Noustuaan vuoteesta kello kahdeksan, mentyään makuuhuoneensa pienen
portin kautta kiertoportaita alakertaan, otettuaan kylvyn ja puettuaan
jälleen ylleen aamunuttunsa ryhtyi konsuli Buddenbrook yleisiin
asioihin. Silloin ilmestyi nimittäin kylpyhuoneeseen herra Wenzel,
parturi ja kaupunginvaltuuston jäsen punaisine käsineen ja älykkäine
kasvoineen, kantaen höyryävää vesivatia, jonka hän oli noutanut
keittiöstä, ynnä muita taipeitaan. Ja konsulin istahtaessa suureen
lepotuoliin pää taapäin taivutettuna, ja herra Wenzelin alkaessa
saippuoida hänen leukaansa syntyi melkein aina keskustelu, joka
alkaen yöunesta ja ilmasta siirtyi suuren maailman tapahtumiin ja
kaupungin asioihin sekä päättyi tavallisesti yksityisiin kauppa-
ja perhesuhteisiin... Tämä kaikki pitkitti toimitusta, sillä aina
kun konsuli sanoi jotakin, täytyi herra Wenzelin ottaa veitsi hänen
kasvoiltaan.
»Miten olette nukkunut, herra konsuli?
»Kiitos, hyvin, Wenzel. Onko kaunis ilma?»
»Kylmä ja hiukan huuruinen, herra konsuli. Pojat ovat taas laittaneet
Jakobinkirkon luokse kymmenen metrin pituisen luikuradan, niin että
minä olin vähällä halkaista pääni tullessani pormestarin luota. Piru
heidät periköön...»
»Joko olette lukenut lehtiä?»
»Sanomat ja Hampurin Uutiset. Ei mitään muuta uutta kuin
Orsini-pommijuttu... Se on kauheata. Matkalla oopperaan... Ovat ne
joukkoa...»
»No, en luule sen merkitsevän sen enempää. Kansan kanssa sillä ei
ole mitään tekemistä, ja seuraus on vain se, että poliisikuntaa
vahvistetaan ja sanomalehtiä kiristetään yhä enemmän. Hän on
varuillaan, mutta mahtaa se olla levotonta elämää sentään, sillä hänen
täytyy toimia lakkaamatta pysyttääkseen asemansa. Mutta kunnioitan
häntä. Sellaisin mielipitein ei ole ainakaan mikään 'vätys', kuten
mamsseli Jungmann sanoisi; ja hänen leipurikassa- ja huokeat
leivänhintatuumansa ovat kerrassaan suurenmoisia keksintöjä. Hän tekee
epäilemättä paljon kansan hyväksi...»
»Niin, samaa sanoi herra Kistenmaker.»
»Stephan? Puhuimme siitä eilen.»
»Ja Preussin Fredrich Wilhelmin asiat ovat huonosti, herra konsuli;
ei hän enää selviä. Puhutaan prinssin tulevan lopullisesti
hallitsijaksi...»
»Ei sitä vielä tiedä. Wilhelm on osoittautunut vapaamieliseksi.
Katkeruus häntä sittenkin eniten kalvaa, tuota miesparkaa... Mitä uutta
Köpenhaminasta?»
»Ei kerrassaan mitään, herra konsuli. Ne eivät tahdo. Liitto on
selittänyt aivan oikein, että Holsteinin ja Lauenburgin hallitussääntö
on oikeudenvastainen... Mutta sitä ei suostuta muuttamaan...»
»Niin, se on aivan kuulumatonta, Wenzel. Semmoisia ne tanskalaiset
ovat! Muistan hyvin, kuinka jo pienenä poikana olin vihainen
eräälle laululle, joka alkoi näin: 'Gib mir, gib allen denen, die
sich von Herzen sehnen...' ja jossa aina ajattelin 'denen' sanan
kirjoitetuksi ä:llä, käsittämättä, että Jumala voisi antaa jotakin
tanskalaisillekin...»
»Ai, ai, olkaa varovainen, Wenzel... No niin. Ja entä Hampurin
oikorautatiehanke! Siitä on jo taisteltu sanoilla ja tullaan
taistelemaan edelleen, kunnes Köpenhaminasta annetaan lupa...»
»Niin, herra konsuli, ja vaikeus on siinä, että koko Altona—Kielin
rautatieyhdistys on sitä vastaan, ja tarkkaan katsoen koko Holsteinkin;
näin sanoi myös pormestari, tohtori Överdieck. He pelkäävät Kielistä
päin tulevaa nousua...»
»Luonnollisesti, Wenzel. Moinen uusi side Itä- ja Pohjanmeren
välillä... Mutta saattepa nähdä, ettei Altona—Kiel jätä
asiaa sikseen. He saattavat rakentaa kilpailevan radan,
Itäholstein—Neumünster—Neustadt, se ei ole ollenkaan mahdotonta. Mutta
sen ei tule peloittaa meitä, me tarvitsemme oikoradan Hampuriin.»
