Tony kirjoitti: »Ja kun minä määrään 'frikadelleja', ei hän käsitä
sitä, sillä täällä niiden nimi on 'pflanzerln'; ja kun hän sanoo
'karfiol', niin voiko kukaan ristin sielu ymmärtää hänen tarkoittavan
kukkakaalia; ja kun minä määrään paistettuja perunoita'. huutaa hän:
häh!' siihen asti kun minä sanon, 'ruskeutettuja perunoita', ja tuo
'häh' merkitsee: 'kuinka rouva tarkoittaa?' Ja tämä on jo toinen
tyttö, sillä ensimmäinen, jonka nimi oli Kathi, minun täytyi lähettää
talosta, siksi että hän aina heti yltyi karkeaksi; tai ainakin se
minusta tuntui siltä, mutta olen myös voinut erehtyä, sillä täällä
ei oikein tiedä, ovatko ihmiset ystävällisiä vai karkeita. Nykyinen
palvelustyttöni, nimeltä Babette, joka on lausuttava Babett, on koko
sievä näöltään ja vaikuttaa jo hiukan etelämaiselta, jollaisia täällä
tapaa usein. Hänellä on musta tukka ja mustat silmät ja kadehdittavat
hampaat. Hän on myös nöyräluontoinen ja osaa minun neuvomanani
valmistaa muutamia meidän kotipuolemme ruokia. Eilen illalla oli meillä
esimerkiksi hierakoita korinttien kera, mutta siitä minulla oli surua,
sillä Permaneder pahastui niin noista vihanneksista (vaikka hän noppi
haarukalla rusinat joukosta), ettei hän puhunut minun kanssani koko
iltana, murjotti vain: ja kyllä minun täytyy sanoa, äiti, ettei elämä
ole aina helppoa.»
Mutta hänen elämäänsä eivät katkeroittaneet ainoastaan 'pflanzerlit'
ja hierakat... Jo kuherruskuukauden kuluessa häntä oli kohdannut isku,
arvaamaton, aavistamaton, käsittämätön isku, tapaus, joka oli vienyt
häneltä kaiken ilon ja jota hän ei tahtonut voida voittaa. Se oli
seuraavanlainen:
Kun aviopari Permaneder oli asunut Münchenissä muutamia viikkoja,
oli konsuli Buddenbrook muuttanut rahaksi testamentin mukaiset
sisarensa myötäjäiset, 51.000 markkaa, joka summa myös guldeneiksi
vaihdettuna oli joutunut herra Permanderin käsiin. Herra Pennaneder
oli kiinnittänyt ne varmasti ja edullisesti. Mutta heti tämän jälkeen
hän sanoi vaimolleen häpeämättä ja punastumatta: »Tonerl» — näin hän
nimitti vaimoaan — »Tonerl, tässä on tarpeeksi. Enempää emme tarvitse.
Minä olen raatanut kylliksi, nyt minä tahdon rauhaa, sapperment.
Vuokraamme alakerran ja ensimmäisen kerroksen, ja tässä meillä on hyvä
asunto ja voimme syödä porsaspaistia, eikä meidän tarvitse levitellä ja
hienostella niin tolkuttomasti... ja illalla minä menen Hofbräuhausiin.
Minä en ole mikään öykkäri enkä viitsi ruveta haromaan rahaa joka
puolelta. Kaiken pitää käydä mukavasti! Huomisesta alkaen minä panen
liikkeeni lukkoon ja elän koroilla!»
»Permaneder!» oli Tony huudahtanut, ja se tapahtui ensi kertaa
tuolla erikoisella kurkkuäänellä, jolla hänen oli tapana lausua
herra Grünlichin nimi. Mutta mies vastasi vain: »Oh, mitä sinä!» ja
sitten oli tullut riita, joka oli niin vakava ja kiihkeä, että se
uhkasi turmella avioliiton onnen... Mutta Permaneder voitti. Tonyn
intohimoinen vastustus oli murtunut miehen »mukavuuden» haluun, ja
loppu oli ollut se, että herra Permaneder oli eroittanut pääomansa
humalaliikkeestä, joten nyt Noppe puolestaan sai vetää sinisen viivan
»Kumppanin» yli käyntikorttiinsa.... Ja kuten hänen useimmat ystävänsä,
jotka iltaisin istuivat Hofbräuhausin kantapöydän ympärillä korttia
pelaten ja juoden kolme litraa olutta, rajoitti Tonyn mieskin nyt
toimintansa vuokrankorotukseen talossaan ja vaatimattomaan, rauhaisaan
korkolippujen leikkaamiseen.
