Oli päivä marraskuun lopulla, kylmä syyspäivä pilvisine taivaineen,
joka melkein jo ennusti lumen tuloa, ja sakeine sumuhattaroineen,
joiden välistä aurinko joskus pääsi pilkistämään esiin — sellainen
päivä, jolloin pureva koillistuuli vinkui satamakaupungin jykevien
kirkkojen nurkissa ja jolloin helposti voi saada keuhkotulehduksen.
Kun konsuli Thomas Buddenbrook astui keskipäivän aikaan,
»aamiaishuoneeseen», tapasi hän äitinsä kumartuneena pöydän ääreen
silmälasit nenällä.
»Tom», sanoi konsulitar katsahtaen häneen ja pitäen paperia molemmin
käsin syrjässä ikäänkuin tahtoen sen peittää... »Älä säikähdä... on
tapahtunut ikävää... En käsitä... Se on Berliinistä... On täytynyt
tapahtua jotakin...»
»Kerro!» sanoi Thomas lyhyesti. Hän kalpeni ja hänen ohimolihaksensa
liikahtivat, sillä hän puri hampaat yhteen. Sitten hän ojensi hyvin
päättävästi kätensä kuin sanoakseen: »Pian, pian, asiaan, ei mitään
valmisteluja!»
Seisoaltaan luki hän paperin kohottaen toista vaaleaa kulmaansa ja
vetäen hitaasti pitkien viiksiensä päitä sormiensa lomitse. Se oli
sähkösanoma, joka kuului: »Älkää säikähtäkö. Palaan ensi tilassa Erikan
kanssa. Kaikki on lopussa. Onneton Antonienne.»
»Ensi tilassa... ensi tilassa», sanoi hän kiihtyneenä katsoen
konsulittareen ja pudistaen päätään. »Mitä merkitsee ensi tilassa...»
Se on vain sellainen puhetapa, Toni, ei se merkitse mitään. Hän
tarkoittaa »heti» tai jotakin sen tapaista...
»Ja Berliinistä? Mitä tekemistä hänellä on Berliinissä? Miten hän on
tullut Berliiniin?»
»En tiedä, Toni, en ymmärrä sitä vielä; tämä tuli kymmenen minuuttia
sitten. Mutta on täytynyt tapahtua jotakin, meidän täytyy odottaa,
kunnes saamme tietää mitä se on. Jumala suokoon, että kaikki kääntyisi
hyväksi. Istu, poikani, käy syömään.»
Thomas istuutui ja kaatoi koneellisesti portteria paksuun korkeaan
lasiin.
»Kaikki on lopussa», toisti hän. Ja sitten: »'Antonie'. —
Lapsellisuuksia...»
Sen jälkeen hän söi ja joi vaieten.
Hetken kuluttua uskalsi konsulitar huomauttaa: »Voisikohan asia koskea
Permanederia, mitä luulet, Tom?»
Thomas kohautti olkapäitään, katsettaan nostamatta.
Ulosmennessään, seisoessaan käsi ovenrivassa, sanoi hän: »Niin, äiti,
meidän täytyy odottaa. Koska hän luultavasti ei aio hyökätä taloon
myöhään yöllä, tapahtuu se kai huomisen päivän kuluessa. Ilmoittakaa
minulle...»
Konsulitar odotti tunnin toisensa jälkeen. Hän nukkui hyvin huonosti
yöllä, soitti luokseen Ida Jungmannin, joka nyt nukkui välikerroksen
viimeisessä huoneessa hänen huoneensa vieressä, antoi tämän valmistaa
sokerivettä ja istui pitkän aikaa käsityötä tehden vuoteessaan.
Seuraava aamu kului myös huolestuneen jännityksen vallassa. Aamiaisella
sanoi konsuli, että jos Tony tulisi, saattoi hän tulla vain Büchenistä
tulevalla junalla kello kolme ja kolmekymmentäkolme iltapäivällä.
Sanottuun aikaan istui konsulitar »maisemahuoneessa» ikkunan luona
koettaen lukea kirjaa, jonka mustissa nahkakansissa oli kultainen
palmun oksa.
Oli samanlainen päivä kuin eilen: kylmä, sumuinen ja tuulinen; kirkkaan
takorautaisen uuninristikon takana räiskyi tuli. Vanha rouva rupesi
vapisemaan ja katsoi ulos joka kerran kun kuului pyörien rätinää. Ja
sitten tasan kello neljä, kun hän ei enää ajatellut koko asiaa, vaan
oli melkein unohtanut tyttärensä, syntyi talon edustalla liikettä...
