Huhtikuun lopulla palasi rouva Grünlich jälleen kotitaloonsa, ja vaikka
hän nyt taas oli kokenut palasen elämää, vaikka vanhat olot olivat
jälleen edessä ja hänen täytyi ottaa osaa hartaushetkiin ja kuulla
Lea Gerhardtin ääneenlukua Jerusalemin-iltoina, oli hän ilmeisesti
iloisemmalla ja valoisammalla mielellä.
Heti kun hänen veljensä konsuli oli hakenut hänet asemalta — hän
tuli Büchenistä — ja oli ajanut hänen kanssaan Holstentor'in kautta
kaupunkiin, ei Thomas voinut olla lausumatta sisarelleen sellaista
kohteliaisuutta, että tämä yhä, lähinnä Klothildea, oli kaunein perheen
jäsenistä, mihin toinen vastasi: »Kuulepas, Tom, minä vihaan sinua!
Etkö häpeä pilkata tuolla tavoin vanhaa rouvaa...»
Mutta oikeassa hän oli: Madame Grünlich oli säilynyt hyvin nuorekkaana,
ja hänen vahva, vaaleanruskea tukkansa, joka oli pöyhötetty molemmin
puolin jakausta, vedetty alas pienten korvien yli ja kääritty sykeröksi
päälaelle kilpikonnanluisen kamman avulla, — hänen harmaansinisten
silmiensä pehmeä ilme, hänen kaunis ylähuulensa, hänen hienot,
soikeat kasvonsa ja niiden heleä väri saivat hänet näyttämään
kaksikymmentäkolme- eikä kolmikymmenvuotiaalta. Hänellä oli verrattoman
hienot, riippuvat kultaiset korvarenkaat, joita jo hänen isoäitinsä oli
kantanut hiukan toisenmuotoisina. Väljästi istuva, kevyt, tumma pusero
atlassiedustoineen ja pitsi-olkalappuineen antoivat hänen povelleen
hurmaavan pehmeyden...
Hän oli mitä parhaimmalla tuulella, kuten jo mainitsimme, ja kertoi
torstaina, Breitestrassen Buddenbrookien naisten, konsuli Krögerin,
Klothilden, Sesemi Weichbrodtin ja pikku Erikan istuutuessa pöytään,
mitä havainnollisimmin Münchenistä, Münchenin oluesta, makaruuneista,
maalarista, joka oli tahtonut maalata hänen muotokuvansa, ja
hovivaunuista, jotka olivat tehneet häneen mitä syvimmän vaikutuksen.
Hän mainitsi ohimennen myös herra Permanederin nimen, ja kun Pfiffi
Buddenbrook tai joku toinen huomautti, että kyllähän sellainen matka
saattoi olla hauskakin, vaikkakaan se ei näyttänyt tuoneen mitään
käytännöllisiä etuja, vaikeni rouva Grünlich sanomattoman arvokkaan
näköisenä, nosti päätään ja koetti samalla painaa leuan alas...
Muuten hän nykyään aina riensi portaille, kellon äänen kaikuessa suuren
eteisen halki, katsomaan kuka tuli... Mitähän se saattoi merkitä? Sen
tiesi ainoastaan Ida Jungmann, Tonyn kasvattajatar ja monivuotinen
uskottu, joka silloin tällöin sanoi rouva Grünlichille: »Tony,
lapsukainen, saat nähdä, että hän tulee! Ei suinkaan hän ole mikään
vätys...»
Muut perheenjäsenet olivat kiitolliset Tonylle hänen iloisuudestaan;
mieliala kaipasi kipeästi kohotusta jo siitä syystä, että kauppahuoneen
johtajan ja hänen nuoremman veljensä välit eivät olleet aikaa myöten
paranneet, vaan pahenneet, valitettavasti. Heidän äitinsä, konsulitar,
joka seurasi huolissaan asioiden kehitystä, sai panna liikkeelle
kaiken taitonsa välittäessään... Hänen kehoittaessaan Christiania
käymään säännöllisemmin konttorissa ei tämä vastannut mitään, vaan oli
hajamielisen näköinen, ja veljensä muistutellessa hän joutui hämilleen,
tuli levottomaksi, vakavaksi ja ajattelevaiseksi, mutta ei sanonut
mitään vastaan ja koetti sitten jonkun päivän hoitaa englanninkielistä
kirjeenvaihtoa suuremmalla ponnella. Mutta vanhempi veli alkoi yhä
enemmän halveksia nuorempaa, mikä seikka ei parantunut siitä, että
Christian antoi Thomaksen nuhdella häntä vastaansanomatta ja pyöritteli
vain levottomasti silmiään.