Konsulittarelle oli ilmoitettu asiasta ohimennen. Mutta veljelleen
kirjoittamissaan kirjeissä oli rouva Pennaneder purkanut tuskaansa
ilmoille... Tony parka, hänen pahimmat aavistuksensa olivat
käyneet toteen mitä julmimmin. Hän oli kyllä tiennyt, ettei herra
Permanederillä ollut sitä 'valppautta', jota hänen ensimmäinen miehensä
oli osoittanut liiaksikin: mutta hän ei ollut voinut aavistaa, että
Permaneder niin kokonaan pettäisi ne toiveet, joista Tony oli puhunut
mamsseli Jungmannille kihlauksensa edellisenä iltana, ja että hän oli
niin vähän selvillä siitä, mihin avioliitto Buddenbrook-sukuisen kanssa
velvoitti...
Siihen täytyi tyytyä, ja kotona nähtiin myös Tonyn kirjeistä hänen
alistuneen. Hän vietti sangen yksinäistä elämää miehensä ja Erikan
kanssa, joka kävi koulua, hoiti talouttaan, seurusteli ystävällisesti
perheiden kanssa, jotka olivat vuokranneet alakerran ja ensi kerroksen,
samoin Marienplatzin varrella asuvan Niederpaurin perheen kanssa.
Toisinaan hän kävi hoviteatterissa ystävänsä Evan kanssa, sillä herra
Permaneder ei välittänyt sellaisista, ja pian kävi ilmi, että tämä oli
päässyt neljänkymmenen vuoden ikään rakkaassa Münchenissään näkemättä
vielä koskaan Pinakothekin sisäpuolta.
Päivät kuluivat... Mutta Tonyn ilo oli mennyt siitä päivästä alkaen,
jolloin herra Permaneder oli asettunut rauhaan myötäjäiset saatuaan.
Toivo puuttui. Hän ei ollut milloinkaan saava nähdä menestystä,
nousua, ja ilmoittaa siitä kotiin. Hänen elämänsä oli kuluva loppuun
asti sellaisena, miksi se nyt oli muodostunut, huolettomana, mutta
ahtaana ja kokonaan vailla »hienoutta». Se painoi häntä. Ja hänen
kirjeistään näkyi selvästi, että juuri tuo näivettynyt mielentila
vaikeutti hänen sulamistaan eteläsaksalaisiin oloihin. Hän oppi
ymmärtämään palvelustyttöä ja asiamiehiä, oppi sanomaan »pflanzerln»
»frikadellien» asemesta ja olemaan keittämättä hedelmäkeittoa
sen jälkeen kun Permaneder oli sanonut sitä »latkuksi». Mutta
pääasiallisesti hän jäi aina vieraaksi uudelle ympäristölleen, sillä
tunne, että Buddenbrook-suvun jäsen ei näyttänyt täällä olevan mikään
merkillinen ilmiö, oli hänelle alituinen nöyryytyksen aihe. Ja kun hän
kirjeessään erään kerran kertoi, että eräs, joka tuli häntä vastaan
toisessa kädessä savipytty, toisessa mittapuikko, oli puhutellut
häntä kadulla näin: »Paljonko kello on, naapurin rouva?» tuntui
siinä leikillisyydestä huolimatta vahva närkästys. Ja kotona-olijat
saattoivat kuvitella, miten hän oli nostanut niskojaan mitään
vastaamatta tai edes katsomatta kysyjään... Mutta tuo muotojen puute
ja vähäinen arvonanto eivät olleet ainoat seikat, jotka jäivät hänelle
vieraiksi ja vastenmielisiksi. Hän ei päässyt tunkeutumaan syvälle
Münchenin elämään ja oloihin, mutta häntä ympäröi sentään Münchenin
henki, suuren kaupungin henki, jossa lukemattomat taiteilijat ja
porvarit kuluttivat aikaansa laiskuudessa — hiukan pilaantunut henki,
jota hän ei aina voinut sulattaa huumorilla.
Päivät kuluivat... Mutta viimein näytti häntä sittenkin kohtaavan onni,
onni, jota »Breitestrassella» ja »Mengstrassella» oli odotettu turhaan,
sillä pian uudenvuodenpäivän jälkeen vuonna 1859 varmistui tiedoksi se
toivo, että Tony oli tuleva toisen kerran äidiksi.
