Ovikello soi, ja rouva Grünlich ilmestyi portaille uuden tapansa
mukaan, kurkistaakseen valkoisen kaidepuun yli alas eteiseen. Tuskin
oli ovi auennut, kun hän kurottui kiihkeästi vielä kauemmaksi, ponnahti
sitten takaisin, painoi toisella kädellään nenäliinan suutaan vasten ja
keräsi toisella helmansa, rientäen sitten etukumarassa yläkertaan...
Toisen kerroksen välikössä kohtasi hän mamsseli Jungmannin, jolle
hän kuiskasi jotakin henkäyksen tapaisella äänellä, ja johon Ida
pelonsekaisella riemulla vastasi jotakin puolankielellä, joka oli kuin
»Meiborschekochhanne!»
— Samaan aikaan istui konsulitar Buddenbrook maisemahuoneessa kutoen
kahdella suurella puisella puikolla olkaliinaa, peitettä tai jotakin
sentapaista. Kello oli yksitoista päivällä.
Äkkiä näkyi sisätyttö pylväskäytävässä, hän kolkutti lasiovelle,
löntysti konsulittaren eteen ja ojensi tälle käyntikortin. Konsulitar
otti kortin, kohensi silmälasejaan, sillä hän käytti käsitöitä
tehdessään silmälaseja, ja luki nimen. Sitten hän katsoi uudelleen
tytön punaisia kasvoja, luki vielä kerran nimen ja katsoi taas tyttöön.
Viimein sanoi hän ystävällisesti ja varmasti: »Mitä tämä merkitsee,
hyvä ystävä? Mitä se on?»
Korttiin oli painettu: »X. Noppe & Comp.», mutta X Noppe ja &-merkki
oli pyyhitty pois paksulla sinisellä viivalla, niin että jälelle jäi
vain »Comp.»
»Niin, rouva konsulitar», sanoi tyttö, »siellä on semmoinen herra,
mutta se ei puhu saksaa ja on muutenkin...»
»Pyydä herra sisään», sanoi konsulitar, sillä hän arvasi nyt, että
puheellepääsyn odottaja oli »Comp.» Tyttö meni. Heti senjälkeen avautui
lasiovi uudelleen, ja sisään astui vanttera mies, joka jäi hetkeksi
seisomaan huoneen varjoisaan takaosaan ja äänsi jotakin pitkäveteistä,
joka kuului kuin: »Minulla on kunnia.»
»Hyvää huomenta!» sanoi konsulitar. »Ettekö tahdo astua lähemmäs?» Näin
sanoen hän nojasi kätensä sohvanpatjaan ja kohosi puolittain istualtaan
tietämättä vielä, oliko hänen noustava kokonaan paikaltaan...
»Jos sallitte...» vastasi herra jälleen hyväntahtoisen laulavalla
äänellä, astuen kohteliaasti kumartaen pari askelta eteenpäin, minkä
jälkeen hän jälleen jäi seisomaan katsellen ympärilleen, etsien joko
istuinpaikkaa tai hatun ja kepin säilytyspaikkaa, sillä hän oli tuonut
mukanaan sisään myös kepin, jonka kynsimäisen kiverä luukoukku oli
vähintään puolitoista jalkaa pitkä.
Hän oli neljänkymmenen vaiheilla, lyhytjäseninen ja lihava, puettu
avonaiseen ruskeaan verkatakkiin, vaaleisiin kukikkaisiin liiveihin,
jotka peittivät pehmeänä kaarena hänen pyöreän vatsansa ja joiden
päällä kelluvat kellonvitjat olivat täynnä pieniä helyjä, luisia,
hopeisia, korallista tehtyjä. — Hänen housunsa olivat epämääräisen
harmaanvihreät, liian lyhyet ja tavattoman sitkeästä kankaasta
valmistetut, ja niiden lahkeet ympäröivät alhaalla pyöreinä ja
poimuttomina lyhyiden ja leveiden kenkien varsia. — Vaaleat, harvat,
rimpsumaisesti suun yli riippuvat viikset tekivät hyljemäisen
näköiseksi pallonpyöreän pään tylppine nenineen ja jotenkin ohuine,
kampaamattomine hiuksineen. Leuan ja alahuulen välissä oleva »kärpänen»
sitävastoin seisoi harjamaisesti pystyssä. Posket olivat hyvin paksut,
lihaiset ja pullakat ja ulottuivat silmiin asti, jotka niiden voimasta
kutistuivat kapeiksi vaaleansinisiksi raoiksi ja joiden kulmiin
muodostui kurttuja. Tämä sai nuo paisuneet kasvot näyttämään samalla
tuimilta ja alamaisen, avuttoman, liikuttavan hyväntahtoisilta. Pienen
leuan alta katosi kapea vaalea juova valkoisen kaulaliinan sisään...».