Rasittavan työn ja hermojensa vuoksi Thomas ei voinut kuunnella
osanottavasti ja levollisesti Christianin juurtajaksaisia selityksiä
erilaisista taudinoireistaan, ja äidilleen ja sisarelleenkin hän
leimasi ne »inhoittavan itsetutkistelun turhanpäiväisiksi seurauksiksi».
Epämääräinen vaiva Christianin vasemmassa sääressä oli joku aika
sitten väistynyt eräiden ulkonaisten lääkkeiden vaikutuksesta. Mutta
nielemisvaikeudet uudistuivat vieläkin usein pöydässä, ja äskettäin
oli tullut lisäksi ajoittainen hengenahdistus, hengityshäiriö, jota
Cliristian monta viikkoa piti keuhkotaudin merkkinä ja jonka laatua ja
vaikutuksia hän kuvasi mitä perinpohjaisimmin, nenä rypyssä. Kysyttiin
tohtori Grabowin neuvoa. Tämä julisti, että sydän ja keuhkot toimivat
sangen voimakkaasti, mutta että tuo hengenahdistus johtui eräiden
lihaksien velttoudesta, ja hän määräsi hengityksen helpottamiseksi
ensiksikin viuhkan käyttöä, toiseksi erästä vihreätä jauhetta, jota
oli poltettava ja jonka savua sitten oli hengitettävä sisään. Viuhkaa
käytti Christian myöskin konttorissa, ja johtajan huomautukseen vastasi
hän, että Valparaisossa oli jokaisella konttoristilla ollut viuhka
kuumuuden tähden: »Olisitpa nähnyt Johny Thunderstormia... voi hyvä
Jumala!» Mutta kun hän eräänä päivänä, keikuttuaan ensin kauan aikaa
edestakaisin istuimellaan veti taskustaan pulverinsakin ja sytytti
niin väkevän ja pahanhajuisen savun, että monet alkoivat ankarasti
yskiä ja herra Marcus aivan kalpeni... silloin syntyi julkinen
kohtaus, häväistyskohtaus, hirveä yhteentörmäys, joka olisi johtanut
silmänräpäykselliseen välien rikkomiseen, ellei konsulitar olisi vielä
kerran sovitellut, puhunut järkeä ja kääntänyt asiaa hyväksi...
Eikä tässä kyllin. Konsuli seurasi paheksuen myös hänen kodin
ulkopuolella, enimmäkseen tohtori Gieseken, koulutoverin, seurassa
viettämäänsä elämää. Hän ei ollut mikään ulkokullattu ja fariseus,
hän muisti hyvin omat nuoruudensyntinsä. Hän tiesi, ettei hänen
kotikaupunkinsa, tuo kauppa- ja satamakaupunki, jonka kaduilla
kaupallisessa suhteessa korkeastikunnioitetut porvarit astuivat niin
ehdottoman arvokkaan näköisinä, kopautellen keppiään kivitykseen,
ollut mikään moitteettoman siveellisyyden asuinsija. Konttoripukilla
vietetyn päivän korvausta ei haettu ainoastaan väkevistä juomista
ja voimakkaasta ruuasta... Mutta nuo korvaukset peittyivät paksuun
sopivaisuuden vaippaan. Konsuli Buddenbrookin ensimmäinen käsky
kuului, että tuli »säilyttää muoto» ja hän oli sen toteuttamisessa
aivan toisten kaupungin porvarien kannalla. Asianajaja Gieseke kuului
»oppineisiin», jotka mukautuivat »kauppamiesten» elämäntapoihin; hän
oli myös tunnettu hummaaja minkä jokainen näki päältäpäinkin. Mutta
samoin kuin toiset hyvinvoivat nuoret miehet osasi hänkin esiintyä
edukseen ja välttää pahennusta sekä säilyttää valtiollisten ja
kaupallisten periaatteittensa koskemattomuuden. Hänen kihlauksensa
neiti Huneuksen kanssa oli juuri tullut tunnetuksi. Hän nai siis
itselleen sijan parhaassa seurapiirissä ja rikkaat myötäjäiset. Hän
otti huomattavan innokkaasti osaa kaupungin asioihin, ja kuiskailtiin
hänen tavoittelevan raatimiehen ja lopuksi kai vanhan pormestarin
tohtori Överdieckin paikkaa.
