Tuota ei herra Dieckmann ymmärtänyt, vaan alkoi ladella luistavasti:
»Kaikkea mitä talossa on, herra konsuli... Krapuja, äyriäisiä,
erilaisia makkaroita, juustoja, savustettua ankeriasta, savustettua
lohta, savustettua sampea...»
»Hyvä on, Dieckmann, kyllä te tiedätte. Ja sitten — kuusi lasia maitoa
ja yksi seideli olutta, ellen erehdy, herra Permaneder?...»
»Yksi olutta, kuusi maitoa... tuoretta maitoa vai kirnumaitoa vai
viilimaitoa, herra konsuli?...»
»Tuoretta maitoa ja kirnumaitoa, Dieckmann. Siis tunnin kuluttua.»
Sen jälkeen he menivät pihan yli.
»Ensiksi meidän on käytävä lähteellä, herra Permaneder», sanoi
Thomas. »'Lähde' on Au-joen lähtökohta, ja Au on pieni joki, jonka
varrella on Schwartau ja jonka varrella myös kerran keskiajalla meidän
kaupunkimme sijaitsi, kunnes se paloi — ei se tainnut olla kovin
vahvasti rakennettu — minkä jälkeen se rakennettiin uudelleen Traven
rannalle. Joen nimeen liittyy muuten eräitä kirveleviä muistoja.
Poikina ollessamme meistä oli hauska nipistellä toisiamme käsivarteen
kysyen: 'Mikä on Schwartaun joen nimi?' Jolloin nipistetty tietysti
älähti 'au'. Katsokaa!» sanoi hän yht'äkkiä heidän tultuaan kymmenen
askeleen päähän portaista; »toiset ovat ehtineet ennen meitä. Tuolla
ovat Möllendorpfit ja Hagenströmit.»
Aivan oikein! Ylhäällä metsikön kolmannella pengermällä istuivat noiden
edullisen naimakaupan solmineiden perheiden jäsenet kahden peräkkäin
liitetyn pöydän ääressä vilkkaasti puhellen. Pöydän päässä istui
senaattori Möllendorpf, kalpea vanha herra, jolla oli sokeritauti ja
suippo, ohut valkoinen poskiparta. Hänen vaimonsa, syntyisin Langhals,
käytteli pitkävartista lornettiaan, ja hänen harmaa tukkansa oli
pörröllään edestä sekä takaa. Seurassa oli myös heidän poikansa August,
vaaleaverinen nuori mies, jolla oli huoliteltu ulkomuoto, ja Julchenin,
syntyisin Hagenström, aviomies, pieni ketterä herra, jolla oli isot,
kiiltävät, mustat silmät ja melkein yhtä isot timantit korvalehdissä;
hän istui vaimonsa veljien Hermannin ja Moritzin välissä. Konsuli
Hermann Hagenström alkoi käydä lihavaksi, sillä hän eli herkutellen ja
sanottiin hänen syövän jo aamulla hanhipiirasta. Hänellä oli punertava,
lyhyt täysiparta, ja hänen nenänsä — hänen äitinsä nenä — riippui
silmiinpistävän litteänä. Tohtori Moritz, jolla oli sisäänpainunut
rinta ja kellahtava ihonväri, välkytteli teräviä, harvoja hampaitaan
vilkkaasti puhellessaan. Molemmilla veljeksillä oli naisseuraa,
sillä oikeusoppinutkin oli ollut jo useamman vuoden naimisissa
erään hampurilaisen neiti Puttfarkenin kanssa. Tällä rouvalla oli
voinkeltainen tukka ja aivan elottomat, nähtävästi englantilaistuneet,
mutta hyvin kauniit ja säännölliset piirteet, sillä tohtori Hagenström
ei olisi voinut häpäistä kaunosielun-mainettaan menemällä naimisiin
ruman tytön kanssa. Ja lopuksi siellä oli vielä Hermann Hagenströmin
pikku tytär ja Moritz Hagenströmin kuusivuotias poika, kaksi valkoisiin
vaatetettua lasta, jotka jo nyt melkein olivat kihloissa, sillä
Huneus-Hagenströmien omaisuuden ei pitänyt saada hajaantua. — Kaikki
söivät munakokkelia kinkun kera.