se oli kupukaulan alku, joka ei olisi sietänyt kohokaulusta. Kasvojen
alaosa ja kaula, pään takaosa ja niska, posket ja nenä, kaikki
liittyivät hiukan epämääräiseksi yleiseksi pulleudeksi... Kasvojen iho
oli noiden monien kimppujen johdosta ylenmäärin pingoittunut ja punersi
toisin paikoin, kuten ylähuulen vaiheilla ja nenän molemmin puolin...
Toisessa lyhyessä, valkoisessa, lihavassa kädessään piti herra
keppiään, toisessa vihreää tiroolilais-lakkia, jota höyhen koristi.
Konsulitar oli ottanut pois silmälasinsa ja nojasi yhä sohvanpatjaan
puoli-istuvassa asennossa.
»Kuinka saatan palvella?» sanoi hän kohteliaasti, mutta varmasti.
Nyt laski herra päättävästi hatun ja kepin harmonion kannelle, hieroi
sitten tyytyväisenä vapaiksi joutuneita käsiään, katsoi konsulitarta
luottavasti vaaleilla, turvonneilla silmillään ja sanoi: »Pyydän
anteeksi, armollinen rouva, ettei minulla ollut parempaa korttia.
Nimeni on Permaneder, Münchenistä. Ehkäpä armollinen rouva on jo
kuullutkin minun nimeni rouva tyttärenne kautta.—»
Tämän kaiken hän sanoi kovalla äänellä ja jokseenkin karhealla
ääntämisellä, mutta vilkuttaen luottavasti silmiään, ikäänkuin tahtoen
sanoa: Taidammepa jo ymmärtää toisemme...
Konsulitar oli noussut kokonaan pystyyn ja astui nyt pää kallellaan ja
kädet ojossa häntä vastaan...
»Herra Permaneder! Tekö se olette? Tietysti tyttäreni on puhunut
teistä. Minä tiedän teidän vaikuttaneen suuressa määrin hänen
viihtymiseensä Münchenissä... Te olette joutunut meidän kaupunkiimme?»
»Kuten näkyy!» sanoi herra Permaneder istuutuen konsulittaren viereen
nojatuoliin, jota tämä oli osoittanut hienolla viittailulla molemmin
käsin, sekä alkoi tyytyväisesti hieroa lyhyitä, pyöreitä reisiään...
»Miten sanoitte?» kysyi konsulitar...
»Kuten näkyy», vastasi herra Permaneder lakaten hieromasta reisiään.
»Varsin miellyttävää», sanoi konsulitar ymmärtämättä mitään ja nojautui
kädet helmassa muka ymmärtävän näköisenä selustaan. Mutta herra
Permaneder huomasi sen; hän kumartui eteenpäin, teki kädellään kaaria
ilmassa, Jumala ties minkätähden, ja sanoi suurella ponnistuksella:
»Armollinen rouva kai... ihmettelee!»
»Kyllä, hyvä herra Permaneder, se on totta!» vastasi konsulitar
iloisesti, ja kun se oli sanottu, syntyi vaitiolo. Lopettaakseen tuon
vaitiolon sanoi herra Permaneder ähkäisten: »Voi sun vietävä!»
»Hm... miten sanoittekaan?» kysyi konsulitar antaen katseensa liukua
syrjään...
»Voi sun vietävä!» toisti herra Permaneder erittäin kovasti ja
karkeasti.
»Varsin miellyttävää», sanoi konsulitar lepyttäen; ja niin oltiin taas
sitä myöten valmiit.
»Rohkenenko kysyä», hän jatkoi keskustelua, »mikä on tuonut teidät näin
pitkän matkan päähän, hyvä herra? Tänne on aika matka Münchenistä...»
»Asia», sanoi herra Permaneder huitoen lyhyttä kättään ilmassa,
»pikkuinen asia, armollinen rouva, panimo- ja tamppimylly-asia!»
