Thomas Buddenbrook söi ensimmäisen aamuateriansa kauniissa
ruokasalissaan melkein aina yksin, sillä hänen vaimonsa lähti
tavallisesti hyvin myöhään makuukamarista, koska häntä aamulla usein
vaivasi päänsärky ja alakuloinen mieliala. Konsuli lähti sitten heti
Mengstrasselle, jossa kauppahuoneen konttorit olivat, söi aamiaisen
välikerroksessa yhdessä äitinsä, Christianin ja Ida Jungmannin kanssa
ja tapasi Gerdan vasta neljän aikaan päivällisellä.
Kauppahommien vuoksi oli ensi kerroksessa yhä edelleen vilkasta, mutta
Mengstrassen suuren talon asuinkerrokset olivat melkein asumattomat ja
tyhjät. Pikku Erika oli joutunut mademoiselle Weichbrodtin hoiviin,
Klothilde-parka oli muuttanut viisine kuusine huonekaluineen erään
kimnaasinopettajan lesken, tohtorinna Krauseminzin luo halpaan
täysihoitoon, ja Antonkin oli lähtenyt talosta astuakseen nuoren
herrasväen palvelukseen, jossa hän oli tarpeellisempi. Ja milloin
Christian oli klubissa, istuivat neljän aikaan vain konsulitar ja Ida
Jungmann pyöreän ruokapöydän ääressä, jossa ei enää tarvinnut vetää
esiin yhtään lisälevyä ja joka aivan hukkui laajan ruokatemppelin
jumaltenkuvien keskeen.
Konsuli Johann Buddenbrookin kuoltua oli seuraelämä lakannut
Mengstrassen suuressa talossa, eikä konsulitar nähnyt enää luonaan,
muutamia pappeja lukuunottamatta, muita kuin torstaisin kokoontuvat
suvun jäsenet. Mutta hänen poikansa ja tämän puoliso olivat juuri
pitäneet ensimmäiset päivälliskutsut, kutsut, joissa syötiin sekä
ruokasalissa että arkihuoneessa, joissa oli ollut apuna vieras
keittäjätär ja lisäpalvelijat ja joissa oli juotu Kistenmakerin
viinejä; kutsut, jotka alkoivat kello viideltä ja joiden tuoksut ja
hälinä eivät lakanneet vielä yhdeltätoistakaan; kutsut, joihin ottivat
osaa kaikki Langhalsit, Hagenströmit, Huneukset, Kistenmakerit,
Överdieckit ja Möllendorpfit sekä suuri joukko muuta kauppiasväkeä,
oppineita, aviopareja ja nuoriamiehiä; kutsut, jotka olivat loppuneet
whistiin ja musiikkiin ja joita pörssissä ylistettiin vielä viikon
kuluttua. Oli nähty, että nuori rouva konsulitar osasi todella
edustaa... Konsuli oli, jäätyään hänen kanssaan matalaksipalaneiden
kynttilöiden valaisemaan asuntoon, paikaltaan siirrettyjen huonekalujen
keskeen, hyvien ruokien, hajuvesien, viinien, kahvin, sikarien ja
kukkien tuoksuun, joita oli ollut sekä puvuissa että pöydillä, ottanut
vaimonsa kädet omiensa väliin ja sanonut: »Hyvin tehty, Gerda! Meidän
ei ole tarvinnut hävetä. Tämmöiset seikat ovat hyvin tärkeitä... Minä
en välitä monista tanssiaisista enkä nuorten keräämisestä. Siihen
täällä ei ole tilaakaan. Mutta vakaantuneemmilla ihmisillä ei ole
moittimista meidän ruoassamme. Tällainen päivällinen maksaa hiukan
enemmän... mutta se on tärkeä seikka.»
»Niin minäkin ajattelen», oli toinen vastannut järjestellen pukunsa
pitsejä, joiden alta kuulsi hänen marmorinhohtoinen povensa. »Minäkin
pidän enemmän päivällisistä kuin tanssiaisista. Päivälliset ovat niin
rauhoittavia... Olin soittanut iltapäivällä ja tunsin oloni hiukan
kummalliseksi... Nyt on pääni niin tyhjä, että vaikka salama iskisi
huoneeseen, ei se saisi minua kalpenemaan eikä punastumaan.»