Seurueet tervehtivät toisiaan Buddenbrookien kulkiessa ohi vähän matkan
päässä. Konsulitar taivutti hiukan hajamielisesti ja ihmettelevän
näköisenä päätään, Thomas kohotti hattuaan ja liikutti samalla huuliaan
kuin sanoen jonkun kylmän kohteliaisuuden, ja Gerda kumarsi vieraasti
ja muodollisesti. Mutta herra Permaneder, jota nousu oli kostuttanut,
heilutti reippaasti vihreätä lakkiaan ja huusi kovalla, iloisella
äänellä: »Hyvää huomenta.» — Jolloin senaattorin rouva Möllendorpf
otti lornjetin käteensä... Mutta Tony kohotti olkapäänsä korkealle,
nosti päätään, painoi leukansa alas ja tervehti luoksepääsemättömän
vihaisesti, katsoen Julchen Möllendorpfin leveäreunaisen hienon hatun
yli... Tällä hetkellä hänen päätöksensä kypsyi lopullisesti...
»Jumalan kiitos, Tom, että syömme aamiaista vasta tunnin kuluttua! Minä
en välittäisi istua tuon Julchenin edessä... Huomasitko sinä, miten
hän tervehti? Tuskin lainkaan. Ja minun mitättömän mielipiteeni mukaan
hänen hattunsa oli aivan mauton...»
»No, mitä hattuun tulee... Etkä sinäkään tainnut tervehtiä häntä sen
kohteliaammin, hyvä ystävä. Mutta älä viitsi suuttua, se nostaa kurtut
kasvoihin.»
»Suuttua, Tom? Ehen! Jos nuo ihmiset luulevat olevansa suurimpia
pöppöjä, on se ainoastaan naurettavaa. Mikä ero on oikeastaan tuon
Julchenin ja minun välillä, pyydänpä kysyä? Se, ettei hän saanut
miehekseen veijaria, vaan ainoastaan 'vätyksen', kuten Ida sanoisi; ja
jos hän olisi minun asemassani, saataisiinpa nähdä, saisiko hän toista
miestä.»
»Mistä sinä tiedät, ettet itse saa sellaista?»
»Vätystäkö, Thomas?»
»Onhan se parempi kuin veijari.»
»Ei hänen tarvitse olla yhtä eikä toista. Mutta siitä ei puhuta.»
»Oikein. Olemme jääneet jälkeenkin. Herra Permaneder kiipeää kuin
kauris...»
Tultiin varjoisalle metsätielle, eikä kestänyt kauan ennenkuin oltiin
»lähteellä», kauniilla, runollisella paikalla, jossa puinen silta
yhdisti toisiinsa rotkomaiset kallioseinät ja jossa oli tuuheita
riippaoksaisia rinteitä, puita, joiden juuret olivat paljaat. He
ottivat konsulittaren tuomalla hopeaisella, kokoontyönnettävällä
pikarilla vettä pienestä kivisestä altaasta, joka oli lähteen alla,
ja virvoittivat itseään raikkaalla rautapitoisella vedellä, jolloin
herra Permaneder, saaden pienen kohteliaisuuskohtauksen, pyysi rouva
Grünlichiä maistamaan hänen lasistaan. Hän oli äärettömän kiitollinen,
toisti moneen kertaan: 'Kuinka herttaista', ja jutteli valppaasti
konsulittaren, Thomaksen, Gerdan, Tonyn ja pikku Erikankin kanssa...
Gerdakin, joka tähän asti oli kärsinyt kuumuudesta ja vaipunut
eräänlaiseen mykkään, elottomaan hermostuneisuuteen, alkoi nyt toipua,
ja kun hiukan kiireisen paluumatkan jälkeen taas oli saavuttu majatalon
edustalle ja asetuttu toiselle penkereelle katetun ruokapöydän
ympärille, oli hän ensimmäinen, joka valitti herra Permanederin
pikaista lähtöä — juuri nyt, kun oli alettu tutustua ja kun murteen
aiheuttamia väärinkäsityksiä ja ymmällejoutumisia sattui yhä
harvemmin... Hän kertoi kuulleensa ystävänsä ja kälynsä Tonyn käyttävän
pari kolme kertaa erittäin onnistuneesti baierilaisia sanoja...