»Aivan oikein, tehän olette humalakauppias, hyvä herra Permaneder!
Noppe & Comp., niinhän? Poikani konsuli on joskus puhunut kiittäen
liikkeestänne», sanoi konsulitar kohteliaasti. Mutta herra Permaneder
sivuutti sen. »Hyvä. Mutta en minä siitä. Pääasia on se, että minä
olen tahtonut käydä tervehtimässä armollista rouvaa ja nähdä rouva
Grünlichin! Siinä on kylliksi asiaa matkan tekoon!»
»Minä kiitän», sanoi konsulitar sydämellisesti ojentaen vielä kerran
kätensä ja kääntäen kämmenpuolet aivan nurin. »Mutta nyt minun täytyy
ilmoittaa tyttärelleni teidän tulostanne!» lisäsi hän, nousi paikaltaan
ja astui punottua kellonnauhaa kohti, joka oli lasioven vieressä.
»Voi taivahinen, mikä ilo!» huudahti herra Permaneder kääntäen
nojatuolinsa oveen päin.
Konsulitar sanoi palvelustytölle: »Pyydä madame Grünlich alas, ole
hyvä.»
Sitten hän palasi sohvaan, jolloin herra Permaneder myös jälleen käänsi
istuimensa.
»Mikä ilo...» toisti hän mietteissään katsellen sisäkuvia, suurta
Sèvres-porsliinista mustepulloa, joka oli kirjoituspöydällä, ja
huonekaluja. Sitten hän lausui moneen kertaan: »Voi sun vietävä!...
Voi sun vietävä!...», hankasi polviaan ja huokasi syvään ilman mitään
käsitettävää syytä. Siihen meni jotakuinkin koko aika ennen rouva
Grünlichin tuloa.
Tony oli hiukan pukeutunut, oli vaihtanut ylleen vaalean puseron ja
järjestänyt hiuksiaan. Hänen kasvonsa olivat kauniimmat ja raikkaammat
kuin koskaan. Kielenpää liputti veitikkamaisesti toisessa suupielessä...
Hän oli tuskin tullut sisään, kun herra Permaneder hypähti pystyyn ja
lähestyi häntä suunnattoman ihastuksen vallassa. Hän tarttui Tonyn
molempiin käsiin, pudisti niitä ja huusi: »Kas siinähän on rouva
Grünlich! Kas, hyvää päivää! Kuinka olette voinut? Mitä olette tehnyt
täällä kaukana? Voi sentään kuinka minä olen iloinen! Vieläkö te joskus
muistatte meidän Müncheniämme ja vuoriamme? Siellä oli vasta hauska?!
Voi turkin pippuri! että me saimme tavata vielä! Kuka olisi luullut...»
Tonykin tervehti häntä hyvin sydämellisesti, veti tuolin hänen
viereensä ja alkoi puhella hänen kanssaan Münchenistä... Keskustelu
sujui nyt ilman pysähtelyitä, ja konsulitar seurasi sitä sivusta,
nyökäten silloin tällöin herra Permanederille kehoittavasti, koetti
kääntää jonkun lauseen kirjakielelle ja nojautui sitten tyytyväisin
mielin sohvan selkään, kun oli ymmärtänyt jotakin.
Herra Permanederin täytyi vielä selittää matkansa syy rouva
Antoniellekin, mutta hän näytti panevan tuohon panimoasiaan niin
vähän merkitystä, että tuntui siltä kuin ei sillä olisi ollut mitään
tekemistä koko tämän matkan kanssa. Sitävastoin hän otti selkoa
konsulittaren toisesta tyttärestä ja pojista ja surkutteli ääneen,
etteivät Klara ja Christian olleet saapuvilla, koska hän »oli toivonut
tapaavansa koko perheen»...
Viipymisestään kaupungissa hän ei sanonut mitään varmaa; mutta kun
konsulitar huomautti: »Odotan joka hetki poikaani aamiaiselle, herra
Permaneder; ettekö halua syödä vähän voileipää kanssamme..?», otti
vieras kutsun vastaan ennen kuin se oli edes loppuun lausuttu ja teki
sen niin kernaasti kuin olisi sitä odottanut.