Nyt alkoi hänen kirjeissään kuulua iloisempia ääniä ja niissä oli
enemmän vallattomia, lapsellisia ja innokkaita sanoja kuin pitkiin
aikoihin. Konsulitar, joka lukuunottamatta kesänviettoaikaansa Itämeren
rannalla — tämä kesänvietto muuten lyheni lyhenemistään — ei enää
pitänyt matkustelusta, valitti, ettei hän saanut tänä aikana olla
tyttärensä luona, ja toivotti hänelle kirjeellisesti taivaallista
apua. Mutta Tom ja Gerda ilmoittivat tulevansa ristiäisiin, ja Tonyn
mielessä pyöri nyt vain, miten hän voisi valmistaa vierailleen kyllin
»hienon» vastaanoton. Tony-parka! Tuo vastaanotto oli muodostuva
äärettömän surulliseksi, ja nuo ristiäiset, jotka olivat häämöttäneet
hänen silmissään hurmaavana pienenä juhlana kukkineen, makeisineen ja
suklaajuomineen, olivat hupenevat tyhjiin — sillä lapsi, pieni tyttö,
oli vain ilmestyvä elämään poistuakseen jo neljännestunnin kuluttua —
lääkäri ponnisteli turhaan pysyttääkseen heikon elonkipinän.
Konsuli Buddenbrookin ja hänen puolisonsa saapuessa Müncheniin ei
Tonyn omakaan tila ollut vaaraton. Tämä synnytys oli ollut paljon
vaikeampi ensimmäistä, ja moneen päivään ei hänen vatsansa, jonka
hermot jo aikaisemmin jonkun kerran olivat reistailleet, sietänyt
mitään ruokaa. Mutta hän parani, ja Buddenbrookit saattoivat siinä
suhteessa lähteä tyynin mielin talosta. — Mutta muuten heitä arvelutti,
sillä oli näkynyt selvästi, — varsinkaan se ei ollut jäänyt huomaamatta
konsulilta, — ettei edes yhteinen suru kyennyt sanottavasti lähentämään
aviopuolisoita toisiinsa.
Herra Permanederin sydämestä ei tosin voinut sanoa mitään pahaa...
Hän oli ollut vilpittömästi liikutettu, ja suuret kyyneleet olivat
vierineet hänen vetisistä silmistään pullistuneita poskia pitkin
hyljemäisiin viiksiin, ja hän oli sanonut syvään huokaillen monta
kertaa: »Voi sun vietävä! Voi sun vietävä!» Mutta hänen luontainen
mukavuutensa ei Tonyn käsityksen mukaan tuosta häiriintynyt
pitkäksikään aikaa: hänen Hofbräuhausissa viettämänsä iltahetket
saattoivat hänet unohtamaan surunsa, ja hän eleli edelleen
mukavuuttarakastavaan, hyväntahtoiseen, hiukan juroon ja tylsään
fatalismiin vajonneena, joka kuvastui myös hänen sanoissaan: »Voi sun
vietävä!»
Mutta Tonyn kirjeistä ilmeni tästälähin ei vaan toivoton, vaan melkein
syyttävä sävy... »Oi, äiti», kirjoitti hän, »miten paljon kovaa minun
täytyy kokea! Ensin Grünlich ja vararikko, nyt Permaneder ja kuollut
lapsi. Millä minä olen ansainnut näin paljon onnettomuutta?
Konsuli, joka kotona luki tämäntapaisia purkauksia, ei voinut olla
hymyilemättä, sillä huolimatta kaikesta Tonyn kuvaamasta tuskasta
havaitsi hän sisarensa kirjeissä melkein hullunkurisen ylpeyden
ja tiesi, että Tony Buddenbrook oli ollut lapsi niin hyvin madame
Grünlichinä kuin madame Permanederinä, tiesi, että hän suhtautui
kaikkiin täysikasvuisen ihmisen kohtaloihinsa melkein käsittämättömän
lapsellisella vakavuudella ja tärkeydellä, mutta että hän samalla
voitti ne lapsenomaisella vastustuskyvyllään.
Hän ei ymmärtänyt, niillä oli ansainnut onnettomuutensa, mutta
vaikka hän teki pilkkaa äitinsä hurskaudesta, oli hänessä itsessään
hurskautta niin paljon, että hän uskoi palavasti ansioon ja oikeuteen
maailmassa... Tony parka! Hänen lapsensa kuolema ei ollut kovin eikä
viimeinen isku, joka oli kohtaava häntä elämässä...
Vuoden 1859 lopulla tapahtui jotakin kauheata...