Hän kääntyi äkkiä ikkunaan päin, pyyhki pitsinenäliinallaan huurun
ikkunasta, näki, että alhaalla seisoivat vaunut, ja kuuli samassa jo
ääntä portaista. Hän tarttui tuolin käsipuihin noustakseen ylös, mutta
muutti mieltä, vaipui takaisin ja käänsi melkein luotaantyöntävän
näköisenä päänsä tytärtään kohti, joka tuli sisään syöksyen, Erika
Grünlichin jäädessä seisomaan Ida Jungmannin kanssa ovelle.
Rouva Permaneder oli puettu turkisreunaiseen kauhtanaan ja pitkulaiseen
huopahattuun, jossa oli harso. Hän oli kalpea ja rasittuneen näköinen,
hänen silmänsä olivat punaiset ja hänen ylähuulensa vapisi, kuten ennen
lapsena hänen itkiessään. Hän kohotti käsivartensa, antoi niiden taas
vaipua ja luhistui sitten polvilleen äitinsä eteen kätkien kasvonsa
vanhan rouvan liepeisiin ja alkaen katkerasti itkeä. Tämä kaikki
vaikutti siltä kuin olisi hän tullut yhteen hengenvetoon Münchenistä
— ja saavuttanut vihdoin pakonsa päätekohdan viimeisin voimin,
pelastuneena. Konsulitar oli hetken aikaa vaiti.
»Tony!» sanoi hän sitten lempeästi nuhdellen, veti varovasti esiin
pitkän neulan, joka kiinnitti rouva Permanederin hatun hiuksiin, laski
hatun ikkunalaudalle ja silitti hellästi ja rauhoittaen tyttärensä
paksua, vaaleanruskeata tukkaa.
»Mikä sinun on?... Mitä on tapahtunut, lapseni?»
Mutta nyt häneltä vaadittiin kärsivällisyyttä, sillä kesti jotakuinkin
kauan ennenkuin tuohon kysymykseen tuli vastaus.
»Äiti», sai rouva Permaneder sanotuksi... »Äiti!» Mutta siihen sekin
katkesi.
Konsulitar kohotti päänsä lasiovea kohti ja kietoen toisen kätensä
tyttärensä ympärille ojensi hän toisen tyttärentytärtään kohti, joka
seisoi hämillään ovella, etusormi huulella.
»Tule tänne lapsi; tule sanomaan päivää. Sinusta on tullut iso tyttö
ja sinä olet terveen näköinen, Jumalan kiitos. Miten vanha sinä nyt
oletkaan, Erika?»
»Kolmentoista, isoäiti...»
»Hyvänen aika! Iso neiti...»
Ja hän suuteli Tonyn pään yli pikku tyttöä ja sanoi sitten: »Mene Idan
kanssa yläkertaan, lapseni, pian rupeamme syömään. Me puhelemme nyt
ensin äidin kanssa.»
He jäivät kahden.
»No, rakas Tony! Etkö voisi lakata itkemästä. Kun Jumala lähettää
meille koettelemuksen, on meidän kestettävä se tyynin mielin. Kanna
ristisi, on sanottu... Mutta etkö sinäkin tahdo ensin mennä ylös,
levätä vähän, virkistyä ja sitten tulla alas? Hyvä Idamme on laittanut
kuntoon sinun huoneesi... Kiitän sähkösanomasta. Se säikäytti meidät
pahanpäiväisesti...» Hän keskeytti puheensa, sillä hänen helmoistaan
kuului väristen ja tukahtuneesti: »Hän on kelvoton mies... kelvoton...
kelvoton mies...»
Rouva Permaneder ei päässyt eroon tuosta voimakkaasta sanasta. Se
näytti täyttävän koko hänen olemuksensa. Hän painoi kasvonsa entistä
lujemmin konsulittaren helmaan ja puristi tuolilla olevan kätensä
nyrkkiin.
»Tarkoitatko sillä miestäsi, rakas lapsi?» kysyi vanha rouva pienen
vaitiolon jälkeen. »Minun ei pitäisi ajatella näin, tiedän sen, mutta
en voi ajatella muuta, Tony. Onko Permaneder tehnyt sinulle pahaa? Onko
sinulla valittamista?»
»Babett...!» nyyhkytti rouva Permaneder... »Babett...!»
»Babette?» toisti konsulitar kysyvästi... Sitten hän nojautui taapäin,
ja hänen vaaleat silmänsä harhailivat ympäri huonetta. Nyt hän tiesi
mistä oli kysymys. Syntyi vaitiolo, jonka keskeyttivät vain Tonyn yhä
harvemmat nyyhkytykset.
»Tony», sanoi konsulitar hetken kuluttua, »huomaan, että sinulla
on todellakin huolen aihetta... valituksen syytä... Mutta oliko
tarpeellista ilmaista tuo valitus näin kiihkeästi? Oliko matka
Münchenistä tänne välttämätön, lisäksi Erikan kanssa? Ihmiset, jotka
ovat meitä kahta ymmärtämättömämmät, voivat luulla, ettet sinä aio
koskaan palata miehesi luo...?»