Konsuli tuli. Hän oli tavannut aamiaishuoneen tyhjänä ja tuli nyt
sisään työtakissa, kiireisenä, hiukan jännittyneenä ja touhuisena
puraistakseen vain hiukan välipalaa... Mutta heti kun hän huomasi
vieraan suunnattomine kellonperineen ja verkatakkeineen sekä hatun
höyhenineen harmoniolla, kohotti hän tarkkaavasti päätään, ja kuultuaan
vieraan nimen, jonka hän jo oli kuullut monta kertaa rouva Antonien
suusta, sekä luotuaan nopean katseen sisareensa, hän tervehti vierasta
mitä rakastettavimmin... Hän ei käynyt istumaan. Lähdettiin heti
välikerrokseen, jonne mamsseli Jungmann oli kattanut teepöydän ja
jossa samovaari kiehua hurisi hauskasti — oikea samovaari, joka oli
pastori Tiburtiuksen ja hänen vainionsa lahja talolle. »Onpas tämä!»
sanoi herra Permaneder silmäillen kylmiä ruokia, joita oli levitetty
pöydälle...
»Ei tämä ole aivan Hofbräu-tehtaan olutta, herra Permaneder, mutta on
se ainakin nautittavampaa kuin omatekoinen oluemme.» Konsuli kaatoi
hänen lasiinsa kuohuvaa portteria, jota hänen oli itsensä tapana juoda
tähän aikaan.
»Kiitoksia, herra naapuri!» sanoi herra Permaneder purra retuuttaen
eikä huomannut ollenkaan mamsseli Jungmannin kauhistunutta katsetta.
Mutta portteria hän nautti niin varovasti, että konsulitar lähetti
hakemaan punaviinipullon, minkä jälkeen vieras tuli paljon iloisemmaksi
ja ryhtyi jälleen juttelemaan rouva Grünlichin kanssa. Hän istui
vatsansa tähden jokseenkin kaukana pöydästä, hajasäärin ja riiputtaen
toista pulleaa valkoista kättään alas tuolinselustalta, sekä kuunteli
Tonyn puhetta ja vastauksia paksu hylkeenviiksinen pää kallellaan, mitä
kodikkaimman viihtymyksen ilme kasvoillaan ja mitä luottavaisin pilke
silmärakosissaan.
Tony pani hänen eteensä siroin liikkein helttasieniä, joita vieras ei
ollut tottunut syömään, ja lausui jonkun viisauden elämästä...
»Hyvänen aika, kuinka surullista onkaan, herra Permaneder, että kaikki
hyvä ja kaunis katoo niin pian elämässä!» sanoi hän tarkoittaen
Münchenissä-oloaan, laski hetkeksi veitsen ja haarukan syrjään ja
katsoi vakavasti kattoon. Ja sitten hän koetti hullunkurisesti ja aivan
epäonnistuen puhua Baierin murretta...
Aterian aikana kolkutettiin ovelle ja konttorioppilas toi sähkösanoman.
Konsuli luki sen antaen pitkien viiksiensä pään liukua hitaasti
sormiensa lomitse, ja vaikka näkyi, että hän jännitti ajatustaan
sähkösanoman sisältöä tuumiessaan, kysyi hän samalla mitä keveimmällä
äänellä: »Miten käyvät kaupat, herra Permaneder?...»
»Hyvä on», sanoi hän sitten konttorioppilaalle, ja nuori mies katosi.
»Voi, herra naapuri!» vastasi herra Permaneder kääntyen vaivalloisesti
konsuliin päin — hänen paksu, jäykkä kaulansa haittasi näet liikkumista
ja hänen toinen käsivartensa riippui nyt tuolin selustalta alas »Ei
kannata puhua, se on tuskan paikka! Nähkääs, München» — hän lausui
synnyinkaupunkinsa nimen siten, että vain saattoi arvata mistä oli
kysymys — »München ei ole mikään kauppakaupunki... Siellä tahtoo
jokainen olla rauhassa... Eikä siellä kukaan lue sähkösanomia
ruokapöydässä, ei kukaan. Täällä pohjoisessa on toinen muoti,
sapperment!... Kiitos, kyllä menee vielä yksi lasi...! Kumppanini
Noppe tahtoo Nürnbergiin, koska siellä on pörssi ja hänellä on
yrittelynhalua... mutta minä en lähde Münchenistä... Enkä lähde! — Voi
sun vietävä!... Katsokaas, siellä on niin hemmetinmoinen kilpailu,
hemmetin... ja vienti ihan naurattaa... Venäjälläkin nyt ruvetaan jo
itse viljelemään humaloita...»
