Kaupunki oli sumussa, mutta herra Longuet, vuokravaunujen omistaja
Johannistrassen varrelta, joka ajoi omassa persoonassaan katettavilla,
mutta joka suuntaan avonaisilla vaunuilla Mengstrasselle, sanoi: »Ei se
kauan kummittele», ja siihen sai luottaa.
Konsulitar, Antonie, herra Permaneder, Erika ja Ida Jungmann olivat
syöneet yhdessä aamiaista ja kerääntyivät nyt toinen toisensa
jälkeen matkavalmiina suureen eteiseen odottamaan Gerdaa ja Tomia.
Rouva Grünlich, joka oli puettu kermanväriseen, atlassikauluksella
varustettuun pukuun, oli lyhyestä yöunesta huolimatta erinomaisen
kukoistavan näköinen; epäröinti ja tuumiskelu näkyi päättyneen, sillä
hänen ilmeensä, kun hän nyt napitti hitaasti hansikkaitaan, oli
rauhallinen, varma, melkeinpä juhlallinen... Hän oli jälleen löytänyt
sen mielialan, joka hänelle oli tuttu entuudesta. Oman tärkeyden tunne,
ratkaisun merkityksellisyys, tieto, että jälleen oli koittanut päivä,
joka velvoitti häntä tarttumaan vakavin ottein sukunsa historiaan,
täytti hänen mielensä ja sai hänen sydämensä lyömään. Hän oli tänä
yönä nähnyt unessa silmiensä edessä sen kohdan perhepapereissa,
johon hän aikoi merkitä toisen kihlauksensa... seikan, joka oli
pyyhkivä pois ja tekevä merkityksettömäksi mustan tahran, joka siinä
oli entuudestaan; ja nyt odotti hän iloisessa jännityksessä hetkeä,
jolloin Tom ilmestyisi näkyviin ja hän saisi tervehtiä tätä vakavalla
päännyökkäyksellä...
Jonkun verran myöhästyneenä tuli konsuli puolisoineen taloon, sillä
nuori konsulitar ei ollut tottunut lopettamaan pukeutumistaan näin
varhain. Konsuli oli reippaan ja hyvätuulisen näköinen vaaleanruskeassa
pikkuruutuisessa puvussaan, jonka leveän rinnuksen välistä näkyi
kesäliivien laita; hänen silmänsä hymyilivät kun hän huomasi Tonyn
verrattoman arvokkaan ilmeen. Mutta Gerda, jonka hiukan sairaloinen
ja arvoituksellinen kauneus muodosti omituisen vastakohdan Tonyn
raikkaalle kauneudelle, ei ollut ollenkaan sunnuntaihuviretkituulella.
Hän ei ollut luultavasti nukkunut tarpeeksi. Hänen pukunsa pehmeä
punasininen väri sointui ihmeellisesti yhteen hänen paksun
kuparinruskean tukkansa kanssa ja sai hänen ihonsa näyttämään vielä
valkoisemmalta ja himmeämmältä, ja hänen lähekkäin olevien ruskeiden
silmiensä siniset varjot olivat tavallista tummemmat... Kylmästi
taivutti hän otsansa anoppinsa suudeltavaksi, ojensi kätensä herra
Permanederille jotakuinkin pilkallisesti; ja kun rouva Grünlich hänet
nähdessään löi kädet yhteen ja huudahti ääneen: »Voi hyvä Jumala,
Gerda, kuinka kaunis sinä taas olet —!» vastasi hän vain torjuvasti
hymyillen.
Hän tunsi syvää vastenmielisyyttä tämänpäiväisen retken kaltaista
seurustelua kohtaan, varsinkin kesällä ja vielä sunnuntaina. Hän, jonka
huoneissa enimmäkseen vallitsi alaslaskettujen uutimien aikaansaama
puolihämärä ja joka ei usein liikkunut ulkona, pelkäsi aurinkoa, pölyä,
juhlapukuun pukeutuneita pikkuporvareita, kahvin, oluen ja tupakan
hajua... Eniten kaikesta inhosi hän hellettä, joka teki koko olemisen
epämieluisaksi. »Hyvä ystävä», oli hän sanonut Thomakselle, kun tämä
oli kertonut Schwartauhun tehtävästä retkestä ja »Riesebuschista»,
— müncheniläisen vieraan tuli nähdä hiukan kaupungin ympäristöäkin,
— »tiedäthän sinä, että Jumala on luonut minut arkipäivän rauhaan..