* * * * *
Kun konsuli kerran kello puoli kaksitoista päivällä istui äitinsä
viereen aamiaispöytään, luki tämä ääneen seuraavan kirjeen:
München, 2 p:nä huhtik. 1857.
Marienplatz N:o 5.
Rakas äiti!
Pyydän anteeksi, etten vielä ole kirjoittanut, vaikka jo olen ollut
täällä kahdeksan päivää; se on suorastaan häpeä, mutta minulla on
ollut niin paljon näkemistä — siitä kaikesta myöhemmin. Kysyn nyt
ensiksi, voitteko te kaikki hyvin, sinä, Tom ja Gerda ja Erika ja
Christian ja Thilda ja Ida ja kaikki muut rakkaat, sillä se on
kaikkein tärkeintä.
Kuinka paljon minä olen saanutkaan nähdä tänä aikana! Pinakothekin
ja Glyptothekin ja Hovipanimon ja Hoviteatterin ja kirkot ja monet
muut. Minun täytyy kertoa siitä kaikesta suullisesti, muuten kirjoitan
itseni hengiltä. Olemme myös tehneet jo vaunumatkan Isartaliin, ja
huomiseksi olemme suunnitelleet huvimatkaa Würmseen rannalle. Ja
niin yhä edelleen. Eva on hyvin herttainen minua kohtaan, ja herra
Niederpaur, panimon johtaja, on mukava mies. Asumme keskellä kaupunkia
hyvin kauniin torin varrella, jonka keskellä on suihkulähde, kuten
meidänkin torillamme, ja talomme on aivan Raatihuoneen lähellä. En
ole milloinkaan nähnyt sellaista taloa! Sen ulkopääty on maalattu
ylhäältä alas asti täyteen kirjavia Pyhän Yrjön ja lohikäärmeen kuvia
ja vanhoja baijerilaisia ruhtinaita täydessä loistossaan. Voitteko
ajatella!
München miellyttää minua erittäin suuresti. Ilma kuuluu olevan hyvin
hermoja vahvistava, ja vatsani on tätä nykyä hyvässä kunnossa. Juon
mielelläni suuret määrät olutta, siitäkin syystä, ettei vesi ole
oikein hyvää täällä. Täällä syödään liian vähän vihanneksia ja liian
paljon jauhoja, esimerkiksi kastikkeissa, joista Jumala varjelkoon.
Oikeasta vasikanselästä ei täällä ole aavistustakaan, sillä
teurastajat paloittelevat kaiken aivan päin seiniä. Ja minä kaipaan
kovin kalaa. Ja onhan sekin hullua, että täällä syödään aina peruna-
ja kurkkusalaattia oluen kanssa. Minun vatsani pitää aika elämää sen
jälkeen.
Yleensä täytyy täällä ensin tottua moneen seikkaan, kuten voitte
ymmärtää, kun on tullut toiseen maahan. Raha on erilainen ja sitten on
vaikea ymmärtää rahvaan ihmisiä, varsinkin palvelijoita, sillä heistä
minä puhun liian nopeasti, ja heidän puheensa on minun mielestäni
aivan kuin puuroa — ja sitten täällä on vallalla katolilaisuus. Minä
vihaan sitä kuten tiedätte, enkä ymmärrä sitä ollenkaan...
Konsuli alkoi nauraa ja heittäytyi selkänojaa vasten
maustejuustovoileipä kädessä.
»Sinä naurat, Tom...» sanoi hänen äitinsä naputtaen pari kertaa
keskisormellaan pöytäliinaan. »Minä olen hyvin hyvilläni, että hän
pitää kiinni isiensä uskosta ja vieroo epäevankelisia loruja. Tiedän,
että sinä Ranskassa ja Italiassa ollessasi olet mieltynyt jossain
määrin paavilliseen kirkkoon, mutta se ei ole uskonnollisuutta, vaan
muuta, ja minä ymmärrän myös mitä. Mutta vaikka meidän tulee olla
suvaitsevaisia, on leikittely näissä asioissa mitä tuomittavinta, ja
tahdon rukoilla Jumalaa, että hän herättäisi sinussa ja Gerdassa, joka
ei myöskään kuulu kaikkein vahvauskoisimpiin, aikaa myöten enemmän
vakavuutta. Tämän muistutuksen saat antaa anteeksi äidillesi.»