»Herra konsuli puoltaa asiaa lämpimästi.»
»Niin... mikäli minun voimani ja vähäinen vaikutukseni tulevat
kysymykseen... Harrastan suuresti rautatieasioitamme, enkä minä ole
ensimmäinen suvussani, joka niitä harrastaa, sillä isäni kuului jo
vuodesta viisikymmentäyksi Büchenin rautatien johtokuntaan, niistä
kai johtui sekin, että minut valittiin sinne, vaikka olen vasta
kolmenkymmenenkahden vuoden vanha. Sillä omat ansionihan eivät ole
vielä sanottavat...»
»Vai ei, herra konsuli; herra konsulin raatihuoneella pitämän puheen
jälkeen...»
»No niin, se taisi tehdä hiukan vaikutusta. Hyvää tahtoa minulta ei
ainakaan ole puuttunut. Mutta minun on oltava kiitollinen isälleni,
isoisälleni ja isoisäni isälle siitä, että he ovat tasoittaneet tieni
ja että heihin kohdistunut luottamus ja arvonanto lankeaa nyt ilman
muuta minunkin osakseni; en voisi muuten toimia näin vapaasti...
Kuinka paljon teki isäni esimerkiksi vuoden neljäkymmentäkahdeksan
jälkeen ja tämän vuosikymmenen alussa postilaitoksemme uudistamiseksi?
Ajatelkaahan, Wenzel, hän ehdotti valtuustossa Hampurin kyytivaunujen
liittämistä postin yhteyteen, ja vuonna viisikymmentä jätti hän
senaattiin, joka siihen aikaan toimi anteeksiantamattoman hitaasti,
yhä uusia anomuksia, jotka tarkoittivat meidän liittymistämme
saksalais-itävaltalaiseen postiyhdistykseen... Ja siitä, että meillä
nyt on alhainen postitaksa kirjeisiin, ristisiteisiin, vapaamerkkeihin
ja Berliinin ja Travemünden sähkösanomiin nähden, saamme kiittää muun
muassa häntä. Elleivät hän ja pari muuta olisi lakkaamatta ahdistaneet
senaattia, olisimme me kai iäksi jääneet jäljelle Tanskan ja
Thurn—Taxin postista. Niin. Ja kun minä nyt lausun mielipiteeni näistä
asioista, otetaan se huomioon...»
»Niin, Jumala nähköön, siinä konsuli sanoi oikean sanan. Ja mitä
Hampurin rataan tulee, sanoi pormestari sitten näin: 'Sitten kun olemme
niin pitkällä, että voimme ostaa Hampurista rautatietarkoitukseen
sopivan alueen, lähetämme konsuli Buddenbrookin sinne; konsuli on
sellaisissa asioissa terävämpi kuin moni juristi'... Niin hän sanoi...»
»Erittäin mairittelevaa, Wenzel. Mutta pankaapas nyt poskelle vielä
hiukan saippuaa; sen pitää tulla vielä sileämmäksi.»
»No niin, sanalla sanoen, meidän tulee toimia! En sano mitään
pahaa Överdieckistä, mutta hän on jo vähän vanha; jos minä olisin
pormestari, sujuisi kaikki hiukan nopeammin, luullakseni. Ette
aavista, millä tyydytyksellä minä olen seurannut kaasuvalaistuksen
valmisteluja, joka laitos vihdoinkin saadaan ketjuista riippuvien
mahdottomien öljylamppujemme sijaan.. Voin sanoa, että minä olen
ollut hiukan osallisena tuohon uudistukseen... Kuinka paljon tehtäviä
onkaan vielä edessäni! Katsokaas, Wenzel, ajat muuttuvat, ja meillä
on paljon velvollisuuksia uutta aikaa kohtaan. Muistan varhaisinta
nuoruuttani... itse tiedätte, Wenzel, paremmin kuin minä, miltä täällä
silloin näytti. Kadut olivat ilman jalkakäytäviä, ja katukivien
välissä kasvoi jalankorkuinen ruoho, ja talojen edessä oli porstuat ja
ulokkeet ja penkit... Ja keskiaikaiset rakennuksemme olivat pilatut
lisärakennelmilla ja olivat sortumaisillaan, sillä vaikka yksityisillä
oli rahaa eikä kukaan nähnyt nälkää, oli valtio rutiköyhä; kaikki sai
olla rempallaan, kuten lankoni Permaneder sanoo, korjauksista ei ollut
puhettakaan. Silloiset sukupolvet olivat huoletonta ja onnellista
väkeä, ja isoisäni läheinen ystävä, Jean Jacques Hoffstede, eleli
vain joutilaana suorittaen pieniä rivoja käännöksiä ranskankielisistä
runoista... mutta iänkaiken ei sellaista voinut jatkua; moni asia on
muuttunut ja yhä useampi tulee muuttumaan... Kaupungissamme ei enää
ole 37 000 asukasta, vaan yli 50 000, kuten tiedätte, ja kaupungin
luonne muuttuu. Täällä on nyt uutisrakennuksia ja etukaupunkeja, jotka
laajenevat edelleen, ja kunnon kadut, ja me voimme panna kuntoon
loistokautemme aikuiset muistopatsaat. Mutta tuo kaikki on lopultakin
vain ulkonaista. Tärkeimmät asiat ovat, vielä edessäpäin, hyvä Wenzel.
