Herra Permaneder asettui Mengstrassen varrelle, aterioi seuraavana
päivänä Thomas Buddenbrookin ja hänen puolisonsa luona ja tutustui
kolmantena päivänä, joka oli torstai, Justus Krögeriin ja hänen
rouvaansa, Breitestrassen Buddenbrookin naisiin, jotka pitivät häntä
hirveän naurettavana, Sesemi Weichbrodtiin, joka kohteli häntä
jotensakin ankarasti, sekä Klothilde-parkaan ja pikku Erikaan.
Viimeksimainitulle hän ojensi makeistötterön.
Hän oli häiriintymättömän hyvällä tuulella huolimatta syvistä
huokailuistaan, jotka eivät merkinneet mitään, vaan näyttivät
kumpuavan liiasta hyvinvoinnista ja tyytyväisyydestä. Hän oli
omalaatuisensa piippuineen, hullunkurisine puheineen, sitkeine
paikallaan istumisineen, johon hän saattoi vaipua pitkiksi ajoiksi
aterioiden jälkeen, asetuttuaan mitä mukavimpiin asentoihin, polttaen,
juoden ja tarinoiden. Ja vaikka hän toi tuon vanhan talon elämään
aivan uutta ainesta, vaikka koko hänen olemuksensa oli epäsoinnussa
näiden huoneiden tyylin kanssa, ei hän kuitenkaan häirinnyt talon
totuttuja tapoja. Hän otti uskollisesti osaa aamu- ja iltahartauksiin,
pyysi päästä kerran kuulemaan konsulittaren pyhäkoulunpitoa ja oli
»Jerusalemin-iltanakin» vähän aikaa läsnä antaen esitellä itsensä
naisille, vetäytyen kumminkin hämmentyneenä pois Lea Gerhardtin
alkaessa lukea ääneen.
Hän tuli pian tunnetuksi kaupungissa, ja paremmissa perheissä puhuttiin
uteliaasti Buddenbrookien baierilaisesta vieraasta; mutta hänellä
ei ollut tuttavia pörssissä eikä perheissä, ja koska oli käsissä
se aika, jolloin kaupunkilaiset alkoivat lähteä meren rannalle, ei
konsuli ruvennut enää tutustuttamaan häntä talon seurapiiriin. Mutta
itse hän seurusteli vieraan kanssa ahkerasti ja hartaasti. Huolimatta
monista liike- ja luottamustoimistaan järjesti hän itselleen aikaa,
niin että saattoi kuljetella vierastaan kaupungilla, näytellä tälle
kaikki keskiaikaiset nähtävyydet, kirkot, portit, suihkukaivot,
torin, raatihuoneen ja »Laivuriseuran», ja koetti kaikin tavoin
huvittaa häntä sekä esittää hänelle pörssissä lähimmät tuttavansa...
Ja kun konsulitar, hänen äitinsä, tahtoi kiittää häntä hänen
uhrautuvaisuudestaan, vastasi hän kuivasti: »Mitäpä sitä ei tekisi,
äiti, kun...»
Tuon sanan antoi konsulitar kulkea niin huomaamatta ohi, ettei hän edes
hymyillyt eikä räpäyttänyt silmiäänkään, vaan käänsi vaaleat silmänsä
vitkalleen toiseen suuntaan ja siirtyi puhumaan aivan muista asioista...
Hän oli tasaisen ystävällinen herra Permanederiä kohtaan, mitä ei voi
sanoa hänen tyttärestään. Kaksilla »sukupäivillä» oli humalakauppias
jo ollut — sillä vaikka hän jo kolmantena tai neljäntenä päivänä oli
antanut tietää, että hänen panimoasiansa oli toimitettu, oli hän nyt
ollut talossa puolitoista viikkoa — ja molempina torstai-iltoina
oli rouva Grünlich herra Permanederin puhellessa ja liikahdellessa
monta kertaa vilkunut levottomasti sukulaisiinsa, Justus-setään,
Buddenbrook-serkkuihin ja Thomakseen, punastunut, istunut jäykkänä ja
äänettömänä useamman minuutin ja poistunut pari kertaa huoneestakin...