Herra Permaneder ei vastannut juuri mitään »lähtöä» koskevaan
viittaukseen, antautui vain aluksi herkkujen nauttimiseen, joita pöytä
oli täynnä ja jollaisia hän ei nähnyt joka päivä Tonavan varrella.
He söivät kiirettä pitämättä hyvältä maistuvia ruokia, pikku Erikan
iloitessa eniten pienistä silkkipaperiruokaliinoista, jotka hänestä
olivat paljon kauniimmat kuin suuret liinakankaiset ruokaliinat kotona
ja joita hän tarjoilijan luvalla pisti muutaman taskuunsa muistoksi.
Sitten istui perhe vieraansa kanssa vielä hyvän aikaa yhdessä, herra
Permanederin polttaessa useita mustia sikareita oluen väliin, ja
konsulin polttaessa savukkeitaan; — mutta kukaan ei enää ajatellut
herra Permanederin lähtöä, eikä tulevaisuutta ylimalkaan kosketeltu
ollenkaan. Sen sijaan muisteltiin menneitä asioita, puhuttiin viime
vuosien valtiollisista tapahtumista. Ja herra Permaneder kertoi —
naurettuaan ensin läkähtyäkseen parille konsulittaren esittämälle,
vuoteen neljäkymmentä kahdeksan liittyvälle jutulle, jotka tämä oli
kuullut mieheltään — Münchenin vallankumouksesta ja Lola Montezista,
joka rouva Grünlichistä oli äärettömän mieltäkiinnittävää. Mutta tunnin
kuluttua päivällisestä, Erikan palattua Idan kanssa aivan hikisenä,
kädet täynnä kedon kukkia, ja Idan muistutettua piparpähkinöistä, jotka
vielä täytyi ostaa, lähdettiin alempana olevaan kylään... kuitenkin
vasta sitten, kun konsulitar, jonka vieraita kaikki tänään olivat, oli
maksanut laskun sievoisella kultakolikolla.
Majatalon edessä annettiin määräys, että vaunujen tuli olla valmiina
tunnin kuluttua, sillä tahdottiin vielä ehtiä levätä hiukan kaupungissa
ennen päivällistä; sitten astelivat kaikki hiljalleen auringon
paahtaessa pölyistä tietä kylän matalia taloja kohti.
Heti Aun-sillalle tultua järjestyi kuin itsestään seuraava ryhmittely,
joka sitten pysyi samana koko matkan: Edellä kulki mamsseli Jungmann
pitkine koipineen väsymättömästi edestakaisin juoksentelevan ja
kaaliperhosia ajelevan Erikan kanssa, sitten seurasivat konsulitar,
Thomas ja Gerda, ja viimeisinä, jonkun matkan päässä toisista, rouva
Grünlich ja herra Permaneder. Etupäässä oli äänekästä, sillä pikku
tyttö ilakoi ja Ida yhtyi häneen, hörähtäen vähän väliä syvään
hyväntahtoiseen hirnuntaansa. Keskellä kulkijat olivat kaikki kolme
aivan vaiti, sillä Gerda oli pölyn tähden vajonnut taas hermostuneeseen
liikkumattomuuteen ja vanha konsulinna poikineen oli ajatusten
vallassa. Takanakin oli äänetöntä... mutta vain näennäisesti, sillä
Tony ja baierilainen vieras puhelivat hiljaa ja läheisesti. — Mistä he
puhuivat? Herra Grünlichistä...
Herra Permaneder oli tehnyt sen sattuvan huomautuksen, että Erika oli
herttainen ja sievä lapsi, mutta ettei hän ollut juuri yhtään äitinsä
näköinen, johon Tony oli vastannut: »Hän on aivan isäänsä... eikä se
ole niinkään epäedullista, sillä ulkonaisesti oli Grünlich hieno mies
— se on myönnettävä! Hänellä oli myös hyvin erikoinen kullankeltainen
poskiparta; en ole milloinkaan nähnyt sellaista muilla...»
