Konsuli Buddenbrook palasi takaisin Mengstrasselle »Sopusoinnusta»,
herrojen lukuseurasta, jossa hän oli viettänyt pienen hetken aamiaisen
jälkeen. Hän tuli puutarha-alueen läpi taloon takaa päin, astui
nopeasti hiekoitettua kujaa pitkin, joka kulki köynnösten peittämien
muurien välissä ja yhdisti takapihan etumaiseen, astui eteisen
poikki, kysyi keittiöstä, oliko hänen veljensä kotona ja pyysi
ilmoittamaan, kun tämä tuli. Sitten hän kulki konttorin läpi, jossa
herrat kumartuivat syvempään pulpettiensa ääreen hänen ilmestyessään,
meni yksityishuoneeseensa, laski hatun ja kepin kädestään, veti
työtäkin ylleen ja meni ikkunapaikalleen vastapäätä herra Marcusta.
Hänen vaaleiden kulmakarvojensa väliin ilmestyi kaksi syvää vakoa.
Loppuunpoltetun venäläisen savukkeen keltainen imuke vaelsi
levottomasti suupielestä toiseen. Tapa, jolla hän liikutteli papereita
ja kirjoitustarpeita, oli niin äkkipikainen, että herra Marcus siveli
kahdella sormella viiksiään miettivän näköisenä ja antoi katseensa
soljua hitaasti ja tutkivasti kumppaniinsa, kun taas nuoret miehet
katsoivat toisiinsa kulmakarvat koholla. Johtaja oli vihainen.
Puolen tunnin kuluttua, jonka aikana ei ollut kuulunut muuta ääntä kuin
kynien rapina ja herra Marcuksen merkitsevät rykäisyt, katsoi konsuli
vihreän ikkunalaudan yli ulos ja näki Christianin tulevan kadulla. Hän
tuli tupakoiden klubista, jossa hän oli syönyt aamiaista ja pelannut
pienen pelin. Hänen hattunsa oli hiukan kallellaan ja hän heilutteli
keltaista keppiään, jonka hän oli tuonut »meren takaa» ja jonka nuppuna
oli ebenholzista veistetty nunnanpää. Hän näytti voivan hyvin ja olevan
iloisella tuulella. Jotakin 'song'ia hymisten astui hän konttoriin,
sanoi: »Huomenta, hyvät herrat!» vaikka oli kirkas keväinen keskipäivä,
ja astui paikalleen »tekemään taas vähän työtäkin». Mutta konsuli nousi
ja sanoi ohimennessään veljeensä katsomatta: »Pari sanaa... hyvä veli.»
Christian seurasi. He astuivat jokseenkin rivakasti lattian poikki.
Thomas oli vienyt kädet selän taa, ja Christian teki vaistomaisesti
samoin kääntäen veljeään kohti suuren nenänsä, joka kohosi kuin terävä,
kupurainen kolmikulma sisäänvajonneiden poskien ja englantilaiseen
tapaan riippuvien punertavien viiksien keskeltä. Heidän kulkiessaan
pihan poikki sanoi Thomas: »Seuraa minua pari askelta puutarhaan,
ystäväni.»
»Hyvä», vastasi Christian. Ja sitten seurasi taas pitempi vaitiolo
heidän kulkiessaan vasemmanpuolista tietä »portaalin» ohi puutarhassa,
jonka puut alkoivat puhjeta nuppuun. »Minulla on ollut ikävyyksiä — ja
valitettavasti sinun tähtesi.»
»Minun...»
»Niin. — Kuulin 'Sopusoinnussa' erään huomautuksen, jonka sinä olit
lausunut eilen illalla klubissa ja joka oli siinä määrin sopimaton,
niin äärettömän tahditon, etten löydä sanoja... Häväistys seurasikin.
Sinä sait nenällesi. Haluatko muistella asiaa?»
»Oh... nyt minä tiedän, mitä sinä tarkoitat. — Kuka sen kertoi?»
»Se on yhdentekevä. — Döhlmann. — Ja tietenkin sellaisella äänellä,
että nekin, jotka eivät olleet kuulleet siitä, nyt voivat nauraa...»
»Tom, kyllähän se oli... Häpesin Hagenströmin takia!»
»Häpesit Ha... Mutta tuohan on... Kuule!» huusi konsuli ravistaen
kuohuksissaan molempia käsiään ilmassa, kämmenpuolet ylöspäin ja pää
kallellaan: »Sinä menet sanomaan seurassa, johon kuuluu kauppiaita
ja oppineita, kaikkien kuullen: 'Oikeastaan on jokainen kauppias,
tarkemmin katsoen, veijari'... sinä, joka itse kuulut kauppiassukuun
ja moitteettomuuteen sekä ehdottomaan vakavaraisuuteen pyrkivän
kauppahuoneen perillisiin...»
