kärsinyt, Tom, kärsinyt
koko olemuksellani, koko persoonallisuudellani, niin sanoakseni. Kuin
kasvi, kukka, joka on istutettu vieraaseen maaperään, käyttääkseni
vertausta... vaikka se voi sinusta olla sopimatonta, sillä minä olen
ruma nainen... mutta vieraassa maaperässä minä en voinut viihtyä,
ennen olisin mennyt vaikka Turkin maalle! Meidän pohjoissaksalaisten
ei pitäisi milloinkaan mennä pois seudultamme! Meidän pitäisi pysyä
merenlahtiemme rannoilla elättäen itseämme kunniallisesti... Te
olette joskus tehneet pilkkaa minun aatelin-ihailustani... olen näinä
vuosina usein ajatellut sitä, mitä eräs viisas mies kerran sanoi. 'Te
olette myötätuntoinen aatelille... sanonko mistä syystä? Siksi että
itse olette aatelia! Isänne on suuri herra, ja te olette prinsessa.
Syvä kuilu erottaa teidät meistä muista, jotka emme kuulu teidän
piirinne hallitseviin perheisiin...' Niin, Tom, me tunnemme itsemme
aatelisiksi ja me tunnemme tuon kuilun, eikä meidän pitäisi koettaa
elää missään, missä meitä ei tunneta eikä osata antaa arvoa avuillemme,
sillä muuten tulemme kohtaamaan vain nöyryytyksiä ja meitä tullaan
pitämään naurettavan ylpeinä. Minulle ei ole sanottu sellaista, mutta
olen tuntenut sen joka hetki ja kärsinyt siitä. Haa! Maassa, jossa
syödään torttua veitsellä ja jossa prinssit puhuvat virheellistä
saksankieltä ja jossa sallitaan herran kurkistaa naisen viuhkan
taakse, sellaisessa maassa näyttää helposti ylpeältä, Tom! Mukautua
oloihin? Ei, kuinka voisin mukautua oloihin, joissa ihmiset ovat vailla
arvokkuutta, siveyttä, kunnianhimoa, hienoutta ja ankaruutta, jossa
he ovat karkeita, epäkohteliaita ja tapoja vailla; samalla laiskoja
ja kevytmielisiä, hidasverisiä ja pintapuolisia... en voi mukautua
semmoisiin oloihin enkä oppisi siihen ikinä, niin totta kuin olen sinun
sisaresi! Eva Ewers on oppinut... hyvä! Mutta Ewers ei ole samaa kuin
Buddenbrook; ja hänellähän sitäpaitsi on mies, joka pystyy johonkin.
Mutta miten minun laitani on ollut? Koeta ajatella, Tom, ajattele
kaikkea alusta asti! Minä tulin täältä, tästä talosta, jossa tahdotaan
jotakin, jossa toimitaan ja jossa pyritään johonkin, Permanederin luo,
joka asettui lepoon minun myötäjäisilleni... haa, se oli rehellistä
peliä, todellakin luonteenomaista, mutta se olikin ainoa ilahduttava
puoli asiassa. Entä sitten? Odotin lasta. Kuinka iloitsinkaan siitä!
Se olisi korvannut minulle kaiken! Mutta miten käy? Se kuolee. Se on
poissa. Ei se ollut Permanederin syy, ei suinkaan. Hän teki kaikkensa
ja oli pari kolme päivää poissa Hofbräuhausistakin. Se oli jo jotakin!
Mutta lapsi kuoli siis, Thomas. Eikä se tehnyt minua iloisemmaksi,
vai mitä! Kestin sen nurkumatta. Kuljin yksin ja väärinymmärrettynä
ja ylpeäksi huudettuna sanoen itselleni: Sinä olet antanut hänelle
myöntymyksesi koko elämän ajaksi. Hän on hiukan kömpelö ja laiska ja
on pettänyt toiveesi, mutta hän ei tarkoita pahaa ja hänellä on puhdas
sydän. Kunnes minun täytyi kokea tuo kauhea kohtaus ja nähdä hänet
tuolla inhoittavalla hetkellä. Silloin tunsin: noin hyvin hän ymmärtää
minut, noin paljon hän kunnioittaa minua, että voi huutaa minulle
sanan, sanan, jollaista ei yksikään meidän varastomiehistämme huutaisi
edes koirille! Ja silloin tiesin, ettei minua pidättänyt enää mikään ja
että olisi ollut häpeä jäädä. Ja minun ajaessani nyt Holstenstrassea
pitkin kotiin asemalta kulki kantaja Nielsen ohi, otti lakkinsa
päästään ja kumarsi syvään, ja minä vastasin tervehdykseen. Eikä se
tapahtunut ollenkaan ylpeästi, vaan kuten isä tervehti rahvasta...
näin... kädellä. Ja nyt olen täällä. Ja vaikka toisit eteeni
kaksitoistavaljakon, en minä lähde takaisin Müncheniin. Huomispäivänä
minä menen Gieseken luo! —»
Näin päätti Tony puheensa, jonka jälkeen hän vaipui jokseenkin
uupuneena tuoliin, painoi leuan kättään vasten ja tuijotti
ikkunaruutuun.
Ällistyneenä, pelästyneenä, melkein suunniltaan poissa seisoi konsuli
hänen edessään sanaakaan sanomatta. Sitten hän hengähti, kohotti
käsivartensa olkapään korkeudelle ja antoi niiden sitten pudota
reisiään vasten.
»Ei sille sitten mahda mitään!» sanoi hän hiljaa, käännähti hiljaa
kantapäillään ja lähti ovea kohti.
Tony katsoi hänen jälkeensä samoin kuin hänen sisään tullessaankin:
kärsivästi ja nyreästi hymyillen.
»Tom?» kysyi hän. »Oletko vihainen?»
Thomas teki raukeasti torjuvan liikkeen kädellään, pidellen toisella
pitkulaista ovenripaa, ja sanoi: »En suinkaan.»
Tony ojensi kätensä häntä kohti ja painoi pään olkaa vasten.
»Tule tänne, Tom... sinun sisarestasi ei tunnu helpolta, kaikki kääntyy
pahoin päin... Eikä hänellä ole tällä hetkellä turvaa kenestäkään...»
Veli palasi ja tarttui hänen käteensä, syrjäkarin hiukan
välinpitämättömästi ja väsyneesti, katsomatta häneen.
Äkkiä alkoi Tonyn ylähuuli väristä...
»Sinun täytyy nyt ponnistaa eteenpäin yksin», sanoi sisar.
»Christianista ei taida tulla mitään kunnollista, ja minä olen
lopussa... olen menettänyt kaiken... en voi enää toimittaa mitään...
minun täytyy jo syödä teidän armoleipäänne, minun, hyödyttömän naisen.
En olisi luullut, että olin epäonnistuva niin täydellisesti tahtoessani
olla sinun apunasi, Tom! Nyt sinun täytyy näyttää aivan yksin, että me
Buddenbrookit emme hellitä... Jumala olkoon kanssasi.»
Kaksi isoa, kirkasta lapsenkyyneliä vieri hänen poskiaan pitkin, joiden
ihossa alkoi näkyä pieniä epätasaisuuksia.