Mutta Christian Buddenbrook, hänen ystävänsä, sama, joka oli astunut
varmoin askelin mademoiselle Meyer de la Grangen eteen, antanut tälle
kukkavihkonsa ja sanonut: »Neiti, te näyttelitte niin kauniisti!» —
tämä Christian oli luonteensa ja pitkien vaellusvuosiensa perusteella
kehittynyt aivan toisenlaiseksi, paljon yksinkertaisemmaksi
ja huolettomammaksi seuraveikoksi, eikä hän ollut tottunut
sydämenasioissaan enemmän kuin muissakaan peittämään tunteitaan,
osoittamaan hienotunteisuutta, säilyttämään arvokkuutta. Esimerkiksi
hänen suhteensa erääseen kesäteatterin näyttelijättäreen oli koko
kaupungin pilan esineenä, ja rouva Stuht, joka seurusteli parhaissa
piireissä, kertoi jokaiselle, joka kuulla tahtoi, että »Krischan» oli
jälleen nähty kadulla »Tivolin» neidin kanssa keskellä kirkkainta
päivää.
Tätäkään ei sentään pidetty kovin pahana... Oltiin liian skeptillisiä
osoittamaan julkista siveellistä loukkaantumista: Christian Buddenbrook
ja Peter Döhlmann, jonka kokonaan lamassa olevat liikeasiat olivat
saattaneet esiintymään yhtä kursailemattomasti, olivat suosittuja
seuramiehiä ja varsinkin herraseurassa korvaamattomat. Mutta heitä
ei saanut ottaa vakavalta kannalta; tärkeissä neuvotteluissa heitä
ei kaivattu. Varsin kuvaavaa oli, että he kaikkialla kaupungissa,
klubissa, pörssissä, satamassa olivat tunnetut nimeltä: »Krischan»
ja »Peter». Ja pahansuovat, kuten Hagenströmit, olivat valmiit
nauramaan Krischanille itselleen eivätkä vain hänen jutuilleen ja
leikinlaskulleen.
Christian itse ei ajatellut tuota, tai sivuutti hän sen hetken
levottoman mietiskelyn jälkeen. Mutta hänen veljensä konsuli tiesi
asiasta, tiesi, että Christian antoi perheen vihamiehille hyvän
hyökkäysaiheen, ja... niitä oli jo liian paljon entuudestaan.
Sukulaisuus Överdieckien kanssa oli kovin kaukaista ja tulisi
pormestarin kuoltua olemaan aivan merkityksetön. Krögerit eivät enää
merkinneet mitään, he elivät syrjässä harmitellen poikansa kepposia...
Gotthold-setävainajan alasäätyinen avioliitto oli epämiellyttävää...
Konsulin sisar oli eronnut rouva, joskin saattoi toivoa tämän menevän
uusiin naimisiin, — ja nyt oli hänen veljensäkin naurunalainen mies,
jonka ilveitä uutterat kaupungin herrat kuuntelivat joutohetkinään
hyväntahtoisesti tai pilkallisesti nauraen, ja joka kaiken lisäksi teki
velkaa ja antoi neljännesvuoden kuluttua, kun ei hänellä enää ollut
rahaa, aivan avoimesti tohtori Gieseken maksaa puolestaan... mikä oli
häpeäksi koko kauppahuoneelle.
Vihansekainen halveksunta, jota Thomas tunsi veljeään kohtaan ja
jonka toinen kesti tylsän välinpitämättömästi, ilmeni kaikenlaisissa
hiuksenhienoissa pikkuasioissa, joita vain perheenjäsenet voivat
täysin ymmärtää. Esimerkiksi Buddenbrook-suvun historiasta puhuttaessa
saattoi Christian ruveta puhumaan vakavasti, hellästi ja ihaillen
synnyinkaupungistaan ja esi-isistään, mikä ei kuulostanut varsin
hyvältä hänen suussaan. Silloin konsuli paikalla lopetti keskustelun
jollakin kylmällä huomautuksella. Hän ei kärsinyt sitä. Hän halveksi
veljeään niin suuresti, ettei hän sallinut tämän rakastaa sitä, mitä
hän itse rakasti. Hän olisi paljon mieluummin kuullut Christianin
puhuvan siitä Marcellus Stengelin murteella. Sitten hän oli lukenut
erään kirjan, jonkun historiallisen teoksen, joka oli tehnyt häneen
hyvin syvän vaikutuksen ja josta hän puhui hartain mielin. Christian
epäitsenäisine ajatuksineen ei olisi keksinyt koko kirjaa, mutta hän
oli vastaanottavainen kaikille vaikutuksille, luki sen myös kuultuaan
sitä ylistettävän, huomasi sen erinomaiseksi ja teki mahdollisimman
tarkan selon vaikutelmistaan... ja samassa kirja oli menettänyt
arvonsa Thomakseen nähden. Hän puhui siitä sen jälkeen kylmästi ja
välinpitämättömästi. Hän oli olevinaan, kuin olisi hän tuskin siihen
katsonut. Hän jätti sen veljensä ihailtavaksi...