»En minä aiokaan!... En koskaan...!» huusi rouva Permaneder kohottaen
äkkiä päänsä, katsoen hurjistuneesti äitiinsä itkettyneillä silmillään
ja painaen taas yhtä nopeasti päänsä alas tämän helmoihin. Konsulitar
ei ollut kuulevinaan tuota huudahdusta.
»— Mutta mikä on tehty, se on tehty», jatkoi hän äänekkäämmin, kääntäen
hitaasti päätään... »Ja nyt sinä voit keventää sydämesi ja kertoa
minulle kaiken. Saamme sitten nähdä mitä rakkaus, anteeksianto ja
viisaus voivat aikaansaada asian parantamiseksi.»
»En koskaan!» sanoi Tony uudestaan. »En koskaan!» Mutta sitten hän
alkoi kertoa. Ja vaikka kaikesta ei voinut saada selvää, koska hän
puhui konsulittaren avaran villapuvun laskoksiin ja koska hänen sanansa
tulivat sysäyksittäin, äärimmäisen vihan huudahdusten keskeyttäminä,
ymmärsi konsulitar kuitenkin, asian laidan olleen tällaisen:
Kuluvan kuukauden 24:n ja 25:n päivän välisenä yönä keskiyön aikaan oli
madame Permaneder, jolla päivällä oli ollut vatsahermohäiriöitä ja joka
oli mennyt hyvin myöhään levolle, herännyt keveästä unesta. Syy siihen
oli portaista kuuluva jatkuva melu, hillitty, salaperäinen melu, jonka
synnytti portaiden narina, yskivä naurunkikatus, tukahtuneet torjuvat
sanat ja merkilliset ähkyvät ja korisevat äänet... Ei saattanut olla
hetkeäkään epätietoinen tuon nielun laadusta. Rouva Permaneder oli
tuskin unenpöpperöstä selvittyään ymmärtänyt asian, tuntenut veren
pakenevan poskiltaan ja syöksähtävän sydämeen, joka puristui kokoon ja
alkoi lyödä raskaasti ja ahdistavasti.
Pitkän, julman minuutin oli hän maannut kuin tajuttomana ja halvattuna
paikallaan, mutta kun ei tuo häpeällinen melu lakannut, oli hän
sytyttänyt kynttilän vapisevin käsin, noussut epätoivon, inhon ja
suuttumuksen valtaamana vuoteestaan, temmannut oven auki ja mennyt
kynttilä kädessä, paljaat tohvelit jalassa portaiden läheisyyteen,
noiden »taivaanportaiden», jotka johtivat kadulta suoraan ensimmäiseen
kerrokseen. Ja siellä, taivaanportaiden ylimmillä askelmilla, oli hän
nähnyt omin silmin kohtauksen, jonka hän jo edeltäpäin makuuhuoneessa
maatessaan oli aavistanut kuunnellessaan tuota epäilemätöntä melua
kauhun laajentamin silmin... Se oli ollut painiskelua, luvatonta,
epäsiveellistä vääntelehtimistä keittäjätär Babetten ja herra
Permanederin välillä. Tyttö, jolla oli avainkimppu ja kynttilä
kädessä, sillä hänellä oli myöhäisestä ajasta huolimatta ollut jotakin
toimittamista talossa, oli rimpuillut sinne tänne koettaen vastustaa
talon herraa, joka, lakki takaraivolla, oli pitänyt häntä syleilyssään
koettaen painaa hylkeenviiksensä hänen kasvoihinsa, mikä pari kertaa
onnistuikin... Antonien ilmestyessä oli Babette huutanut: »Jesses,
Maria. Joseph!» jonka herra Permaneder oli toistanut päästäen tytön
irti — ja samassa kun tyttö oli hävinnyt, oli mies, käsivarret,
pää ja hylkeen viikset riippuen seisonut vaimonsa edessä höpisten
järjettömästi: »Mikä jahti!... Voi sun vietävä!»...
Kun vaimo viimein rohkeni nostaa katseensa, ei hän ollut enää
näkyvissä. Mutta makuukamarissa mies oli löytänyt vaimonsa puoleksi
istuvassa, puoleksi makaavassa asennossa vuoteella ja kuullut tämän
hokevan epätoivoisesti nyyhkyttäen: »häpeä, häpeä». Hän oli jäänyt
velttona oven suuhun, nojaten sen pieleen, nytkäytellyt hartioitaan
eteenpäin kuin töytäistäkseen Tonya rauhoittavasti kylkeen ja
sanonut: »Mitä joutavia! Äh, mitä joutavia, Tonerl! Näetkös, Ramsaun
Franzl vietti nimipäiviä... ja me oltiin kaikki vähän humalassa...