Sitten tiedusti herra Permaneder vielä kerran, vaikka Tony oli
jo Münchenissä Niederpaureilla kertonut hänelle kutakuinkin
seikkaperäisesti aviotarinansa, kaikenlaisia yksityiskohtia ja kysyi
osaaottavasti silmiä räpäytellen, tarkasti vararikon vaiheita.
»Hän oli huono ihminen, herra Permaneder, muuten isä ei olisi ottanut
minua takaisin hänen luotaan, vakuutan sen teille. Kaikilla ei ole
hyvä sydän, sen on elämä opettanut minulle, tiedättekö, vaikka olenkin
vielä nuori — jos kohta olen ollut leskenä tai sen tapaisena kymmenen
vuotta. Hän oli ilkeä, ja Kesselmeyer, hänen pankkiirinsa, joka
sitäpaitsi oli tyhmä kuin aasi, oli vielä ilkeämpi. En tarkoita, että
itse olisin pyhimys ja aivan syytön... älkää ymmärtäkö minua väärin!
Mutta Grünlich laiminlöi minut kokonaan, ja jos hän istui joskus minun
luonani, luki hän sanomalehteä; ja hän petti minua ja antoi minun aina
olla Eimsbüttelissä, koska minä olisin voinut kaupungilla kuulla siitä
suosta, johon hän oli vajonnut... Mutta minähän olen vain heikko nainen
ja minulla on vikani, enkä minä varmaankaan ole aina tehnyt aivan
oikein. Annoin esimerkiksi miehelleni huolen ja valituksen aihetta
kevytmielisyydelläni ja tuhlaavaisuudellani ja aamupuvuillani... Mutta
lisään vielä, että minulla oli yksi puolustus, nimittäin se, että olin
lapsi mennessäni naimisiin, hanhi, tyhmeliini. Voitteko ajatella, että
niinä esimerkiksi vasta juuri ennen kihlaustani sain tietää, että neljä
vuotta sitten uudistettiin yliopistojen ja sanomalehtien statuutit?
Joutavat asetukset muuten!... Ai niin, on todellakin surullista, että
ihminen elää vain kerran, herra Permaneder, eikä voi aloittaa kaikkea
alusta; tahtoisi tehdä niin monen seikan paremmin.»
Hän vaikeni ja katsoi jännittyneesti hiekkaan; hän oli antanut
vieraalle viisaasti ajatellun lähentymiskohdan, sillä tästä ei
ollut pitkä harppaus ajatukseen, että joskin elämää ei saattanut
aloittaa alusta, saattoi uusi, parempi avioliitto sentään vielä olla
mahdollinen. Mutta herra Permaneder antoi tilaisuuden luikua ohitseen
ja rajoittui vain moittimaan kiihkeästi herra Grünlichiä, kärpäsen
saadessa kulkea rauhassa hänen pientä, pyöreätä leukaansa pitkin...
»Semmoinen junkkari! Jos hän olisi tässä, niin kyllä minä antaisin...»
»Hyi, herra Permaneder! Ette saa puhua noin. Meidän tulee unohtaa ja
antaa anteeksi, kosto on minun, sanoo Herra... kysykääpäs äidiltä!
Varjelkoon... en tiedä, missä Grünlich on ja miten hänen on käynyt
elämässä, mutta toivon hänelle kaikkea hyvää, joskaan hän ei ehkä ole
ansainnut sitä...»
He olivat tulleet kylään, pienen talon edustalle, jossa oli
leipuripuoti. Melkein tietämättään olivat he jääneet seisomaan, ja
melkein huomaamattaan olivat he nähneet Erikan, Idan, konsulittaren,
Thomaksen ja Gerdan katoavan naurettavan pienestä puodinovesta sisään
syvään kumartuen. Niin syvään vaipuneet he olivat keskusteluunsa,
vaikka siinä ei ollut tähän asti kosketeltu muuta kuin turhia ja
typeriä asioita.