Ja nyt minä olen taas johtunut isä-vainajani _ceterum censeo'on_
tulliyhdistykseen, Wenzel; meidän täytyy liittyä tulliyhdistykseen,
sitä ei sietäisi enää epäilläkään, ja teidän pitää kaikkien auttaa
minua, kun minä ajan sitä asiaa... Kauppamiehenä minä, näettekös,
ymmärrän sen asian paremmin kuin valtiomiehemme, ja pelko, että se
rajoittaisi itsenäisyyttä ja vapautta, on tässä tapauksessa kerrassaan
naurettava. Sisämaa, Mecklenburg ja Schlesvig-Holstein, liittyisivät
meihin, mikä on mitä suotavinta siksi, ettemme me enää yhtä suuressa
määrässä kuin ennen hallitse pohjoista liikennettä... hyvä on... olkaa
hyvä ja antakaa pyyheliina, Wenzel», sanoi konsuli lopuksi. Ja kun
vielä oli sanottu pari sanaa rukiin päivähinnasta, joka oli 55 taalaria
ja yhä alenemaan päin, sekä pari huomautusta jostakin kaupungin
perhetapahtumasta, katosi herra Wenzel pohjakerrokseen tyhjentääkseen
kadulle välkkyvän kuohuvesiastiansa. Ja konsuli nousi kiertoportaita
makuuhuoneeseen; siellä hän suuteli otsalle Gerdaa, joka sillävälin oli
herännyt, ja pukeutui parastaikaa.
Nuo pienet aamupuhteet valppaan parturin kanssa olivat johdantona,
johon sitten liittyi toimelias päivän työ ajatuksineen, puheineen,
hommineen, kirjoittamisineen, laskelmineen, edestakaisin-juoksuineen...
Matkojensa, tietojensa, harrastuksiensa nojalla oli Thomas Buddenbrook
piirissään se, jonka ajatus oli vähimmin rajoitettu, ja hän tunsi
varmasti selvimmin niiden olosuhteiden pienuuden ja ahtauden, joiden
keskellä hän liikkui.
Laajemmalla hänen isänmaassaan oli vallankumouksen tuomaa julkisen
elämän nousuaikaa seurannut herpautuminen, seisahtuminen ja taantumus,
joka ei riittänyt askarruttamaan näin valpasta mieltä. Mutta hän oli
siksi henkevä, että saattoi ottaa mielilauseekseen mietelmän kaiken
inhimillisen toiminnan turhuudesta sekä alistaa tahtonsa, kykynsä,
intonsa ja toimintatarmonsa sen pienen yhdyskunnan palvelukseen, jossa
hänen nimensä mainittiin ensimmäisten joukossa. — Hän oli kyllin
henkevä suodakseen kunnianhimolleen tyydytyksen pienessäkin piirissä,
nauraakseen sille samalla kuin piti sitä arvossa.
Heti kun hän oli syönyt aamiaisen ruokasalissa Antonin hoitaessa
tarjoilua, pukeutui hän ulkopukuun ja lähti konttoriin Mengstrassen
varrelle. Hän ei viipynyt siellä kuin tunnin, kirjoitti pari kolme
kiireellistä kirjettä ja sähkösanomaa, antoi muutaman määräyksen,
sysäsi sitten liikkeelle tuon suuren liikkeen vauhtipyörän ja jätti
työn rauhallisen jatkumisen herra Marcuksen huolellisen silmän
valvottavaksi.
Hän näyttäytyi ja piti puheita istunnoissa ja kokouksissa, kävi
pörssissä, joka sijaitsi torin varrella suurten goottilaisten pylväiden
alla, teki tarkastuskäyntejä satamassa, varastohuoneissa, neuvotteli
laivanisäntänä kapteenien kanssa — ja niin seurasi loppumaton jono
toimia myöhään iltaan asti; töitten sarjan keskeytti vain pikainen
vanhan konsulittaren kanssa nautittu aamiainen ja Gerdan kanssa syöty
päivällinen, jonka jälkeen hän vietti puoli tuntia leposohvalla
sikaria poltellen ja sanomalehtiä lukien. Hän oli kaiken aikaa
kiinni kauppahuoneen tai tulli-, vero-, rakennus-, rautatie-, posti-
ja köyhäinhoitoasioissa ja perehtyi myöskin aloihin, jotka eivät
oikeastaan kuuluneet hänen piiriinsä, vaan »oppineille». Varsinkin
rahatalousalalla osoitti hän pian loistavia lahjoja...