Kesäkuun vieno tuulenhenki liikutteli hiljaa rouva Grünlichin toisessa
kerroksessa olevan makuuhuoneen käärekaihtimia, sillä molemmat
ikkunat olivat auki. Pienellä yöpöydällä uudinvuoteen vieressä paloi
puoleksi vedellä täytetyn lasin pinnalla, jossa oli öljykerros, monta
pientä liekkiä; ne levittivät tasaista, himmeää valoa huoneeseen,
jonka suoratyyliset huonekalut oli peitetty harmailla liinaisilla
irtopäällisillä. Rouva Grünlich lepäsi vuoteessaan. Hänen kaunis päänsä
oli painunut pehmeästi leveiden pitsien reunustamille tyynyille ja
hänen kätensä lepäsivät ristissä peitteellä. Mutta hänen silmänsä,
jotka olivat liiaksi miettivät voidakseen ummistua, seurasivat hitaasti
suuren pitkäruumiisen hyönteisen liikkeitä sen kierrellessä miljoonin
äänettömin siivenlyönnein kirkkaan lasin ympärillä... Vuoteen vieressä
seinällä, kahden vanhan vaskipiirroksen välissä, jotka kuvasivat
kaupunkia keskiajalla, oli kehyksissä oleva lause: »Jätä tiesi Herran
huomaan...» Mutta onko se mikään lohdutus, kun keskiyöllä täytyy maata
avoimin silmin ja päättää aivan yksin, ilman neuvoja, vastatako »kyllä»
vai »ei» omaa vastaista elämäänsä, eikä ainoastaan sitä, koskevaan
kysymykseen.
Oli hyvin hiljaista. Vain seinäkello tikutti, ja silloin tällöin
kuului viereisestä huoneesta, joka oli erotettu Tonyn makuuhuoneesta
oviverhoilla, mamsseli Jungmannin rykäykset. Siellä oli vielä täysi
valo. Uskollinen preussitär istui yhä ylhäällä ulosvedettävän pöydän
ääressä kattolampun alla parsien sukkia pikku Erikalle, jonka tasainen,
syvä hengitys kuului huoneesta; Sesemi Weichbrodtin hoidokeilla oli
näet kesäloma, ja lapsi asui nyt Mengstrassen talossa.
Rouva Grünlich kohosi kyynärpäilleen, huokasi ja nojasi päänsä käsiin.
»Ida?» kysyi hän matalalla äänellä, »vieläkö sinä istut sukkia
parsimassa?»
»Vielä, Tony lapsukainen», kuului Idan ääni... »Nuku nyt, sinun täytyy
huomenna nousta varhain, ja sinä olet muuten väsynyt.»
»Niin, Ida... Herätäthän sinä minut kello kuudelta?»
»Puoli seitsemän riittää, lapsukainen. Vaunuista on jo sanottu. Nuku
vain edelleen, että olet virkku sitten...»
»Minä en ole nukkunut vielä yhtään!»
»Ai, ai, lapsukainen, se on paha; ethän sinä tahdo olla väsynyt
Schwartaussa? Juo seitsemän siemausta vettä, käänny oikealle kyljelle
ja laske tuhanteen...»
»Voi, Ida, tule vielä vähän tänne! Minä en voi nukkua, minulla on niin
paljon ajattelemista, että pääni on haljeta... luulen, että minulla on
kuumetta, ja vatsakin on taas levoton; tai sitten se on verenvähyyttä;
ohimojen verisuonet ovat aivan paisuneet ja tykyttävät niin hirveästi,
sillä ne ovat niin täydet, mistä huolimatta päässä saattaa olla liian
vähän verta...»
Kuului tuolin kolahdus, sitten ilmestyi Ida Jungmannin vankkaluinen
vartalo yksinkertaiseen, epämuodikkaaseen ruskeaan pukuun puettuna
oviverhojen väliin.
»Ai, ai, lapsukainen, kuumettako sinulla on? Annapas minun koetella...
Pannaan kääre...»