Heidän vieressään oli aita, ja sen vierellä oli pitkä, kaita
kukkapenkki, jossa kasvoi pari resedaa ja jonka mehevää mustaa
multaa rouva Grünlich kaivoi tavattoman innokkaasti päivänvarjon
kärjellä, maahan katsoen ja hiukan palavissaan. Herra Permaneder.
jonka höyhenellä varustettu hattu oli soljunut otsalle, seisoi aivan
hänen vieressään ottaen silloin tällöin osaa kukkapenkin mullitukseen
keppinsä nenällä. Hänenkin päänsä painui alas; mutta hänen siniset,
vetiset silmänsä, jotka olivat käyneet kirkkaiksi ja hiukan punaisiksi,
katsoivat alta kulmain nöyrän, huolestuneen ja jännitetyn näköisinä
rouva Grünlichiin, saman ilmeen riippuessa hänen hylkeenviiksissään...
»Ja nyt te kai pelkäätte kauheasti», hän sanoi, »ettekä tahdo enää
koskaan yrittää uudestaan, vai kuinka, rouva Grünlich...?»
»Miten taitamatonta!» ajatteli Tony. »Täytyykö minun nyt myöntää se
todeksi?»... Hän vastasi: »Kyllä, herra Permaneder, tunnustan suoraan,
että minusta olisi vaikeata antaa toisen kerran myöntymykseni koko
elämän ajaksi, sillä minulle on opetettu, että se on hirveän vakava
askel... siihen tarvittaisiin varma takuu siitä, että kysymyksessä
oleva mies olisi todella kunnollinen, jalo ja läpihyvä...»
Nyt uskalsi toinen kysyä, pitikö rouva Grünlich häntä sellaisena
miehenä, johon Tony vastasi: »Pidän, herra Permaneder, pidän teitä
sellaisena.»
Sitten seurasi vain pari lyhyttä, hiljaa lausuttua sanaa, joihin
sisältyi kihlautuminen ja herra Permanederille lupa kääntyä kotiin
tultua konsulittaren ja Thomaksen puoleen...
Toisten seuran jäsenien tullessa ulos puodista suuret
piparpähkinäpussit kädessä antoi konsuli katseensa hipua
hienotunteisesti noiden kahden yli, sillä he olivat ankarasti
hämillään: Herra Permaneder ei koettanut sitä salata; Tony taas peitti
sen majesteettisen arvokkuuden verhoon.
Kiiruhdettiin vaunujen luo, sillä taivas oli mennyt pilveen ja alkoi
pisaroida.
* * * * *
Kuten Tony oli olettanut, oli hänen veljensä heti herra Permanederin
ilmestyttyä taloon hankkinut tarkat tiedot vieraan asemasta, mikä
oli antanut sen tuloksen, että X. Noppe. & Comp. oli pienehkö, mutta
taattu liike, joka, ollen yhteistoiminnassa herra Niederpaurin johtaman
Panimoyhtiön kanssa, tuotti hyvää voittoa, ja että herra Permanederin
osuus, kun siihen liitettäisiin Tonyn myötäjäissumma, 17000 taalaria,
riittäisi turvattuun porvarilliseen elämään ilman ylellisyyttä.
Konsulitar tiesi asiasta, ja perinpohjaisen keskustelun jälkeen, johon
ottivat osaa hän, herra Permaneder, Antonie ja Thomas, järjestettiin
kihlauspäivän iltana hankaluuksitta kaikki kysymykset, myöskin pikku
Erikaa koskeva puoli. Herra Permaneder suostui liikutettuna morsiamensa
toivomukseen, että tyttö otettaisiin mukaan Müncheniin.
