Amsterdam 20 p:nä heinäk. 1856.
Hotelli »Het Haasje»
Rakas äitini!
Saatuani juuri vastaanottaa runsassisältöisen kirjeesi riennän
kiittämään sinua sydämellisesti huomaavaisuudestasi, joka ilmenee
siinä, että tahdoit kysyä minun mielipidettäni sanotussa asiassa. En
ainoastaan yhdy sinun kantaasi, vaan tahdon myös lausua parhaimmat
onnitteluni, varmasti vakuutettuna siitä, että te, Sinä ja Klara,
olette tehneet hyvän vaalin. Kaunis Tiburtius-nimi on minulle tuttu,
ja muistan varmasti isän olleen kauppasuhteissa ukkovanhuksen kanssa.
Klara joutuu joka tapauksessa miellyttäviin oloihin ja hänen tuleva
asemansa papin rouvana tulee olemaan hänen luonnonlaatunsa mukainen.
Tiburtius on siis matkustanut Riikaan ja aikoo tulla morsiantaan
tervehtimään elokuussa. Siitä on syntyvä iloisempi aika Mengstrassella
kuin tuuletkaan, sillä te ette tiedä mitkä ihmeelliset syyt tekevät
minut aivan erikoisesti iloiseksi mademoiselle Klaran kihlauksesta,
ja mikä merkillinen yhteensattuma siihen liittyy. Niin, kiltti rouva
äitini, kun minä siis nyt suvaitsen lähettää juhlallisen siunaukseni
Klaran maalliselle menestymiselle Amsterdamista Itämeren rannalle
tapahtuu se sillä ehdolla, että saan ensi postissa sinun kynästäsi
samanlaisen siunauksen samanlaiselle asialle! Antaisin kolme
kulta-guldenia nähdäkseni sinun ja varsinkin Tonyn kasvot teidän näitä
rivejä lukiessanne... Mutta siirtykäämme asiaan.
Pienestä siististä hotellistani on näköala kanavalle. Se sijaitsee
keskellä kaupunkia lähellä pörssiä, ja kauppa-asiat, joiden takia
minä olen tänne tullut, ovat ensi päivästä asti kehittyneet
toivottuun suuntaan. Minun tehtäväni oli uuden arvokkaan sopimuksen
solmiminen — (kuten tiedät, järjestän sellaiset asiat mieluummin
henkilökohtaisesti). Koska minulla jo opintovuosistani asti on
ollut tuttavia kaupungissa, jouduin, huolimatta siitä, että useat
perheet olivat merikylpylöissä, heti mitä vilkkaimman seurustelun
hyörinään. Olen ollut pienemmissä iltakutsuissa van Henkdomin ja
Moelenin perheissä, ja jo kolmantena päivänä tuloni jälkeen täytyi
minun pukeutua juhlapukuun ottaakseni osaa entisen esimieheni van der
Kellenin päivälliskutsuihin, jotka tämä oli nähtävästi toimeenpannut
minua varten, vaikka ei ollut sesonkiaika. Mutta pöytänaapurini oli...
arvatkaapa kuka? Neiti Arnoldsen, Gerda Arnoldsen, Tonyn entinen
täysihoitolatoveri, jonka isä, kuuluisa kaupanharjoittaja ja miltei
vielä kuuluisampi viulutaiteilija, oli naimisissa olevine tyttärineen
ja vävyineen myös läsnä.
Muistan aivan hyvin kuinka Gerda — sallinette minun kutsua häntä
ainoastaan ristimänimeltä — jo kasvavana tyttönä, käydessään
mademoiselle Weichbrodtin koulua Mühlenbrinkin varrella, teki minuun
voimakkaan vaikutuksen, joka ei ole kokonaan haihtunut. Nyt näin hänet
jälleen täysikasvaneena, kehittyneenä, entistään, kauniimpana ja
henkevämpänä.
... Antakaa anteeksi, jos kuvaukseni hänen olemuksestaan kenties
saattaa tuntua hiukan intoilevalta siihen nähden, että te pian olette
tapaava hänet silmästä silmään!
Voitte käsittää, ettei meiltä puuttunut puheenainetta. Mutta jo
keittoruoan jälkeen siirryimme pois entisten muistojen piiristä
vakavampiin ja mieltäkiinnittävämpiin asioihin. Musiikista en voinut
puhua hänen kanssaan, sillä me Buddenbrookit tiedämme siitä, ikävä
kyllä, liian vähän; mutta alankomaalaisen taiteen alalla selvisin jo
paremmin ja kirjallisuuden alalla ymmärsimme toisemme täydellisesti.
