Kuolemantapaukset herättävät tavallisesti taivaallisiin asioihin
kääntyneen mielentilan, eikä kukaan ihmetellyt kuullessaan konsulitar
Buddenbrookin suusta hänen miehensä kuoleman jälkeen sen tai tämän
hengellisen lauselman, jota ei aikaisemmin oltu totuttu hänen suustaan
odottamaan.
Mutta pian huomattiin, ettei tuo ollut ohimenevää, ja kaupungissa
tuli pian tietyksi, että konsulitar tahtoi kunnioittaa miesvainajansa
muistoa etupäässä siten, että hän omaksui kokonaan tämän hurskaan
elämänkatsomuksen, johon hän jo viime vuosina ja varsinkin nyt,
alkaessaan vanheta, oli tuntenut vetovoimaa.
Hän koetti täyttää koko tuon laajan talon vainajan hengellä, lempeällä,
kristillisellä vakavuudella, joka ei kuitenkaan tuominnut hillittyä
sydämen iloa. Aamu- ja iltahartauksia jatkettiin entistä pitempinä.
Perhe kerääntyi ruokasaliin palvelusväen seisoessa pylväikössä, ja
konsulitar tai Klara luki kappaleen isosta, suunnattoman suurin
kirjaimin painetusta sukuraamatusta, minkä jälkeen laulettiin
yhteisesti pari virren värssyä harmonien säestyksellä; konsulitar
hoiti sitä. Usein luettiin raamatun asemesta kappale jostakin
mustakantisesta, kultareunaisesta saarnakirjasta tai postillasta,
jostakin Aarrekätköstä, Psalttarista, Pyhityshetkestä, Aamusävelestä
tai Vaellussauvasta, joiden alituinen hokeminen suloisesta
Jeesus-lapsesta tahtoi kyllästyttää ja joita talossa oli liian viljalti.
Christian ei ottanut usein osaa hartaushetkiin, ja Thomaksen kerran
tekemä varovainen ja puolileikkisä huomautus noista hartaushetkistä sai
lempeän ja arvokkaan nuhtelun. Madame Grünlich ei valitettavasti aina
käyttäytynyt tyydyttävästi noissa tilaisuuksissa. Eräänä aamuna, kun
talossa oli käymässä muuan vieras pappi, määräsi tämä laulettavaksi
erään harrassävelmäisen, lujauskoisen virren, jonka sanat kuuluivat
näin:
On raato ruumihini mun,
jo hajota mä uhkaan.
Niin uppos synnit minuhun,
kuin tina uppos tuhkaan.
Oi Herra, koiran korvihin
sä tartu! Tyydyn luihinkin. —
Jo väsyin synnin vaivaan,
vie minut armoon taivaan!
... minkä jälkeen rouva Grünlich musertavan katumuksen painamana
viskasi pois kirjan ja poistui huoneesta.
Mutta konsulitar vaati itseltään vielä enemmän kuin muilta. Hän perusti
esimerkiksi pyhäkoulun. Sunnuntaiaamuna soittivat Mengstrassen talon
kelloa vain pienet kansakoulutytöt, minkä jälkeen Stine Voss, joka
oli kotoisin Muurikujan varrelta. Mike Stuht Glockengiesserstrassen
varrelta ja Finke Snut jostakin Traven Kleine Gröpelgruben tai
Engelwischin puolelta tepsuttivat vehnäsenvaaleine, vedellä kammattuine
hiuksineen suuren eteisen läpi valoisaan puutarhahuoneeseen, jota ei
pitkään aikaan enää ollut käytetty konttorina ja jonne nyt oli tuotu
istumapenkkejä. Siellä konsulitar Buddenbrook, syntyisin Kröger,
puettuna mustaan, raskaaseen atlaspukuun, päässään valkoisia hienoja
kasvojakin valkoisempi pitsimyssy, asettui istumaan pöydän ääreen heitä
vastapäätä ja opetti heille tunnin verran katkismusta.
Hän perusti myös »Jerusalemin-illan», johon paitsi Klaraa ja Klothildea
myös Tonyn oli otettava osaa. Kerran viikossa istui ruokasalin
pitkäksi vedetyn pöydän ympärillä lamppujen ja kynttilöiden valossa
noin parikymmentä naista, kaikki siinä iässä olevia, jolloin on paras
varustaa itselleen hyvä paikka taivaassa. Nämä joivat teetä tai
bishofia, söivät maukkaita voileipiä ja vanukasta, lukivat hengellisiä
veisuja ja tutkisteluja ja valmistivat käsitöitä, jotka vuoden lopulla
myytiin myyjäisissä ja joista koituva voitto sitten lähetettiin
Jerusaleniiin lähetystarkoituksiin.
