Sievert Tiburtius oli pieni, hintelä, isopäinen mies. Hänellä oli
pitkä, vaalea, ohut poskiparta, joka oli jaettu keskeltä kahtia ja
jonka päät hän toisinaan mukavuussyistä siirsi yli olan. Hänen pyöreätä
päätään peitti lukematon joukko pienen pieniä, villaisia kiharoita.
Hänen korvalehtensä olivat suuret, erittäin ulkonevat, reunoilta
sisäänkäpertyneet ja niin suipot yläkulmasta kuin ketun korvat.
Hänen nenänsä oli kuin pieni, litteä nappi kasvojen keskellä, hänen
poskiluunsa törröttivät pystyssä ja hänen harmaat, siristävät silmänsä,
jotka tavallisesti pälyilivät ympärilleen vähän tuhman näköisinä,
saattoivat odottamatta avautua, laajeta ennen aavistamattomalla
tavalla, ruveta pöllöttämään, jopa melkein pursua ulos...
Sellainen oli pastori Tiburtius. Hän oli kotoisin Riiasta, oli
ollut jonkun vuoden pappina Keski-Saksassa ja joutui nyt kaupunkiin
paluumatkalla kotiseudulleen, missä oli saanut kirkkoherranpaikan.
Taskussaan erään virkaveljen suositus, pappismiehen, joka kerran
oli syönyt Mengstrassen varrella Mockturtle-keittoa ja kinkkua
Schalotten-kastikkeen kera, ilmestyi hän nyt konsulittaren eteen,
hänet pyydettiin taloon niiksi muutamiksi päiviksi, jotka hän sanoi
viipyvänsä kaupungissa, ja hän sai asuttavakseen avaran vierashuoneen
ensi kerroksessa eteisen vieressä.
Mutta hän jäi pitemmäksi aikaa kuin oli sanonut. Kului kahdeksan päivää
ja yhä hänellä oli jotakin näkemättä, Marian-kirkon Kuolemantanssi tai
Apostolikello tai raatihuone tai »Laivuriyhdistys» tai tuomiokirkon
liikkuvasilmäinen aurinko. Kului kymmenen päivää, hän puhui kaiken
aikaa lähdöstään; mutta saatuaan pienenkin taloonjäämispyynnön lykkäsi
hän jälleen matkansa.
Hän oli parempi ihminen kuin herrat Jonathan ja itku-Trieschke. Hän ei
kiinnittänyt huomiota Antonie-rouvan poltettuihin otsakiharoihin eikä
kirjoittanut tälle kirjeitä. Mutta hän oli sitä huomaavampi Klaraa,
hänen nuorempaa ja vakavampaa sisartansa kohtaan. Tämän läsnäollessa,
tämän puhuessa saattoi sattua, että hänen silmänsä avautuivat,
laajenivat ennen aavistamattomalla tavalla, rupesivat pöllöttämään,
jopa melkein pursuivat ulos... ja hän oleskeli koko päivän Klaran
lähettyvillä, pohtien tämän kanssa hengellisiä ja maallisia kysymyksiä
tai lukien tälle ääneen... korkealla, kieahtelevalla äänellään,
baltilaisen kotiseutunsa hullunkurisesti hypähtelevin korostuksin.
Jo ensi päivänä hän sanoi: »voi, rouva konsulitar, mikä aarre ja Herran
siunaus tyttärenne Klara onkaan! Hän on varmaan ihana lapsi!»
»Olette oikeassa», vastasi konsulitar. Mutta pappi hoki samaa niin
usein, että konsulittaren siniset silmät muuttuivat tarkkaavaisiksi,
ja hän pani vieraansa kertomaan hiukan tarkemmin syntyperästään,
olosuhteistaan ja mahdollisuuksistaan. Saatiin tietää, että hän oli
kauppiassukua, että hänen äitinsä oli Jumalan luona, ettei hänellä
ollut sisaria ja että hänen vanha isänsä eli Riiassa koroillaan,
hyvissä varoissa, jotka kerran olivat lankeavat hänelle, pastori
Tiburtiukselle. Mutta hän sai kyllä virastaankin riittävän toimeentulon.