»Taivaan nimessä, Thomas, sehän oli leikkiä!... Vaikka...
oikeastaan...» lisäsi Christian nenäänsä rypistäen ja työntäen päänsä
vinosti eteenpäin... Tuossa asennossa hän kulki muutaman askeleen.
»Leikkiä! Leikkiä!» huusi konsuli. »Minä luulisin ymmärtäväni
leikkipuhetta, mutta olethan itse nähnyt miten tuo leikki on
ymmärretty! 'Minä pidän alaani hyvin suuressa kunniassa', kuuluu
Hermann Hagenström vastanneen... Ja siinä sinä laiskuri sitten istuit,
joka et osaa pitää työtäsi minkään arvoisena...»
»Niin, Tom, aivan niin! Vakuutan sinulle, että koko ilo oli samassa
mennyt! Toiset nauroivat aivan kuin olisivat olleet minun puolellani,
kunnes tuo Hagenström äkkiä lausuu peloittavan mahdikkaasti: 'Minä
puolestani...' Mokoma tyhmyri! Häpesin todellakin hänen takiaan.
Illalla ajattelin sitä vielä kauan aikaa vuoteessani, ja minusta tuntui
niin kummalliselta... En tiedä onko sinusta koskaan tuntunut siltä...»
»Älä lorua, minä pyydän!» keskeytti konsuli. Hänen koko ruumiinsa
vapisi vastenmielisyydestä. »Myönnänhän niinä... kyllä myönnän,
ettei tuo vastaus kenties sopinut mielialaan, että se oli mauton.
Mutta jokainen hakee sellaista seuraa, jossa voi puhua mitä
tahtoo... jos sellaista yleensä on tarvis puhua... ja mikä käskee
antaa oman typeryyden viedä niin pitkälle, että joutuu saamaan noin
halventavan vastauksen! Hagenströin on käyttänyt tilaisuutta hyväkseen
halventaakseen meitä... niin, ei yksin sinua, vaan meitä, sillä
tiedätkö sinä mitä tuo hänen 'Minä puolestani' merkitsi? 'Tuollaisia
puheita te kai kuulette veljenne konttorissa, herra Buddenbrook?' Sitä
se merkitsi, senkin aasi!»
»Noh... aasi... sammalsi Christian käyden nolon ja levottoman
näköiseksi...»
»Se, mitä sinä teet, ei koske ainoastaan sinua», jatkoi konsuli, »mutta
minä en ole sittenkään puuttuva siihen, jos sinä saatat naurettavaksi
ainoastaan itsesi... ja pyydän kysyä, millä sinä et saata itseäsi
naurettavaksi!» huusi hän. Hän oli kalpea, ja siniset suonet hänen
kapeilla ohimoillaan, joilla hiusraja teki kaksi lahdeketta, näkyivät
selvästi. Toisen silmän vaaleat kulmakarvat olivat koholla, ja jäykät,
pitkiksi kierretyt viiksenpäätkin näyttivät tuiman näköisiltä hänen
huitoessaan käsillään ja puhuessaan sivuttain Christianin jalkojen
juureen hiekkakäytävälle... »Sinä saatat itsesi naurettavaksi
lemmenseikkailuillasi, ilveilyilläsi, sairauksillasi ja niiden
parantelulla...»
»Kuule, Thomas», sanoi Christian, pudisti hyvin vakavasti päätään ja
nosti kömpelösti toista etusormeaan... »Mitä tuohon kaikkeen tulee, et
sinä voi ymmärtää sitä... Asia on sellainen... Tulee pitää omatuntonsa
kunnossa, niin sanoaksemme... En tiedä ymmärrätkö sinä tätä... Grabow
on määrännyt minulle voiteen kaulalihaksia varten... hyvä! Ellen
käytä sitä, jos siis jätän sen täyttämättä, tunnen itseni aivan
avuttomaksi ja onnettomaksi, olen levoton ja epävarma ja huolestunut ja
epäkunnossa enkä voi niellä. Jos olen käyttänyt sitä, tunnen tehneeni
velvollisuuteni ja olevani sopusoinnussa; silloin minulla on hyvä
omatunto, olen tyytyväinen ja tyyni, ja nieleminen käy kuin leikki.
Voide ei sitä vaikuta, luullakseni mutta näetkös, asia on sellainen,
että kuvittelu, koeta ymmärtää minua, väistyy vain vastakuvittelun
tieltä... En tiedä oletko sinä kokenut tällaista...»
»Olen kyllä —! Olen kyllä —!» huusi konsuli pidellen hetken aikaa
molemmin käsin päätään... »Tee siis niin! Toimi sen mukaan!