Hän varoi laiminlyömästä seuraelämää. Tosin hänen säntillisyytensä
tässä suhteessa jätti toivomisen varaa ja hän ilmestyi ovelle
vasta viime minuutissa, kun hänen puolisonsa jo oli ollut kauan
juhlapuvussa ja vaunut odottaneet alhaalla puoli tuntia; silloin
hän ilmestyi sanoen: »Pardon, Gerda, asiat...» ja heitti nopeasti
hännystakin ylleen. Mutta määräpaikkaan, päivällisille, tanssiaisiin
tai iltakutsuihin saavuttuaan hän osoitti suurta mielen joustavuutta,
täyttäen kunnialla paikkansa seuramiehenä... Edustamisen hän
vaimoineen ymmärsi yhtä hyvin kuin toiset kaupungin rikkaat; hänen
tarjoamansa ruoka ja juoma oli 'tip-top', hän oli tunnettu kohteliaana,
huomaavaisena ja huolellisena isäntänä ja hänen sukkeluutensa olivat
yläpuolella keskitason. Mutta tällä välin hän vietti hiljaisia
iltoja Gerdan seurassa joko kuunnellen tupakkaa polttaen vaimonsa
viulunsoittoa tai lukien hänen kanssaan saksalaisia, ranskalaisia tai
venäläisiä kertomuksia, vaimonsa valinnan mukaan...
Näin hän teki työtä ja menestyi, sillä hänen arvonsa kohosi yhä
kaupungissa. Ja huolimatta Christianin liikkeen perustamisen ja Tonyn
toisen avioliiton vaatimasta pääomanluovutuksesta oli kauppahuoneella
hyvät ajat. Mutta sattuihan sitä sentään väliin sellaistakin, joka
masensi hänen mieltään joksikin aikaa ja lamautti hänen henkensä
joustavuutta.
Hampurissa oli Christianin kumppani, herra Burmeester kuollut äkkiä
halvaukseen keväällä vuonna viisikymmentäkahdeksan. Hänen perillisensä
ottivat kuolleen jälkeen jättämät varat liikkeestä, ja konsuli varoitti
nyt veljeään jatkamasta sitä omilla varoillaan, koska hän tiesi,
miten vaikea oli pitää pystyssä laajaa toimintaa äkkiä vähentyneen
pääoman avulla. Mutta Christian tahtoi pysyttää itsenäisyytensä ja
otti haltuunsa H.C.F. Burmeester & Comp:n liikkeen velkoineen ja
varoineen... mistä oli odotettavissa ikävyyksiä.
Ja sitten konsulin sisar Klara Riiassa... Se, että hänen avioliittonsa
pastori Tiburtiuksen kanssa oli jäänyt lapsettomaksi, kävi vielä
laatuun, koska Klara Buddenbrook ei koskaan ollut välittänyt
erityisesti lapsista ja koska hänellä epäilemättä oli hyvin vähän
äidillisiä tunteita. Mutta hänen terveytensä oli, hänen omista ja
miehensä kirjeistä päättäen, sangen heikko, ja päänkipu, josta hän
oli kärsinyt jo nuorena tyttönä, palasi nykyään määräaikojen kuluttua
uudelleen melkein sietämättömän ankarana.
Se oli huolestuttavaa. Ja kolmas suru oli se, että kotonakaan, heidän
omassa talossaan, ei näkynyt vielä mitään merkkiä suvun jatkumisesta.
Gerda osoitti tätä asiaa kohtaan ylhäistä välinpitämättömyyttä,
joka melkein vaikutti kielteiseltä. Thomas kantoi huolensa yksin.
Mutta vanha konsulitar otti asian puheeksi ja neuvotteli siitä
tohtori Grabowin kanssa. »Tohtori, eikö olisi jo aika tapahtua
jotakin, näin meidän kesken puhuen? Eiköhän pieni oleskelu vuori- tai
meri-ilmastossa, Kreuthissa, Glücksburgissa tai Travemündessä tepsisi!
Mitä luulette...» Ja Grabow, jonka tavallinen miellyttävä resepti:
»Ankara ruokajärjestys ja hiukan kyyhkyspaistia ja ranskanleipää» ei
tässä tapauksessa arvattavasti olisi ollut kyllin tehokas, määräsi
Pyrmontiin kylpemään...
Nämä olivat nuo kolme huolen aihetta. Entä Tony? — Tony parka!