Kahden päivän kuluttua lähti humalakauppias talosta — »koska Noppe
muuten haukkuu» — mutta heinäkuussa tapasi rouva Grünlich hänet jälleen
hänen synnyinkaupungissaan; hän tuli tänne Tomin ja Gerdan seurassa,
jotka aikoivat Bad Kreuthin kylpylaitokseen. Konsulitar oli jäänyt
Erikan ja Ida Jungmannin kanssa Itämeren rannalle. Noilla kahdella
parilla oli muuten tilaisuus katsella Münchenissä Kaufingerstrassen
varrella, siis aivan lähellä Niederpaureita, olevaa taloa, jonka
herra Permaneder aikoi ostaa ja jonka hän suurimmaksi osaksi tuumi
vuokrata pois. Se oli kerrassaan merkillinen vanha talo kapeine
portailleen, jotka veivät alaovelta suoraan ensimmäiseen kerrokseen
kuin taivaanportaat, ilman mutkia ja väliosastoja; niiden päässä olevan
käytävän vasemmalta ja oikealta puolen tultiin päädyn puoleisiin
huoneisiin...
Elokuun puolivälissä palasi Tony kotiin varustaakseen lähiviikkoina
myötäjäisiänsä. Paljon hänellä oli tavaraa vielä ensimmäisen
avioliittonsa ajoiltakin, mutta moni seikka kaipasi myös täydennystä
Ja eräänä päivänä saapui Hampurista, josta oli tilattu yhtä ja toista,
myös uusi aamupuku... siinä ei tosin ollut samettinauhoja, vaan
kangasruusukkeita.
Myöhemmin syksyllä saapui herra Permaneder taas Mengstrassen varrelle;
ei tahdottu pitkittää asiaa...
Mitä hääjuhlallisuuksiin tulee, sujuivat ne niin kuin Tony oli
odottanut: Niistä ei pidetty paljon melua. »Heittäkäämme komeus», sanoi
konsuli. »Sinä olet jälleen naimisissa, ja nyt on kaikki taas kuten
ennen.» Kihlauskortteja lähetettiin vain pieni määrä — mutta eräs, jota
ei unohdettu, oli Julchen Möllendorpf, syntyisin Hagenström; siitä piti
madame Grünlich visusti huolen. Häämatkasta luovuttiin, koska herra
Permaneder halveksi 'sellaista jahtia' ja koska Tony, juuri palattuaan
kesän vietosta, piti matkaa Müncheniin tarpeeksi pitkänä. Vihkiäiset,
joita ei tällä kertaa toimitettu pylvässalissa, vaan Marian-kirkossa,
tapahtuivat suvun piirissä. Tony kantoi arvokkaasti oranssikukkia
myrttiseppeleen asemesta, ja pääkirkkoherra Kölling saarnasi hiukan
pienemmällä äänellä kuin kerran ennen, mutta yhä vielä kehoittaen
_kohtuullisuuteen_.
Christian tuli Hampurista hyvin hienosti puettuna, hiukan rasittuneena,
mutta iloisella tuulella, kertoi Burmeester & Comp:n olevan »tip-top»,
virkkoi, että Klothilde ja hän menisivät kai naimisiin vasta tähtein
»tuolla puolen» — »nimittäin: Kumpikin erikseen...» ja tuli aivan
liian myöhään kirkkoon, siksi että oli käynyt klubissa. Justus-setä
oli hyvin liikutettu ja oli yhtä runsaskätinen kuin aina, mikä
ilmeni siinä, että hän lahjoitti vastanaineille erinomaisen kauniin,
paksusta hopeasta tehdyn pöytäkaluston... Hän näki melkein nälkää
kotona vaimoineen, sillä tuo heikko äiti maksoi yhä edelleen hyljätyn
ja perinnöttömäksi tehdyn poikansa Jakobin velat talousrahoistaan
pojan oleksiessa nykyisin Pariisissa. Breitestrassen Buddenbrookin
naiset huomauttivat: »Toivottavasti liitto kestää tällä kertaa.» Mutta
siihen yhtyi epämiellyttävä tunne siitä, etteivät he kenties sentään
sitä toivoneet... Sesemi Weichbrodt kohosi varpaisilleen, suudella
napsahutti hoidokkiaan, nykyistä rouva Permanederiä otsalle ja sanoi
herttaisine vokaaleineen: »Tule onnelliseksi., hövä lapsi!»