Mitä yhdeksännellätoista ikävuodellaan olevaan Klara Buddenbrookiin
tulee, vaikutti hän tummine, siloisine tukkineen, ankarille, mutta
samalla haaveellisine silmineen, hienosti kaarevine nenineen, hiukan
liian tiukasti suljettuine suineen ja pitkine, hoikkine vartaloineen
omituisen karulaatuiselta nuorelta kaunottarelta. Kotona hän oli
liittynyt lähimmin köyhään ja hurskaaseen serkkuunsa Klothildeen, jonka
isä oli äsken kuollut ja joka aikoi kerran »asettua omiin oloihinsa»,
muutamine groscheneineen ja huonekaluineen, jotka hän oli perinyt;
se merkitsi, että hän aikoi mennä jonnekin täysihoitoon... Thildan
pitkämielinen, kärsivällinen ja nälkäinen nöyryys oli tietenkin aivan
vierasta Klaran luonteelle. Päinvastoin hänellä oli palvelijoiden ja
myös sisariensa ja äitinsä kanssa keskustellessa hiukan hallitseva
käytös; yksin hänen alttoäänessään, joka osasi päättävästi aleta, mutta
ei kysyvästi yletä, oli käskevä sointu, joka saattoi joskus muuttua
kovaksi, tylyksi, kärsimättömäksi ja kopeaksi. Se tapahtui sellaisina
päivinä, jolloin hänellä oli päänsärky.
Ennenkuin konsulin kuolema oli verhonnut talon suruun, oli
Klara ottanut luoksepääsemättömän arvokkaana osaa kotonaan ja
samansäätyisissä taloissa pidettyihin vieraspitoihin... Konsulitar
katsoi häntä eikä voinut olla huomaamatta, että tuota lasta, huolimatta
hänen runsaista myötäjäisistään ja taloudellisuudestaan, tulisi olemaan
vaikea naittaa. Ketään kaupungin skeptillisistä, juomaseuraisista,
hyväntuulisista kauppaherroista hän ei ainakaan voinut kuvitella tuon
vakavan ja jumalaapelkääväisen tytön rinnalla, paremminkin sentään
jotakin hengenmiestä; ja koska tuo ajatus miellytti konsulitarta,
herättivät pastori Tiburtiuksen hellät viittaukset hänessä
hyväntahtoista ja suopeaa myötätuntoa.
Ja asia kehittyi sitten mitä täsmällisimmin. Eräänä lämpimänä heinäkuun
päivänä teki perhe kävelyretken. Konsulitar, Antoine, Christian, Klara,
Thilda. Erika Grünlich, mamsseli Jungmann ja pastori Tiburtius lähtivät
Burgtor'in kautta kauas maalle, erääseen maalaismajataloon, jonka
vihreiden puutarha-pöytien ympärillä he aikoivat syödä mansikoita,
piimää tai marjapuuroa. Aterian jälkeen hajaannuttiin puutarhaan,
joka ulottui jokeen asti ja jossa oli hauska kävellä erilaisten
hedelmäpuiden siimeksessä, viini- ja karviaismarjapensasten ja parsa-
ja perunasarkojen keskellä.
Sievert Tiburtius ja Klara Buddenbrook jäivät vähän syrjään toisista.
Tiburtius, joka oli paljon pienempi Klaraa, oli työntänyt kaksijakoisen
poskipartansa kärjet olan yli, ottanut suuren mustan olkihatun isosta
päästään ja keskusteli nyt silmät suurina ja nenäliinallaan otsaansa
pyyhkien pitkään ja lempeästi tytön kanssa: siinä sitten keskustelun
lomassa molemmat pysähtyivät, jolloin Klara antoi vakavalla,
rauhallisella äänellä suostumuksensa.
Kun konsulitar kotiin palattua vähän väsyneenä ja hiestyneenä istui
yksin maisemahuoneessa, istuutui pastori Tiburtius hänen viereensä
ilta-auringon paisteeseen, pyhä-illan hiljaisen rauhan vallitessa,
ja ryhtyi hänenkin kanssaan pitkään, lempeään keskusteluun, jonka
konsulitar lopetti näin: »Hyvä on, herra pastori... Tarjouksenne
vastaa äidillisiä toiveitani, ettekä te puolestanne ole tehnyt huonoa
valintaa, sen voin vakuuttaa teille. Kuka olisi osannut aavistaa, että
teidän oleskelunne meidän talossamme oli vievä niin siunaukselliseen
tulokseen!... En tahdo vielä tänään antaa ratkaisevaa sanaani, sillä
minun on ensin kirjoitettava asiasta pojalleni konsulille, joka
nykyään, kuten tiedätte, on ulkomailla. Toivotan teille onnea, kun
huomenna lähdette hyvin toivein Riikaan, astuaksenne virkaanne; me
aiomme asettua joksikin viikoksi meren rannikolle... Olette lähiaikoina
saava tiedon asiasta; suokoon Herra, että tapaisimme pian toisemme.»