Mutta älä puhu siitä! Jätä toiset ihmiset rauhaan inhoittavilta
erittelyiltäsi! Tuolla sopimattomalla lavertelullasikin sinä saatat
itsesi naurettavaksi aamusta iltaan! Mutta sen minä sanon, toistan sen
vielä kerran: Saat itse olla minun puolestani naurettava niin paljon
kuin haluat, mutta kiellän, kuulitko, kiellän sinua häpäisemästä
kauppahuonettamme niinkuin eilen olet tehnyt!»
Tähän Christian ei vastannut mitään, vaan pyyhki hitaasti harvenneita,
punertavia hiuksiaan, kasvoilla levottoman vakava ilme, silmät pyörien
kiinnepisteettä sinne tänne. Hän mietti vielä äsken sanomaansa. Syntyi
äänettömyys. Thomas käveli hiljaisen epätoivon vallassa käytävää pitkin.
»Kaikki kauppiaat ovat veijareita, sanot», alkoi hän uudelleen... »No
niin! Oletko sinä kyllästynyt alaasi? Oletko katunut, että valitsit sen
uran? Pyysit kerran isältämme saada antautua sille...»
»Olen, Tom», sanoi Christian miettien; »minä lukisin todellakin
mieluummin yliopistossa; se mahtaisi olla mukavata... Saa mennä
luennoille milloin tahtoo, vapaaehtoisesti, saa istua kuuntelemassa
aivan kuin teatterissa...»
»Aivan kuin teatterissa... _café chantant'iin_ sinä sovit kujeinesi...
Ja tämä ei ole leikkiä! On ehdoton vakaumukseni, että se on sinun
salainen ihanteesi!» väitti konsuli, eikä Christian väittänyt vastaan;
hän katsoi ajattelevasti ilmaan.
»Ja sinä julkeat lausua sellaista, sinä, jolla ei ole aavistusta...
ei kaukaisintakaan aavistusta työstä,... sinä joka täytät elämäsi
teatterin, laiskottelun, narrimaisuuksien herättämillä tunteilla ja
tuntemuksilla ja tiloilla, joita sitten kaiveskelet, tarkastelet,
pyörittelet ja joista viimein voit loruta häpeämättömällä tavalla...»
»Niin, Tom», sanoi Christian huolestuneesti ja pyyhki taas päälakeaan.
»Se on totta; olet antanut asialle aivan oikean ilmaisumuodon. Juuri
siinä on erotus meidän välillämme. Sinäkin katsot mielelläsi näytelmää
ja sinullakin on aikaisemmin, meidän kesken puhuen, ollut haaveilusi,
jolloin luit ahmien romaaneja ja runoja ja sen sellaista... Mutta sinä
olet osannut aina niin mainiosti liittää sen kunnollisen työn ja elämän
vakavuuden yhteyteen... Minuun nähden se ei käy. Minut valtaa tuo
kaikki, tuo rihkama, luineni nahkoineni, tiedätkö, ja sitten minusta ei
enää ole mihinkään kunnolliseen... En tiedä, ymmärrätkö sinä tätä...»
»Sinä siis huomaat sen!» huudahti Thomas seisahtuen ja pannen
käsivarret ristiin rinnalle. »Sinä tunnustat sen häpeissäsi ja
annat kuitenkin kaiken jäädä entiselleen! Oletko sinä sitten koira,
Christian?! Pitäähän ihmisellä olla ylpeyttä, hyvä Jumala sentään!
Kuinka voi jatkaa elämää, jota ei itsekään tohdi puolustaa! Mutta
sellainen sinä olet! Se on sinun olemuksesi! Pääasia, että osaat
huomata, ymmärtää ja kuvailla jonkun asian... Minun kärsivällisyyteni
on loppunut, Christian!» Konsuli astui askeleen taapäin, tehden
kädellään kiivaan, vaakasuoran liikkeen... »Se on loppunut, sanon minä!
Sinä saat pitää valtuutesi, vaikka sinua ei näykään konttorissa...
Se ei suututa minua. Ole ja vetelehdi, kuten tähänkin asti. Mutta
sinä häpäiset meidät, koko sukusi, olitpa niissä olit! Sinä olet
kasvannainen, epäterve pahka sukupuussamme! Sinä olet häpeäksi tälle
kaupungille, ja jos tämä talo olisi minun, ajaisin sinut ovesta,
tuonne, ulos kadulle!» huusi hän osoittaen hurjistuneesti puutarhaa,
pihaa, suurta taloa... Hän ei jaksanut enää hillitä itseään. Kauan
kytenyt raivo purkautui...