Ja silloin ei hae kiihokkeita ja vaihtelua. Annathan minun pitää
vapauteni, eikö niin...?»
Hän ei olisi mennyt naimisiin Thomaksen kanssa, ellei tämä olisi
luvannut hänelle eräissä tapauksissa täyttä vapautta.
»Hyvänen aika, Gerda, kyllähän sinä olet oikeassa. Ja on suurimmaksi
osaksi kuvittelua, että tuollaiset retket muka olisivat hauskoja...
Mutta niihin ottaa osaa siksi, ettei tahdo näyttää omituiselta toisten
silmissä ja omissaan. Sen verran turhamainen on joka ihminen, etkö
sinäkin?... Muuten joutuu helposti yksinäisyyden ja onnettomuuden
valtaan ja menettää jonkun verran arvonantoa. Ja sitten vielä eräs
seikka, rakas Gerda... Meillä on kaikilla syytä olla hiukan kohteliaita
herra Permanederille. Uskon sinun tietävän, mitä asia koskee. On
tekeillä jotakin, ja olisi vahinko, suorastaan vahinko, ellei se
johtaisi suotuisaan tulokseen...»
»En ymmärrä, että minun läsnäoloni... mutta samantekevä. Kun sinä
toivot, niin tulen. Ottakaamme vastaan tämä huvitus.»
»Olen sinulle kaikesta sydämestäni kiitollinen.» —
Mentiin kadulle... Ja aurinko alkoi jo kuultaa sumun läpi, Pyhän
Marian-kirkon kellot soivat juhlallisesti ja linnunlaulu täytti ilman.
Kuski nosti lakkia, ja konsulitar nyökkäsi hänelle patriarkkaalisen
hyväntahtoisesti, mikä toisinaan sai Thomaksen hiukan hämilleen, ja
sanoi: »Hyvää huomenta, hyvä ystävä! Ja nyt siis kaikki paikoilleen!
Olisi aamusaarnan aika, mutta tänään me kiitämme Luojaa luonnossa ja
sydämissämme, eikö niin, herra Permaneder?»
»Aivan niin, rouva konsulitar.»
Ja sitten kiipesivät kaikki toinen toisensa jälkeen kapean takaoven
kautta vaunuihin, joihin olisi mahtunut kymmenen henkeä, ja istuivat
mukavasti patjoille, jotka — epäilemättä herra Permanederin kunniaksi
— olivat päällystetyt sini- ja valkoraitaisella kankaalla. Sitten
napsahti ovi lukkoon, herra Longuet maiskautti kieltään ja huudahteli
pari kertaa hevosille; vahvarakenteiset ruskeat hevoset lähtivät
liikkeelle, ja niin sitä ajettiin Mengstrassea alas, Traven rantaa, ohi
Holstentor'in ja sitten oikealle Schwartauhun johtavaa tietä...
Pellot, niityt, lehdot, maalaistalot vilisivät ohi... ja katse etsi
korkealla kirkkaassa, siintävässä ilmassa lenteleviä leivosia, joiden
laulu kuului alas. Thomas, joka poltti savuketta, katsoi tarkkaavasti
ympärilleen viljavainioiden ohi ajettaessa ja osoitti herra
Permanederille viljan kasvua. Humalakauppias oli poikamaisen iloisella
tuulella. Hän oli sysännyt vihreän höyhentupsuhattunsa toiselle
korvalliselle ja koetti saada suunnattomalla luukoukulla varustettua
keppiään pysymään tasapainossa valkoisella leveällä kämmenellään
ja alahuulellaan; jälkimmäinen oli temppu, joka, vaikka se aina
epäonnistui, niitti äänekästä suosiota varsinkin pikku Erikan taholta.
