Tony ei vitkastellut, vaan ryhtyi heti ajamaan asiaansa. Toivoen, että
hän rauhoittuisi, tulisi järkiinsä ja muuttaisi mieltään, oli konsuli
vaatinut häneltä tähän asti vain yhtä: että hän pysyisi tyynenä eikä
liikkuisi talosta, enempää kuin pikku Erikakaan. Kaikki saattoi vielä
kääntyä hyväksi... Kaupungilla ei aluksi tullut saada tietää mitään.
Sukukokouspäivä, torstai, peruutettiin.
Mutta jo toisena päivänä rouva Permanederin tulosta sai tohtori Gieseke
hänen kädestään lähteneen kutsun saapua Mengstrasselle. Tony otti
hänet vastaan yksin ensimmäisen kerroksen käytävän keskihuoneessa,
jonne oli tehty tuli ja jonne hän oli järjestänyt varalta mustepullon,
kirjoitusvehkeet ja aika pakan konttorista tuomaansa kaksitaitteista
paperia. He istuutuivat nojatuoleihin...
»Herra tohtori!» sanoi Tony vieden kädet rinnalleen, taivuttaen
päänsä taapäin ja tuijottaen kattoon. »Te olette mies, joka tunnette
elämän sekä ihmisenä että virkanne puolesta. Pyydän saada puhua
teille vapaasti!» Ja sitten hän kertoi tohtorille koko porras- ja
makuuhuonekohtauksen, mihin tohtori Gieseken täytyi mielipahoin
vastata, ettei kohtaus Babetten kanssa enempää kuin tuo hänen osakseen
tullut häväistyssanakaan, jota Tony ei tahtonut ilmaista, ollut
riittävä eron aihe.
»Hyvä», sanoi Tony. »Kiitän teitä».
Sitten hän pyysi saada tietää riittävät oikeudelliset eronaiheet
ja kuunteli valppaana ja erittäin suurella mielenkiinnolla pitkää
yleisoikeudellista esitelmää, jonka jälkeen hän sanoi toistaiseksi
ystävälliset hyvästit tohtori Giesekelle.
Hän lähti alakertaan ja pyysi konsulia tämän yksityiskonttoriin.
»Thomas», hän sanoi, »pyydän, että kirjoittaisit tuolle miehelle
viipymättä... en mainitse mielelläni hänen nimeänsä. Rahoihin nähden
minulla on tarkat tiedot. Hänen on selitettävä kantansa. Mutta
tapahtuipa niin tai näin, hän ei näe minua enää. Jos hän suostuu
lailliseen eroon, niin toimitamme tilivahvisteen ja maksukorvauksen
minun omaisuudestani. Jos hän ei suostu, ei meidän silti tarvitse
epätoivoon joutua, sillä Tom, vaikka Permanederillä on laillinen oikeus
minun omaisuuteeni, on minulla kuitenkin myös aineelliset oikeuteni,
Jumalan kiitos..»
Konsuli kulki kädet selän takana ympäri huonetta nytkäytellen
hermostuneesti olkapäitään, sillä sisar oli lausunut nuo oikeudelliset
termit sanomattoman mahtipontisesti.
Tomilla ei ollut aikaa tähän. Hänellä oli työtä korvia myöten.
Oli paras ajatella asiaa moneen kertaan ja pysyä kärsivällisenä.
Hänen täytyi aluksi, jo huomispäivänä, lähteä käymään Hampurissa,
jossa odotti eräs kiusallinen neuvottelu. Christian oli pyytänyt
apua, avustusta, joka konsulittaren oli täytynyt luovuttaa hänen
tulevasta perinnöstään. Hänen asiansa olivat surkeassa tilassa, ja
vaikka hän oli alituisessa ahdingossa, näytti hän kuitenkin käyvän
ahkerasti ravintoloissa, sirkuksessa ja teattereissa sekä elävän,
päättäen esiintulleista veloista, joita hän oli voinut tehdä hyvän
nimensä perusteella, paljon yli varojensa. Mengstrassella tiedettiin,
»klubissa» tiedettiin, koko kaupungissa tiedettiin, kuka siihen oli
syypää. Muuan naishenkilö nimeltä Aline Puvogel, jolla oli kaksi
yksinäistä lasta. Hampurin kauppaherroista ei Christian ollut ainoa,
joka oli läheisessä ja kalliiksikäyvässä suhteessa häneen...
Paitsi Tonyn erohankkeita oli siis muitakin ikäviä asioita, ja käynti
Hampurissa oli välttämätön. Oli muuten luultavaa, että Permaneder
antaisi itse jotakin tietoa itsestään...
Konsuli matkusti ja palasi vihaisin ja synkin mielin. Mutta kun ei
Münchenistä vieläkään kuulunut mitään, katsoi hän asiakseen ottaa
ensi askeleen. Hän kirjoitti. Kirjoitti kylmästi, asiallisesti ja
hiukan yliolkaisesti: Hänen sisarensa Antonie oli kieltämättä kokenut
pahoja pettymyksiä aviollisessa elämässään... hän ei muutenkaan
yksityiskohdista puhumatta, ollut löytänyt avioliitossaan toivomaansa
onnea... ja hänen halunsa liiton purkamiseen oli siis oikeamielisesti
ajatellen oikeutettu... valitettavasti tuntui hänen päätöksensä olla
palaamatta Müncheniin järkähtämättömältä...» Sitten seurasi kysymys,
miten Permaneder suhtautui näihin tosiasioihin..