»Mitä sinä ajattelet, Thomas!» sanoi Christian. Hän oli järkiintynyt,
mikä näytti hyvin kummalliselta. Hän seisoi hiukan kumarassa, hiukan
kysymysmerkin kaltaisena, pää, vatsa ja polvet etusojossa, kuten
usein vääräsääristen on tapana seisoa, ja hänen pyöreiden, syvällä
olevien silmiensä ympärille, jotka hän paisutti niin suuriksi kuin
saattoi, muodostui punaisia viiruja, jotka ulottuivat poskiluihin asti;
samanlaisia viiruja oli hänen isälleenkin muodostunut hänen joutuessaan
kiihdyksiin. »Miten sinä puhut minulle!» hän sanoi. »Mitä minä olen
sinulle tehnyt? Menen minä itsestänikin, ei sinun tarvitse heittää
minua ulos ovesta. — Hyi!» lisäsi hän vilpittömästi suuttuneena ja
hotaisi kädellään kuin kärpästä tavoittaen.
Merkillistä kyllä ei Thomas vastannut tähän kiihtyen, vaan painoi
ääneti päänsä alas ja lähti vitkalleen palaamaan puutarhan laitaa
takaisin.
Hänelle näytti tuottavan tyydytystä, suorastaan tekevän hyvää, että
hän vihdoinkin oli saanut veljensä suuttumaan... vihdoinkin kohdannut
tarmokasta vastustusta ja vastarintaa.
»Usko minua, Christian», sanoi hän rauhallisesti, vieden taas kädet
selkänsä taakse, »tämä keskustelu surettaa minua suuresti, mutta sen
täytyi kerran tapahtua. Tämmöiset perhekohtaukset ovat hirvittävät,
mutta kerranhan meidän täytyy puhua suumme puhtaaksi.... nyt voimme
neuvotella tyynesti asioista. Sinä et siis viihdy nykyisessä
toimessasi, eikö niin?»...
»En, Tom, oikein sanoit. Näetkös, alussa minä viihdyin erinomaisen
hyvin... ja onhan minulla ollut täällä parempi olla kuin aivan
vieraassa liikkeessä, mutta se, mitä minä täällä kaipaan, on
luullakseni itsenäisyys... Olen aina kadehtinut sinua nähdessäni sinun
istuvan työssä, sillä sinun työsi ei oikeastaan ole mitään työtä;
sinä et tee työtä pakosta, vaan sikäli kuin johtajan ja omistajan
asemasi vaatii; annat toisten tehdä työn, teet vain itse laskelmasi ja
hallitset ja olet vapaa... Se on aivan toista...»
»Hyvä on, Christian; mutta etkö olisi voinut sanoa tätä jo aikaisemmin?
Onhan sinulla tilaisuus ryhtyä itsenäiseen tai ainakin itsenäisempään
työhön. Tiedät isän määränneen tässä tapauksessa sinulle samoin kuin
minulle 50 000 markan ennakko-osuuden, jonka minä luonnollisesti
olen maksava sinulle milloin vain tahdot, järkevän ja oikean
arvioinnin mukaan. Hampurissa ja muuallakin on aina saatavana varmoja,
pienivaraisia liikkeitä, jotka tarvitsevat pääoman lisäystä; sellaiseen
sinä voisit mennä osakkaaksi... Harkitkaamme kumpikin erikseen asiaa ja
puhukaamme siitä myöskin äidin kanssa. Minulla on nyt kiire, ja sinä
voisit näinä päivinä vielä hoitaa englanninkielisen kirjeenvaihdon, jos
viitsit...»
»Mitä arvelet esimerkiksi H. C. F. Burmeesterin & K:nin liikkeestä
Hampurissa?» kysyi hän portailta »... tuonti- ja vientiliike... Minä
tunnen sen miehen. Hän suostuisi varmasti mielellään asiaan...»
Tämä tapahtui toukokuun lopulla vuonna viisikymmentä seitsemän.
Kesäkuun alussa lähti Christian jo Büchenin kautta Hampuriin... mikä
oli suuri vahinko klubille, kaupunginteatterille, »Tivolille» ja koko
kaupungin vapaammalle seurustelulle. Kaikki »hummaajat», myös tohtori
Gieseke ja Peter Döhlmann, olivat asemalla saattamassa häntä ja
ojensivat hänelle kukkia ja sikareja nauraen täyttä kurkkua... muistaen
kai kaikkia hullunkurisia tarinoita, joita lähtevä oli kertonut.
Lopuksi kiinnitti asianajaja tohtori Gieseke toisten riemuitessa hänen
rintaansa suuren kultapaperista tehdyn kunniamerkin. Tämä merkki oli
peräisin eräästä sataman läheisyydessä olevasta talosta, ravintolasta,
jonka oven päällä paloi iltaisin punainen lyhty, johon oli kokoonnuttu
vapaaseen ajanviettoon ja jossa aina oli ollut hauskaa... Se
ojennettiin nyt Krischan Buddenbrookille hänen suurten ansioittensa
kunniaksi.