Mutta äkkiä loi hän konsuliin harvinaisen nopean katseen ja sanoi:
»Mutta... en minä sano mitään, herra naapuri! Onhan se semmoinen sievä
liike! Me saamme rahaa osake-panimosta, jonka johtaja on Niederpaur.
Se oli aivan pieni yhtiö, mutta sillä on luottoa ja puhdasta rahaa...
neljää prosenttia vastaan Hypoteekkipankissa... niin että sen taloa
on voitu suurentaa... Ja nyt se käy hyvin ja tuottaa hyvät tulot ja
vuosivoitot — aivan niin!» lopetti herra Permaneder, kiitti tarjoilusta
ja sikareista ja savukkeista, mutta ei huolinut niitä, vaan veti
taskusta piippunsa, jossa oli pitkä puinen pesä, ja syventyi savun
keskeen hukkuen konsulin kanssa liikekeskusteluun; keskustelu siirtyi
sitten valtiolliselle alalle; Baierin suhde Preussiin, kuningas
Max ja keisari Napoleon joutuivat pohdinnan alaisiksi... Tämän
keskustelun herra Permaneder mausti aivan käsittämättömillä käänteillä
ja aukkopaikat hän täytti, ilman havaittavaa asianyhteyttä, syvillä
huokaistulla: »Ihme ja kumma!» tai »Onkos mokomaa kuultu!»...
Mamsseli Jungmann unohti vähän väliä pureksia, vaikka hän joskus
haukkasikin, niin ihmeissään hän tuijotti kirkkailla ruskeilla
silmillään talon vierasta, pitäen veistä ja haarukkaa kohtisuorassa
tapansa mukaan ja liikutellen niitä hitaasti edestakaisin. Tuommoisia
vieraita ei tässä talossa oltu vielä ennen nähty, tuommoinen
piipunsauhu ei näissä huoneissa ollut vielä pelmunnut eikä tuollainen
vapaa... mahdoton käytös sopinut täällä... Konsulitar vaipui
ystävällisen avuttomuuden valtaan kyseltyhän ensin huolestuneesti,
miten niin pieni evankelinen seurakunta voi kestää lujana pelkkien
paavinuskolaisten keskellä, ja Tony näytti aterian aikana käyvän hiukan
miettiväiseksi ja rauhattomaksi. Mutta konsulilla oli oikein hauska,
ja hän taivutti äitinsä haettamaan vielä toisen punaviinipullon sekä
pyysi herra Permanederiä välttämättömästi käymään hänenkin luonaan
Breitestrassen varrella; hänen rouvansa oli iloitseva suuresti
vierailusta...
Istuttuaan paikallaan kolme tuntia alkoi humalakauppias varustaa
lähtöä, naputti porot piipustaan, tyhjensi lasinsa, sanoi taas »Voi sun
vietävä», ja nousi.
»Minulla on kunnia, armollinen rouva... Jumalan haltuun, rouva
Grünlich... Jumalan haltuun, herra Buddenbrook...» Hänen puhutellessaan
herrasväkeä tällä tavoin hytkähti Ida Jungmann, ja veri kohosi
hänen poskilleen... »Terveeksi, neiti...» Hän sanoi lähtiessään
»terveeksi!»...
Konsulitar ja hänen poikansa vaihtoivat katseen... Herra Permaneder oli
ilmoittanut aikovansa palata pieneen majataloon Traven varrelle, jonka
hän oli valinnut asunnokseen...
»Tyttäreni müncheniläinen ystävätär miehineen on niin kaukana», sanoi
vanha rouva astuen vielä kerran herra Permanederiä kohti, »ettei meidän
kai pitkään aikaan ole mahdollista palkita heidän vieraanvaraisuuttaan.
Mutta jos te, hyvä herra, haluatte olla meidän vieraanamme niin kauan
kuin viivytte täällä... niin teette meille suuren ilon...»