Muutamia jännityksen päiviä!... Sitten vastasi herra Permaneder. Hän
vastasi tavalla, jollaista ei tohtori Gieseke, ei konsulitar, ei Thomas
eikä edes Antonie ollut osannut ajatella. Hän suostui yksinkertaisin
sanoin eroon.
Hän kirjoitti katuvansa syvästi tapahtunutta, mutta suostui samalla
Antonien tahtoon, koska oli huomannut, »etteivät he oikein koskaan
olleet sopineet yhteen». Jos hän oli tuottanut Antonielle vaikeita
vuosia, pyysi hän tätä unohtamaan ne ja suomaan hänelle anteeksi...
Koska hän arvattavasti ei ollut näkevä enää Erikaa ja vaimoaan,
toivotti hän heille kaikkea hyvää elämässä... Alois Permaneder. — Hän
tarjoutui nimenomaan jälkikirjoituksessa suorittamaan heti takaisin
myötäjäissumman. Itse hän saattoi elää huoletonna omillaan. Hän ei
tarvinnut odotusaikaa, koska asiat olivat selvät, talo jäi hänen
huolekseen ja rahat olivat luovutuskunnossa. —
Tony oli melkein hämillään ja näytti ensi kerran hyväksyvän herra
Permanederin vähäisen harrastuksen raha-asioihin.
Nyt astui tohtori Gieseke toisen kerran etualalle, asettui yhteyteen
aviomiehen kanssa eron syiden perusteluun nähden, joiksi havaittiin
»molemminpuolinen voittamaton vastenmielisyys», ja oikeudenkäynti
alkoi — Tonyn toinen oikeudenkäyntijuttu, jonka vaiheita hän seurasi
vakavasti, asiantuntemuksin ja sanomattoman innokkaasti. Hän puhui
siitä kaikkialla, niin että konsulia monta kertaa suututti. Hän ei
ensinkään tuntenut konsulin huolestumista. Hänen päässään pyörivät vain
sellaiset sanat kuin: »naimaosa», »pesävarat» j.n.e., jotka tulivat
hänen suustaan luistavan arvokkaasti hänen selittäessään asiaa pää
pystyssä ja hartiat hiukan kohotettuina. Syvimmän vaikutuksen kaikista
tohtori Gieseken selityksistä teki häneen kuitenkin eräs pykälä, jossa
puhuttiin mahdollisesta myötäjäisvaroista löydetystä »aarteesta»,
joka oli luovutettava avioliiton purkautumistapauksessa takaisin.
Vaikka se ei ollenkaan kuulunut tähän, kertoi hän kaikille siitä:
Ida Jungmannille, Justus-sedälle, Klothilde-paralle Breitestrassen
Buddenbrookin naisille: viimeksimainitut olivat muuten tapauksesta
kuultuaan lyöneet kätensä yhteen ja katsoneen toisiinsa aivan ymmällä
ihmetyksestä, kun tämäkin ilo lankesi heille vielä!... Hän kertoi siitä
Therese Weichbrodtille, jonka opetusta Erika Grünlich jälleen nautti,
jopa kunnon madame Kethelsenille, joka useammasta kuin yhdestä syystä
ei ymmärtänyt siitä tämän taivaallista....
Tuli sitten päivä, jolloin ero sai lopullisen, laillisen vahvistuksen
ja jolloin Tony suoritti välttämättömän muodollisuuden pyytäessään
Thomakselta sukupaperit ja merkitessään niihin omakätisesti uuden
tapahtuman... sitten täytyi tottua asiain tilaan.
Hän teki sen urheasti. Hän sivuutti järkkymättömän arvokkaasti
Buddenbrookin naisten ihmeteltävän häijyt pienet pistokset, hän katsoi
kadulla sanomattoman jäisesti Hagenströmien ja Möllendorpfien päiden
yli näiden tullessa häntä vastaan, ja pysyi täydelleen syrjässä
seuraelämästä, joka muuten jo vuosia sitten oli siirtynyt kotitalosta
hänen veljensä taloon. Hänellä oli lähimmät omaisensa: konsulitar,
Thomas ja Gerda: hänellä oli Ida Jungmann, Sesemi Weichbrodt,
äidillinen ystävä, ja Erika, jonka hienosta kasvatuksesta hän huolehti
mitä tarkimmin ja jonka onnellinen tulevaisuus oli ehkä hänen viimeinen
salainen toiveensa... Niin hän sitten eleli, ja aika kului.
Myöhemmin, jollakin ikuisesti selittämättömällä tavalla saivat perheen
jäsenet tietää sen »sanan», sen hirmuisen sanan, jonka herra Permaneder
oli antanut luiskahtaa suustaan tuona kohtalokkaana yönä. Miten se
kuului? — »Mene helvettiin, sontapompeli!»
Näin päättyi Tony Buddenbrookin toinen avioliitto.