Ja hän harppasi pitkillä miesmäisillä askelillaan piirongin luo, haki
nenäliinan, kastoi sen pesuvatiin, astui taas vuoteen ääreen ja pani
sen varovasti Tonyn otsalle, minkä jälkeen hän vielä pari kertaa
silitti sitä kämmenellään.
»Kiitos, Ida, se tuntuu niin hyvälle... Oh, istu vielä vähän tuohon,
rakas hyvä Ida, tuohon sängyn laidalle. Voi kun minun täytyy koko
ajan ajatella huomispäivää... Mitä minun pitää tehdä? Kaikki pyörii
päässäni.»
Ida oli istunut hänen luokseen, oli ottanut taas käsiinsä neulan ja
parsimasienen päälle vedetyn sukan ja sanoi, painaen alas siloisen
harmaan päänsä ja seuraten väsymättömillä, kirkkailla, ruskeilla
silmillään työtä: »Luuletko, että hän kysyy huomenna?»
»Varmasti, Ida! Ei ole epäilemistäkään. Ei hän ole päästävä tilaisuutta
käsistään. Miten kävi Klarankin? Sekin tapahtui sellaisella retkellä...
Voisinhan minä sen estää. Voisin pysyä toisten seurassa enkä päästää
häntä lähelleni... Mutta sitten se tilaisuus menee sivu! Hän matkustaa
ylihuomenna, sen hän on sanonut, eikä hän voi nyt enää mitenkään
jäädä pitemmäksi aikaa, ellei siitä huomenna tule selvä... Se täytyy
ratkaista huomenna... Mutta mitä minä sanon, jos hän kysyy?! Sinä et
ole vielä ollut naimisissa etkä siis tunne sitä elämää, mutta sinä olet
vilpitön ihminen ja sinulla on hyvä ymmärrys ja olet neljänkymmenen
kahden vuoden vanha. Etkö voi neuvoa minua? Tarvitsisin niin sinun
neuvoasi...»
Ida Jungmann antoi sukan vaipua helmaan.
»Niinpä kyllä, Tony lapsukainen, minä olen ajatellutkin sitä paljon.
Mutta minkä minä ymmärrän, ei siinä ole enää mitään neuvomista. Eihän
hän voi enää mitenkään talosta lähteä puhumatta sinun ja äitisi kanssa,
ja ellet sinä tahdo, olisi sinun pitänyt lähettää hänet aikaisemmin
pois...»
»Sinä olet oikeassa, Ida; mutta sitä minä en ole voinut, sillä näinhän
sen kuitenkin pitää käydä! Mutta en voi olla ajattelematta: 'Voin
vielä peräytyä, vielä ei ole liian myöhä'. Ja nyt minä makaan tässä
tuskitellen...»
»Pidätkös sinä hänestä, Tony? Sanopa nyt suoraan?»
»Pidän, Ida. Valehtelisin, jos sen kieltäisin. Kaunis hän ei ole,
mutta se ei merkitse niin paljoa tässä elämässä, ja hän on perin hyvä
mies eikä luullakseni osaa olla ilkeä. Kun muistan Grünlichiä...» hyvä
Jumala! hän sanoi olevansa valpas ja keksintäkykyinen, mutta peitti
aina kavalasti veijarimaisuutensa... Permaneder ei ole sellainen,
näetkös. Hän on, kuinka sanoisin, liian mukavuuttarakastava ja ottaa
elämän liian hupaiselta kannalta viitsiäkseen vehkeillä, mikä toiselta
puolen on moitittavaa, sillä näin ei hänestä koskaan tule miljonääriä;
hän antaa kaiken mennä omaa latuaan... Sellaisia siellä etelässä
olivat kaikki, ja juuri siinä on niksi, Ida, juuri siinä. Münchenissä,
näetkös, jossa hän oli kaltaistensa parissa, ihmisten parissa, jotka
puhuivat kuten hän ja käyttäytyivät kuten hän, minä suorastaan rakastin
häntä, niin miellyttävältä ja avosydämiseltä hän minusta tuntui. Ja
huomasin myös hänen tuntevan samaa, — mihin ehkä vaikutti sekin, että
hän luuli minua rikkaaksi rouvaksi, rikkaammaksi, pelkään, kuin mitä
olen, sillä äiti ei voi enää antaa paljon lisää, kuten tiedät. Mutta se
ei ole merkitsevä hänelle kovin paljoa, olen varma siitä. Hyvin suuret
rahamäärät eivät ole hänelle niinkään mieleen... No niin... mitä minun
pitikään sanoa, Ida?»