Tuohon hurskaaseen yhdistykseen kuului pääasiallisesti konsulittaren
tuttavapiirin naisia, muun muassa senaattorin rouva Langhals,
konsulitar Möllendorpf ja vanha konsulitar Kistenmaker; mutta
eräät toiset maallismielisemmät ja arkipäiväisemmät luonteet,
kuten madame Köppen, ivasivat ystävänsä Bethsyn hommia. Myöskin
kaupungin papinrouvat ja leskikonsulitar Buddenbrook, syntyisin
Stüwing, sekä Sesemi Weichbrodt oppimattomme sisarineen olivat sen
jäseniä. Mutta koska Jeesuksen edessä arvo ja kunnia eivät merkitse
mitään, sulki Jerusalemin-ilta piiriinsä myös köyhempiä ja vähemmän
tunnettuja henkilöitä, kuten eräänkin pienen, kurttuisen olion,
jolla oli runsas määrä jumalanpelkoa ja pitsimalleja, joka asui
Pyhän-Hengen-Sairaalassa, oli nimeltään Himmelsbürger ja sukunsa
viimeinen jäsen... »Viimeinen Himmelsbürger» sanoi hän suruisasti
raapien samalla myssynalustaansa sukkapuikolla.
Mutta vielä paljon merkillisempi ilmiö oli eräs kaksoissisaruspari,
kaksi kummallista, vanhaa neitoa, jotka kulkivat kaupungilla
käsikädessä harjoittaen hyväntekeväisyyttä, päässä kahdeksannentoista
vuosisadan aikuinen lierihattu ja vuosia sitten haalistuneisiin
vaatteisiin puettuina. Heidän sukunimensä oli Gerhardt, ja he
vakuuttivat polveutuvansa suoraan Paul Gerhardtista. Sanottiin,
etteivät he olleet lainkaan varattomia, mutta he elivät mitä
kurjimmissa oloissa ja antoivat kaiken köyhille... »Rakkaat ystävät!»
huomautti konsulitar Buddenbrook, joka väliin häpesi heitä, »on totta,
että Jumala katsoo sydämeen, mutta teidän pukunne eivät ole oikein
sievät... Tulee katsoa myös astiaan...» Silloin nämä suutelivat hienoa
ystäväänsä, mitä tuo maailmannainen ei voinut kieltää, tosin ainoastaan
otsalle, ja tekivät sen köyhän säälivällä, hellällä ylemmyydellä
korkea-arvoisempaa pelastussisarta kohtaan. He eivät olleet suinkaan
tuhmia, heidän pienissä, rumissa, käpertyneissä papukaijankasvoissaan
pyöri kaksi kirkasta, ruskeata silmää, joissa oli omituinen älykäs
ja lempeä ilme... Heidän sydämiinsä kätkeytyi ihmeellisiä, salaisia
tietoja. He tiesivät, että ihmisen viimeisellä hetkellä tulevat kaikki
heidän autuaasti kuolleet omaisensa lauluin ja soitoin noutamaan
häntä Jumalan luo. He lausuivat sanan »Herra» yhtä luonnollisella
lapsenuskolla kuin alkukristityt, jotka ovat kuulleet mestarin omasta
suusta sanat: »Vielä vähän aikaa, niin olette näkevä minut». Heillä
oli mitä merkillisimpiä teorioita sisäisestä valosta, aavistuksista,
ajatuksen siirrosta... sillä Lea, toinen heistä, oli kuuro, mutta tiesi
siitä huolimatta melkein aina mistä puhuttiin.
Koska Lea Gerhardt oli kuuro, pantiin hänet tavallisesti lukemaan
ääneen Jerusalemin-illoissa: toiset pitivät sitäpaitsi hänen lukuaan
kauniina ja liikuttavana. Hän kaivoi pussistaan ikivanhan kirjan,
joka oli oudon näköinen, suhteettoman pitkä leveyteen verraten, ja
jonka alkulehdellä oli epäinhimillisen pulloposkinen kuva heidän
kantaisästään. Sen hän nyt otti esiin ja — voidakseen kuulla mitä luki
— alkoi pauhata peloittavalla äänellä, joka kaikui kuin tuulen ulvonta
savupiipussa:
»Jos saatana uhkaa minut niellä...»
Hoh! ajatteli Tony Grünlich. Mikäpä saatana sinut haluaisi niellä!
Mutta hän ei virkkanut mitään, vaan söi vanukasta ja tuumi, oliko
hänestäkin kerran tuleva yhtä ruma kuin nuo Gerhardt-neidit.