Hän oli ojentanut kätensä, ja katso: herra Permaneder suostui
tarjoukseen empimättä. — Yhtä sukkelaan ja auliisti kuin hän oli
vastaanottanut aamiaiskutsun, otti hän nyt vastaan tämän. Hän suuteli
molempien rouvien kättä, mikä näytti hyvin hullunkuriselta, nouti
hatun ja kepin maisemahuoneesta, lupasi vielä kerran heti toimittaa
matka-arkkunsa taloon ja tulla takaisin kello neljä, hommattuaan
asiansa. Sitten hän konsulin saattamana astui portaita alas. Mutta
alaovella hän kääntyi vielä kerran ja sanoi hiljaa päätään huojutellen:
»Älkää panko pahaksi, herra naapuri, mutta rouva sisarenne on
herttainen elävä! Jumalan haltuun!»... Ja yhä päätään huojutellen
katosi hän ovesta.
Konsulin täytyi välttämättä nähdä vielä kerran talon naiset. Ida
Jungmann juoksi jo vuodevaatteita kantaen ympäri taloa laittaakseen
kuntoon käytävän viereisen huoneen.
Konsulitar istui vielä pöydässä katse kiintyneenä katossa olevaan
vaaleaan pilkkuun ja rummutti valkoisilla sormillaan pöytäliinaa. Tony
istui ikkunan luona käsivarret ristissä eikä katsonut oikeaan eikä
vasempaan, vaan suoraan ulos, arvokkaan ja ankaran näköisenä. Huoneessa
vallitsi hiljaisuus.
»No?» kysyi Thomas jääden ovelle ja ottaen esiin savukekotelonsa, jossa
oli venäläinen kolmivaljakon kuva... Hänen hartiansa nytkyivät naurusta.
»Miellyttävä mies», vastasi konsulitar viattomasti.
»Minä olen aivan samaa mieltä!» Sitten kääntyi konsuli nopeasti ja
leikillisen kohteliaasti Tonyn puoleen kuin kysyäkseen tämänkin
mielipidettä. Tony oli vaiti, hän katsoi vain ankarasti ulos.
»Minusta hän saisi luopua voimasanoistaan», jatkoi konsulitar hiukan
huolestuneesti. »Ellen ymmärtänyt väärin, puhui hän sakramentista ja
muusta tavalla, joka...»
»Ei se tee mitään, äiti, ei hän tarkoita sillä mitään pahaa...»
»Ja sitten hän on käytökseltään hiukan liian huoleton, eikö ole, Tom?»
»No, hyvä Jumala, se on eteläsaksalaista!» sanoi konsuli, puhalsi
hitaasti savun luotaan, hymyili äidilleen ja katsoi salaa Tonya.
Konsulitar ei huomannut sitä lainkaan.
»Tulethan sinä tänään Gerdan kanssa päivälliselle, Tom? Tehkää niin
hyvin.»
»Mielellämme, äiti, mitä suurimmalla ilolla. Totta puhuakseni minä
kiinnitän paljon toiveita kotivieraaseemme. Etkö sinäkin? Tämä on
kerrankin toista kuin nuo iänikuiset pappismiehet...»
»Kukin laatunsa mukaan, Tom.»
»Tietysti! Nyt minä menen... Mutta kuulkaahan!» sanoi hän ovenripaan
taittuessaan. »Sinä olet tehnyt häneen valtavan vaikutuksen, Tony.
Ehdottomasti! Tiedätkö, miksi hän kutsui sinua alhaalla lähtiessään?
'Herttaiseksi eläväksi!' — nämä ovat hänen omat sanansa...»
Nyt kääntyi rouva Grünlich ympäri ja sanoi kuuluvalla äänellä: »Hän
ei arvattavasti ole kieltänyt sinua tuota kertomasta, mutta siitä
huolimatta minä en tiedä, onko sopivaa, että sinä teet sen tiettäväksi.
Mutta sen minä tiedän ja tahdon sen myös ilmaista, ettei tässä elämässä
ole pääasia se, miten joku seikka sanotaan ja ilmaistaan, vaan miten se
on tarkoitettu ja millaisesta sydämestä se lähtee; ja jos sinä haluat
tehdä pilkkaa herra Permanederin ilmaisutavasta... jos hän on sinun
mielestäsi naurettava...»
»Kuka?! Hyvä Tony, en minä tarkoita mitään pahaa! Miksi sinä suutut...»
»_Assez_!» sanoi konsulitar luoden poikaansa vakavan ja pyytävän
katseen, mikä merkitsi: Anna hänen olla!
»Älä viitsi olla vihainen, Tony!» sanoi veli. »En tahtonut kiusata
sinua. No niin. Ja nyt minä lähden toimittamaan, että joku varastomies
tuo tänne hänen arkkunsa. Näkemiin!»