»Että Münchenissä pidit hänestä; mutta entä täällä?»
»Täällä, Ida! Tiedät jo, mitä minä aion sanoa. Täällä, jossa hän on
omien olojensa ulkopuolella, jossa kaikki on toisenlaista, ankarampaa
ja kunnianhimoisempaa ja arvokkaampaa, niin sanoakseni... täällä minun
täytyy usein hävetä hänen puolestaan, niin, sanon sen suoraan, Ida,
olen vilpitön ihminen, minua hävettää, vaikka se on ehkä huonosti
tehty! Näetkös... Hän käyttää kieltä vapaasti ja huolettomasti ja
päästää tulemaan omituisia lausetapoja. Siellä etelässä tehdään niin,
Ida, siellä se voi sattua kaikista sivistyneimmillekin ihmisille kun he
ovat hyvällä tuulella, se ei loukkaa kenenkään korvaa, se livahtaa vain
sivu huomaamatta, eikä kukaan ihmettele sitä. Mutta täällä katsoo äiti
häntä pitkään, ja Tom nostaa kulmakarvansa, ja Justus-setä hytkähtää
ja on purskahtaa nauruun, kuten Krögereiden on tapana tehdä, ja Pfiffi
Buddenbrook luo silmäyksen äitiinsä tai Friederikeen tai Henrietteen,
— ja silloin minua hävettää niin kauheasti, että tahtoisin mennä ulos,
enkä voi käsittää miten voisin mennä hänen kanssaan naimisiin...»
»Mitä turhia, Tony! Sinähän saat asua hänen kanssaan Münchenissä.»
»Olet oikeassa, Ida. Mutta täällä pitäisi olla ensin kihlajaiset,
ja minun pitäisi koko ajan hävetä suvun ja Kistenmakerien ja
Möllendorpfien ja muiden edessä siksi, ettei hänen käytöstapansa ole
hienompi... Grünlich oli paljon hienompi, vaikka hän oli musta sisältä,
kuten herra Stengel sanoi aikoinaan... Ida, minun pääni on aivan
pyörällä, ole hyvä ja muuta kääre.»
»Mutta toiselta puolen tahdon», sanoi hän jälleen, syvään hengähtäen
kylmän kääreen koskettaessa otsaa, »sillä pääasia on ja tulee olemaan
se, että minä saan pukeutua uudelleen morsiushuntuun ja pääsen
kulkemasta täällä eronneena rouvana... Voi, Ida, minun on täytynyt
ajatella niin monia vanhoja asioita viime päivinä, Grünlichin
tuloa taloon ja sitten hänen toimeenpanemiaan kohtauksia — se oli
häpeämätöntä, Ida! — ja Travemündeä ja Schwarzkopfeja...» lisäsi hän
hitaammin, katseen viipyessä hetken aikaa haaveellisena Erikan sukan
parsitussa paikassa... »ja sitten kihlausta ja Eimsbütteliä ja meidän
taloamme — se oli niin hieno, Ida; voi minun aamupukujanikin!...
Sellaisia minä en enää tule saamaan, jos otan Permanederin; elämä tekee
ihmisen vaatimattomammaksi, niin se on — ja sitten edelleen tohtori
Klaassenia ja lasta ja pankkiiri Kesselmeyeriä... ja viimein loppua —
se oli kauhea, et voi aavistaa kuinka kauhea; ja kun on ollut semmoisia
kokemuksia elämässä, niin... Mutta Permaneder ei ole antautuva
likaisiin hommiin, sitä en minä usko ikinä; ja kauppa-asioissa voimme
luottaa häneen ehdottomasti, sillä minä luulen todellakin, että hän
ja Noppe ansaitsevat sangen hyvin Niederpaurin johtamalla yhtiöllä.