Mutta hänestä leviävä väkevä alkoholin haju oli saanut Tonyn inhon
kohoamaan huippuunsa. Hän ei enää nyyhkinyt, hän ei ollut enää heikko
ja neuvoton, vaan oli koko luontonsa voimalla ja epätoivon vimmalla
syytänyt miehensä silmille inhonsa, syvimmän halveksumisensa... Herra
Permaneder ei ollut jäänyt sanattomaksi. Hänen päänsä oli ollut
kuuma, sillä hän ei ollut kallistanut ystävänsä Ramsaun Franzl'in
kunniaksi vain monta 'kannua' olutta, vaan juonut samppanjaakin, ja
maksoi nyt takaisin vihasta puhkuen. Siitä oli syntynyt metakka, ja
se oli paljon hirveämpi sitä kohtausta, joka oli syntynyt silloin,
kun herra Permaneder oli ilmoittanut tahtovansa asettua liiketoimista
rauhaan. Rouva Antonie oli kääräissyt kokoon vaatteensa ja vetäytynyt
arkihuoneeseen... Mutta hänen jälkeensä oli kaikunut sana, sana,
jota hän ei tahtonut toistaa, joka ei milloinkaan ollut tuleva hänen
huuliensa yli, sana... sana...»
Tämä oli sen tunnustuksen pääsisältö, jonka rouva Permaneder purki
äitinsä helmoihin. Mutta tuota »sanaa», »sanaa», joka oli juuttunut
hänen sisimpäänsä tuona kauhun yönä, ei hän voinut unohtaa enempää kuin
myöskään toistaa, ei vaikka mikä olisi ollut, vakuutti hän inttäen,
vaikka konsulitar ei edes koettanut pakottaa häntä ilmaisemaan sitä,
huojutti vain hitaasti ja miettivästi päätään katsoen alas Tonyn
kauniiseen ruskeaan tukkaan.
»Vai niin», hän sanoi, »minun on täytynyt kuulla ikäviä asioita, Tony.
Ja ymmärrän kaiken aivan hyvin, pikku tyttö-parkani, sillä minä en ole
ainoastaan sinun äitisi, vaan myös nainen kuten sinä... Huomaan nyt,
kuinka oikeutettu sinun tuskasi on, kuinka suuresti miehesi on hetken
heikkoudessa unohtanut velvollisuutensa sinua kohtaan...»
»Hetken heikkoudessa?» huusi Tony. Hän hypähti pystyyn, astui pari
askelta taaksepäin ja kuivasi kuumeisesti silmiään. »Sanoitko: hetken
heikkoudessa, äiti?... Hän on unohtanut kaiken, mitä hän on velkaa
meidän nimellemme... hän ei ole ymmärtänyt sitä alusta alkaenkaan!
Onko sellainen mikään mies joka asettuu laiskuuteen saatuaan haltuunsa
vaimonsa omaisuuden! Onko se mies, jolla ei ole kunnianhimoa,
pyrkimystä, päämäärää, jonka suonissa ei juokse veri, vaan paksu
mallas- ja humalapuuro... niin, se on aivan varma!... ja joka sen
lisäksi antautuu sellaisiin alhaisuuksiin kuin hänen kohtauksensa
Babetten kanssa oli ja joka voi kehnouttaan moitittaessa sanoa sanan...
sanan...»
Hän oli taas muistanut tuon sanan, jota hän ei tahtonut toistaa.
Mutta äkkiä hän astui askeleen eteenpäin ja sanoi odottamattoman
rauhallisella ja ihailevalla äänellä: »Miten sievä. Mistä tuo on
tullut?»
Hän osoitti leuallaan pientä punottua koppaa, atlassinauhoin
koristettua asetinta, jossa konsulitar viime aikoina oli säilyttänyt
käsitöitään.
»Olen hankkinut sen», vastasi vanha rouva, »tarvitsen sellaista.»
»Se on hieno!...» sanoi Tony katsellen asetinta kallella päin.
Konsulitarkin antoi katseensa viipyä siinä, mutta huomaamattaan, syviin
ajatuksiin vaipuneena.
»No, rakas Tony», sanoi hän viimein ojentaen vielä kerran kätensä
tytärtään kohti, »olkootpa asiat miten hyvänsä, sinä olet kotona ja
olet sydämellisesti tervetullut, lapseni. Tyynin mielin on helpompi
puhua asioista... Riisu päällysvaatteet, mene huoneeseesi ja ole
rauhallinen... Ida?!» huusi hän ääntään korottaen ruokasaliin. »Katso,
että madame Permanederille ja Erikalle katetaan paikka pöydässä, ole
hyvä!»