»... Ikkunastani näkyvän kaivon päällä», jatkui kirje, »on
Marianpatsas, joka seppelöidään toisinaan. Alhaisempi kansa
polvistuu silloin sen eteen rukoilemaan, rukousnauhat käsissään,
mikä näyttää hyvin kauniilta. Mutta onhan sanottu: mene kammioosi
rukoilemaan. Kadulla näkee usein munkkeja, ja he näyttävät sangen
kunnianarvoisilta. Mutta ajattele, äiti, eilen ajoi minun ohitseni
Theatinerstrassea pitkin joku korkeampi kirkonmies, ehkä se oli
arkkipiispa, se oli sellainen vanhempi herra — ja tuo mies katsoo
minua kuin joku kaartinluutnantti! Kuten tiedät, äiti, en anna kovin
suurta arvoa sinun ystävillesi lähetyssaarnaajille ja papeille, mutta
itku-Trieschke ei ole varmastikaan mitään tämän kirkkoruhtinasveitikan
rinnalla...»
»Hyi!» sanoi konsulitar huolestuneesti.
»Se on aivan Tonyn kaltaista!» sanoi konsuli.
»Kuinka niin, Tom?»
»Jospa hän on hiukan yllyttänyt tuota kirkonherraa... koetteeksi!
Kyllä minä Tonyn tunnen. Tuo katse on ainakin huvittanut häntä
suunnattomasti... mikä kai oli vanhan herran tarkoituskin.»
Tähän ei konsulitar voinut yhtyä, vaan jatkoi lukemista:
»Toissa iltana oli Niederpaureilla iltakutsut, joka oli äärettömän
hauskaa, vaikka minä en aina voinut seurata keskustelun kulkua
ja vaikka sen sävy monasti oli minun mielestäni liian löyhä.
Meillä oli eräs hovioopperalaulajakin, joka lauloi lauluja, ja
muuan nuori maalari, joka pyysi saada maalata minun muotokuvani,
mihin minä vastasin kieltävästi, koska en pidä sitä sopivana.
Parhaiten olen viihtynyt erään herra Permanederin kanssa, — voitko
kuvitella, että kellään voisi olla sellainen nimi? — Hän on
humalakauppias, miellyttävä, leikkisä, keski-ikäinen vanhapoika.
Hän oli pöytänaapurini, ja minä liityin häneen, koska hän oli ainoa
protestantti koko seurassa: sillä vaikka hän on kunnon müncheniläinen
porvari, on hänen sukunsa kotoisin Nürnbergistä. Hän vakuutti
tuntevansa meidän kauppahuoneemme nimeltä, ja et usko, Tom, kuinka
hyvältä minusta tuntui se kunnioittava äänenpaino, jolla hän puhui
siitä. Hän kysyi myös tarkasti perheolojamme, montako sisarusta meitä
on ja muuta sellaista. Erikasta, vieläpä Grünlichistäkin hän tahtoi
kuulla. Hän käy väliin Niederpaureilla ja tulee kai huomenna meidän
kanssamme Würmsee-retkelle.
Hyvästi tällä kertaa, rakas äiti, en voi kirjoittaa enempää. Jos elän
ja saan olla terveenä, kuten sinun on tapana sanoa, jään tänne vielä
kolmeksi tai neljäksi viikoksi, minkä jälkeen voin kertoa teille
suullisesti Münchenistä, sillä kirjeessä en tiedä niistä aloittaisin.
Mutta viihdyn täällä erittäin hyvin, sen verran sanon teille; pitäisi
vain opettaa keittäjätär laittamaan inhimillisiä kastikkeita.
Katsohan, minä olen vanha rouva, jonka elämä on mennyt, mutta jos
esimerkiksi Erika myöhemmin, jos elää ja saa olla terveenä, menisi
naimisiin jonkun täkäläisen kanssa, ei minulla olisi mitään sitä
vastaan...
Nyt täytyi konsulin taas keskeyttää syöntinsä ja heittäytyä nauraen
sohvanselkää vasten.
»Hän on verraton, äiti! Hän on verraton koettaessaan teeskennellä! Minä
ihailen häntä siksi, ettei hän osaa sitä, ei vaikka mitä tekisi...»
»Niin, Tom», sanoi konsulitar; »hän on hyvä lapsi, joka on ansainnut
onnen.»
Sitten hän luki kirjeen loppuun...