Ja kun minusta on tullut hänen rouvansa, Ida, niin niinä kyllä pidän
huolen siitä, että hän tulee kunnianhimoisemmaksi ja kohottaa asemaamme
ja panee liikkeelle tarmonsa, ja tuottaa kunniaa minulle ja meille
kaikille, sillä se ehto hänen täytyy täyttää, jos hän kerran tahtoo
naida Buddenbrookin suvun jäsenen!»
Hän vei kätensä ristiin niskan alle ja katsoi kattoon.
»Niin, siitä on nyt kokonaista kymmenen vuotta, kun minä otin
Grünlichin... Kymmenen vuotta! Ja nyt on taas sama edessä, nyt minun
täytyy taas antaa jollekin myöntymykseni. Tiedätkös, Ida, elämä on
sentään hirveän vakava asia!... Ero on vain siinä, että silloin siitä
pidettiin ääretöntä elämää ja kaikki kiusasivat ja ahdistivat minua,
nyt sen sijaan ovat kaikki ääneti ja pitävät itsestään selvänä asiana,
että minä vastaan myöntäen. Sillä niin on laita, Ida, että tämä kihlaus
Aloisin kanssa — sanon häntä jo nimeltä, koska nyt pitää kuitenkin
näin käydä — ei ole ollenkaan juhlallinen ja iloinen asia, eikä siinä
ole oikeastaan ollenkaan kysymys minun onnestani, vaan kun minä nyt
menen toisen kerran naimisiin, hyvitän sillä vain tyynesti ensimmäisen
avioliittoni, jonka olen velkaa niinellemme. Tom ja äiti ajattelevat
samoin...»
»Voi, voi, Tony-kulta! ellet sinä välitä hänestä ja ellei hän voi tehdä
sinua onnelliseksi...»
»Ida, minä tunnen elämän enkä ole enää mikään hanhi; minulla on silmät
päässä. Ehkei äiti kehoittaisi minua tähän, sillä arveluttavat asiat
hän sivuuttaa sanoen: _Assez!_ Mutta Tom tahtoo. Opeta sinä minut
ymmärtämään Tomia! Mitä hän oikein ajattelee? Ajatteleeko hän näin:
Kuka tahansa! Kuka vain on kelvollinen, joka ei ole aivan kelvoton.
Sillä tällä kertaa ei ole kysymys rikkaasta naimakaupasta, vain siitä,
että entinen tahra tulee jotenkuten poistetuksi. Niin hän ajattelee.
Jo heti Permanederin tultua taloon on Tom varmasti tehnyt kirjallisia
tiedusteluja hänen asemastaan, ja kun ne ovat antaneet tyydyttävän
tuloksen, on asia hänen puolestaan ollut selvä... Tom on valtioviisas
ja tietää, mitä tahtoo. Kuka on saattanut Christianin heilumaan taivaan
ja maan välillä?... Tämä on kova sana, Ida, mutta se on Tomin teko.
Ja miksi? Siksi, että Christian häpäisi perhettä ja kauppahuonetta,
mitä minäkin hänen mielestään teen, Ida, en sanoilla ja teoilla, vaan
paljaalla olemassaolollani eronneena rouvana. Siitä on tuleva loppu,
niin hän tahtoo, ja siinä hän on oikeassa, ja minä rakastan häntä sen
vuoksi sitä enemmän, Jumala nähköön. Ja toivon hänen myös rakastavan
minua, kun otan tämän askeleen. Olen näinä pitkinä vuosina kaivannut
alituiseen takaisin elämään, sillä minulla on hyvin ikävä äidin luona,
vaikka sitä on synti sanoa; mutta minä olen vasta kolmenkymmenen vuoden
vanha ja tunnen itseni nuoreksi. Tasan ei käy onnen lahjat, Ida;
sinulla oli kolmenkymmenen ikäisenä jo harmaa tukka, joka kuuluu teidän
sukuunne, ja sinun setäsi Prahl, joka kuoli rokotukseen...»
Hän esitti vielä useampia tutkisteluja tuona yönä ja sanoi vielä
muutaman kerran: »Niinhän sen kuitenkin pitää käydä», ja nukkui sitten
viisi tuntia syvää, rauhallista unta.