Hän ei ollut onnellinen, häntä ikävystytti ja kiusasi kaikki nuo papit
ja lähetyssaarnaajat, jotka konsulin kuoleman jälkeen olivat yhä
lisääntyneet ja jotka Tonyn mielestä vaikuttivat liiaksi talon asioihin
ja saivat liian paljon rahaa. Tuo viimeinen seikka oli Thomaksen
asia; mutta tämä oli vaiti. Sisar sitävastoin ei voinut olla joskus
mutisematta vieraista, jotka syövät leskien varat pitkien rukousten
palkaksi.
Hän vihasi mitä katkerimmin noita mustia herroja. Pitäen itseään
kypsyneenä naisena, joka oli oppinut tuntemaan elämän eikä ollut enää
mikään tyhmä hanhi, ei hän katsonut voivansa ilman muuta uskoa heidän
ehdottomaan pyhyyteensä. »Äiti», hän sanoi, »ei pitäisi puhua pahaa
lähimmäisestään... tiedän sen! Mutta minun täytyy saada sanoa eräs
asia, enkä voi olla ihmettelemättä, ettei elämä ole opettanut sitä
sinullekin, nimittäin: ettei jokaisen, jolla on musta takki ja alati
hokee: Herra, Herra! tarvitse olla tahraton!»
Salaisuutena pysyi miten Thomas suhtautui näihin totuuksiin, joita
hänen sisarensa esitti äärettömän ponnekkaasti. Christianilla ei ollut
niistä mitään ajatusta, hän tyytyi tarkastamaan noita herroja nenä
kurtussa, matkiakseen heitä sitten klubissa tai perheen keskuudessa.
Mutta Tony kärsi todellakin noista hengellisistä vieraista. Eräänä
päivänä astui hänen eteensä muuan lähetyssaarnaaja nimeltä Jonathan,
joka oli kulkenut Syriat ja Arabiat, mies, jolla oli suuret, nuhtelevat
silmät ja haikeasti alasriippuvat posket, vaatien häntä surullisen
ankarasti tilille siitä, olivatko hänen poltetut otsakiharansa
sopusoinnussa totisen kristillisen vaatimattomuuden kanssa...
Miesparka! Hän ei tuntenut Tonyn terävän pisteliästä kielevyyttä. Tony
oli vaiti hetken aikaa, ja saattoi nähdä miten hänen aivonsa tekivät
työtä. Sitten hän sinkautti: »Pyydän, että herra pastori huolehtisi
omista kiharoistaan!»... Sen jälkeen hän kiiti ulos hartiat koholla,
pää pystyssä ja leuka alas painuneena. — Pastori Jonathanilla oli hyvin
vähän kiharoita, sillä hänen päälakensa oli paljas!
Mutta kerran hän sai nauttia vielä suuremmasta voitosta. Tapahtui
näet, että pastori Trieschke, itku-Trieschke, joksi häntä nimitettiin
siksi, että hän joka pyhä saarnatessaan alkoi itkeä jossakin sopivassa
paikassa... että tuo itku-Trieschke, jolla oli kalpeat kasvot, punaiset
silmät ja oikeat hevosen poskiluut ja joka viipyi kahdeksan päivää
Buddenbrookilla vuoroin kilpaillen Klothilde-raukan kanssa syömisessä,
vuoroin pitäen hartaushetkiä, rakastui Tonyyn... eikä suinkaan hänen
kuolemattomaan sieluunsa, ei suinkaan, vaan hänen ylähuuleensa,
vahvaan tukkaansa, kauniisiin silmiinsä ja kukoistavaan vartaloonsa!
Eikä tämä jumalanmies, jolla oli Berliinissä vaimo ja neljä lasta,
hävennyt toimittaa palvelija Antonin välityksellä madame Grünlichin
toisessa kerroksessa olevaan makuukamariin kirjettä, joka oli
kokoonpantu raamatunlauseista ja maireista hellyyden purkauksista...
Asianomainen löysi kirjeen mennessään maata, luki sen ja lähti varmoin
askelin alas välikerrokseen konsulittaren makuukamariin; siellä hän
luki kynttilänvalossa äidilleen kursailematta, kovalla äänellä tuon
sielunpaimenen sepustuksen, mistä oli se seuraus, että itku-Trieschken
siitä pitäen oli paras pysyä talosta poissa.
»Semmoisia ne ovat kaikki!» sanoi madame Grünlich... »Ha-haa! Semmoisia
ne ovat kaikki! Hyvä Jumala, minä olin ennen hanhi, olin tyhmeliini,
äiti, mutta elämä on riistänyt minulta uskon ihmisiin. Useimmat ovat
veijareita... se on valitettavasti totta. Grünlich — —!» Tuo nimi
kaikui kuin torventörähdys, jonka Tony puhalsi esiin hartiat koholla ja
silmät ylös luotuina.