Aika lensi kuin siivillä. Aterian jälkeen esitytin itseni vanhalle
herra Arnoldsenille, joka osoitti minua kohtaan mitä sulinta
ystävällisyyttä. Myöhemmin, saliin siirryttyämme, esitti hän monta
konserttikappaletta, ja Gerda esiintyi myöskin. Hän oli hurmaava siinä
seisoessaan, ja vaikka minä en ymmärrä mitään viulunsoitosta, tiedän,
että hän osasi käytellä viuluaan (oikeaa Stradivariusta) niin, että se
nostatti melkein kyyneleet silmiin.
Seuraavana päivänä menin vierailulle Arnoldsenien luo Buitenkantin
varrelle. Vastassa oli ensin vanha seuranainen, jolle minun täytyi
puhua ranskaa, mutta sitten tuli Gerda esiin, ja me juttelimme yhtä
vapaasti kuin edellisenä päivänäkin melkein tunnin: siinä vain
oli ero, että tällä kertaa tulimme yhä läheisemmiksi tuttaviksi
ja koetimme kumpikin parhaamme mukaan ymmärtää ja oppia tuntemaan
toisiamme. Puhuimme sinustakin, äiti, Tonystä, vanhasta hyvästä
kaupungistamme, jopa minun työstänikin...
Jo samana päivänä olin tehnyt päätökseni, joka kuului: tämä
tai ei kukaan, nyt tai ei koskaan! Tapasin hänet vielä eräässä
puutarhajuhlassa ystäväni van Svindrenin luona ja sain itse kutsun
pieneen soitannolliseen illanviettoon Amoldsenille; illan kuluessa
tein nuorelle neidille puolinaisen ja tiedustelevan tunnustuksen,
joka sai suopean vastaanoton... ja nyt on viisi päivää siitä, kun
menin herra Arnoldsenin luokse aamupäivällä pyytääkseni häneltä hänen
tyttärensä kättä. Hän otti minut vastaan yksityiskonttorissaan. »Rakas
konsuli», hän sanoi, »olette mitä tervetullein vävy, vaikka minun,
näin vanhoillani ja leskimiehenä, on vaikea luopua tyttärestäni!
Mutta entä hän? Hän on tähän asti väittänyt kivenkovaan, ettei hän
milloinkaan mene naimisiin. Onko teillä toiveita?» Ja ukko oli
äärettömän hämmästynyt, kun vastasin, että neiti Gerda oli todellakin
antanut toiveita.
Isä antoi tyttärelleen jonkun päivän ajatusaikaa, ja luulen, että hän
sulasta itsekkyydestä yritti hiukan vaikuttaa asiaa vastaan. Mutta
mikään ei auttanut: minä olen hänen valittunsa, ja eilisillasta on
kihlauksemme ollut julkinen.
Nyt, rakas äiti, en pyydä sinun kirjallista siunaustasi tälle
liitolle, sillä jo ylihuomenna lähden pois; mutta otan Arnoldsenilta
lupauksen, että he, isä, Gerda ja myös hänen naimisissa oleva
sisarensa, tulevat meitä tervehtimään elokuussa, jolloin sinä
et voi olla myöntämättä, että hän on kuin luotu minulle. Sillä
eihän se voi olla mikään este mielestäsi, että Gerda on vain
kolme vuotta nuorempi minua! Ja et kai sinä ole voinut kuvitella,
että minä milloinkaan toisin taloon jonkun puolikasvuisen neidon
Möllendorpf-Langhals-Kistenmaker-Hagenströmien piiristä,
Entä 'naimakauppa'?... Minua melkein peloittaa, että Kistenmaker ja
Hermann Hagenström ja Peter Döhlmann ja Justus-setä ja koko kaupunki
tulee tirkistelemään minua hiukan somin silmin kuullessaan siitä;
sillä tuleva appeni on miljonääri... Hyvä Jumala, mitä siitä voidaan
sanoa? Meissä on niin paljon puolinaista, että asiat saattaa selittää
niin tai näin. Minä kunnioitan Gerda Arnoldsenia syvästi, mutta en
halua vähääkään ruveta tutkistelemaan itseäni saadakseni tietää,
onko ja missä määrin suuri myötäjäissumma, joka ensi esittelyssä
kuiskattiin korvaani jotakuinkin häikäilemättömässä muodossa,
vaikuttanut tuohon kunnioitukseen. Rakastan häntä, mutta onneni
ja ylpeyteni on suurempi sen vuoksi, että minä, hänen tullessaan
omakseni, samalla voin valloittaa huomattavan pääomanlisäyksen
kauppahuoneellemme.
Lopetan nyt, rakas äiti, tämän kirjeen, joka siihen nähden, että me jo
jonkun päivän jälkeen voimine puhua suullisesti onnestani, on venynyt
liiankin pitkäksi. Toivotan sinulle miellyttävää ja virkistävää
kylpymatkaa ja pyydän sinua sanomaan sydämelliset terveiseni
meikäläisille.