Sitten hän alkoi kertoa suurella innolla vuorille tehdyistä
kiipeämisretkistä, selkärepuista ja piikkisauvoista, minkä konsulitar
palkitsi ihailulla. Sitten hän valitti, ettei Christian ollut
saapuvilla, sillä hän kuului olevan niin kovin hauska herra.
»Miten milloinkin», sanoi konsuli. »Mutta tämmöisissä tilaisuuksissa
hän on aivan verraton, se on totta. — Me saamme krapuja, herra
Permaneder!» huudahti hän välittömästi. »Krapuja ja Itämeren-äyriäisiä!
Olette jo pari kertaa syönyt niitä äitini luona, mutta ystäväni
Dieckmann, 'Zum Riesebuschin' omistaja, hankkii aina ravintolaansa
parasta lajia. Ja piparpähkinöitä, seutumme kuuluisia piparpähkinöitä!
Ehkä niiden maine on levinnyt Isarinkin varrelle! No, saatte nähdä.»
Rouva Grünlich antoi vaunujen seisahtua pari kolme kertaa juostakseen
alas poimimaan tiepuolesta ruiskukkia ja unikkoja, jolloin herra
Permaneder joka kerran vakuutti aivan villinä tahtovansa tulla mukaan:
mutta koska häntä hiukan peloitti nousu vaunuista ja vaunuihin, jätti
hän sen kuitenkin tekemättä.
Erika riemuitsi jokaisesta ohikiitävästä variksesta, ja Ida Jungmann,
jolla aina, kirkkaimmallakin ilmalla, oli mukana sadetakki ja
sateenvarjo, yhtyi siihen välittömästi, hiukan hirnuvasti nauraen,
kuten todellinen lapsenhoitajatar, joka ei suhtaudu vain ulkonaisesti
lapsellisiin mielenilmaisuihin, vaan yhtyy niihin yhtä lapsellisen
sydämellisesti, — jolloin Gerda, joka ei ollut nähnyt hänen
harmaantuvan perheen palveluksessa, katsoi häneen pari kertaa hiukan
kylmän ihmettelevästi...
Tultiin Oldenburgin seutuun. Alkoi näkyä pyökkilehtoja, vaunut ajoivat
asutuksen läpi pienen torin yli, jossa oli vinttikaivo, sitten takaisin
kedolle, Au-joen yli vievän sillan yli ja pysähtyivät viimein »Zum
Riesebuschin» yksikerroksisen rakennuksen eteen. Se sijaitsi tasaisen
pihan laidassa, jossa oli nurmikenttiä, hiekoitettuja teitä ja
maalaiskukkapenkkejä. Takana oli penkereittäin kohoava pyökkimetsä.
Rinteen eri pengermiä yhdisti toisiinsa koholla olevien puiden
juurista ja kivistä muodostetut portaat, ja joka välikkeeseen, puiden
siimekseen, oli asetettu valkoisia pöytiä, penkkejä ja tuoleja.
Buddenbrookit eivät suinkaan olleet ensimmäiset vieraat. Pari
hyvinvoipaa palvelustyttöä ja tahraiseen hännystakkiin puettu
tarjoilija hääri juoksujalkaa pihalla kantaen leikkeleitä, mehuvesiä,
maitoa ja olutta metsikköön, johon jonkun matkan päähän toisistaan oli
sijoittunut useampia perhekuntia lapsineen.
Herra Dieckmann, ravintolan isäntä, astui henkilökohtaisesti vaunu-oven
eteen paitahihasillaan keltainen, kudottu lakki päässä, auttaakseen
herrasväkeä alas, ja Longuet'n siirryttyä kauemmaksi hevosia viemään,
sanoi konsulitar: »Teemme nyt ensin kävelyretken, hyvä isäntä, mutta
palatessamme noin tunnin kuluttua tahtoisimme aamiaista. Olkaa hyvä ja
kattakaa meille metsään... mutta ei liian korkealle; toinen pengermä
näyttää minusta sopivimmalta...»
»Pankaa nyt parhaanne, herra Dieckmann», lisäsi konsuli, »meillä on
hemmoiteltu vieras...»