Toukokuussa sai Gotthold-setä, konsuli Gotthold Buddenbrook,
joka nyt oli kuudenkymmenen vuoden vanha, eräänä yönä kovan
sydänkouristuskohtauksen ja kuoli ankaria tuskia kestettyään vaimonsa,
syntyisin Stüwing, syliin.
Madame Josephine-paran poika, joka oli jäänyt vähäosaiseksi myöhempien
ja voimakkaampien, madame Antoinetten puolelta kasvavien sisarustensa
rinnalla, oli jo kauan aikaa sitten tyytynyt kohtaloonsa ja poiminut,
varsinkin veljenpoikansa luovutettua hänelle Alankomaiden konsulaatin,
ilman pienintäkään vihankaunaa rintakaramellejansa läkkirasiasta.
Ne, jotka ehkä muistivat ja ylläpitivät vanhaa perheriitaa, olivat
talon naiset: ei niin paljon hänen hyvänsuopa ja hiukan typerähkö
vaimonsa, vaan nuo kolme vanhenevaa neitoa, jotka eivät voineet katsoa
konsulitarta, Antonieta eikä Thomasta pienen myrkyllisen välähdyksen
syttymättä silmään...
Torstaina, tavanmukaisina »sukupäivinä» kello neljän aikaan, jolloin
kokoonnuttiin Mengstrassen varrella sijaitsevaan suureen sukutaloon
syömään päivällistä ja viettämään iltaa — joskus siellä myös nähtiin
konsuli Kröger tai Sesemi Weichbrodt oppimattomine sisarineen —
Breitestrassen Buddenbrookin naiset johtivat keskustelun luontevan
hauskasti Tonyn purettuun avioliittoon saattaakseen madame Grünlichin
käyttämään suurentelevaa kieltä ja voidakseen sitten luoda toisiinsa
lyhyen, terävän katseen, tahi esittivät yleisin sanoin paheksuvan
kantansa hiusten värjäämiseen nähden, joka osoitti mitä epäarvokkainta
turhamaisuutta. He kyselivät myös liian osaaottavasti Jakob Krögerin,
konsulittaren veljenpojan, vaiheita ja tekivät pilkkaa viattomasta,
pitkämielisestä Klothilde-parasta, ainoasta, jonka todella täytyi
tuntea olevansa heitä vähäpätöisempi, — pilkkaa, joka ei ollut lainkaan
yhtä hyvänsuopaa kuin Tomin ja Tonyn jokapäiväinen kiusanteko, jonka
hän sulatti vitkallisella, ihmettelevällä hyväntahtoisuudellaan. Heitä
huvitti myös laskea leikkiä Klaran ankaruudesta ja hurskaudesta, ja
he keksivät pian, etteivät Christianin ja Thomaksen välit olleet
parhaimmat, ja ettei heidän, Jumalan kiitos, tarvinnut välittää
edellisestä, koska tämä oli naurettava lörppö. Mitä Thomakseen tulee,
jossa ei voinut löytää moitteen sijaa ja joka puolestaan kohteli heitä
hyväntahtoisen säälivästi ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: minä ymmärrän
ja säälin teitä... kohtelivat he häntä hiukan purevan kunnioittavasti.
Mutta pikku Erikasta, joka oli kukoistava ja hyvin hoidettu lapsi,
ei voinut olla sanomatta, että hän oli huolestuttavassa määrin
hidaskasvuinen. Jonka jälkeen Pfiffi itseään heilutellen ja suupielet
kosteina huomautti lapsen peloittavasta yhdennäköisyydestä isänsä,
kavaltaja Grünlichin kanssa...
Nyt he seisoivat, itkien äitinsä kera isänsä kuolinvuoteen ympärillä,
ja vaikka heistä tuntui siltä kuin tämä kuolemakin vielä olisi ollut
Mengstrassen sukulaisuuden seurausta, lähettivät he sinne kuitenkin
sananviejän.
Keskellä yötä kaikui ovikello suuren pihan yli, ja kun Christian, joka
oli tullut myöhään kotiin, tunsi pahoinvointia, lähti Thomas yksin
kevätsateeseen.
Hän saapui oikeaan aikaan nähdäkseen vanhan herran viimeiset
suonenvetoiset nytkähdykset; sitten hän seisoi kädet ristissä
kuolinhuoneessa katsellen tuota lyhyttä hahmoa, joka erottui
peitevaatteiden alta, noita elottomia kasvoja, joiden pehmeähköjä
piirteitä reunusti valkoinen poskiparta...
»Sinun osasi ei ollut onnellisimpia, Gotthold-setä», hän ajatteli.
»Opit liian myöhään myöntymään ja nöyrtymään... Se on välttämätöntä...
Jos minä olisin sellainen kuin sinä, olisin jo aikaa sitten nainut
puodin... Mutta tulee valvoa etujaan... Olisitko sinä edes tahtonut
elämäsi toisenlaiseksi kuin mitä se on ollut? Vaikka olit uhmaileva
ja uskoit tuota uhmaa ihanteellisuudeksi, oli sinun henkesi liian
vähän joustava, liian köyhä mielikuvituksesta, sinulla oli liian vähän
sitä ihanteellisuutta, joka tekee ihmisen kykeneväksi edistämään
asiaa, aatetta, suvun tai kauppahuoneen kunniaa hiljaisella
innolla, joka on salaista rakkautta suloisempi, tyydyttävämpi,
autuuttavampi. Sinä kadotit runouden tunteen, vaikka olit niin
rohkea, että uskalsit rakastaa ja naida vasten isäsi tahtoa. Eikä
sinulla ollut kunnianhimoakaan, Gotthold-setä. Vanha nimemme on
vain porvarisnimi, ja sen kunniaa edistää siten, että saattaa
kukoistukseen viljakaupan ja koettaa tehdä oman henkilönsä pienen
piirin keskuudessa arvossapidetyksi, rakastetuksi ja vaikuttavaksi...
Ajattelitko kenties: Otan vaimokseni Stüwingin, jota rakastan, enkä
välitä mistään käytännöllisistä eduista, jotka ovat pelkkää kamaa
ja poroporvariutta?... Me puolestamme olemme tarpeeksi sivistyneet
ja maailmaa nähneet tunnustaaksemme mielellämme, että rajat, jotka
ovat asetetut kunnianhimollemme, ovat syrjästä katsoen ahtaat ja
säälittävät. Mutta kaikki on vain näennäistä maailmassa, Gotthold-setä!
Etkö tiennyt, että mies voi olla suuri pienessäkin kaupungissa? Että
hän voi olla Caesar keskikokoisessa Itämeren rantakaupungissa? Siihen
tarvitaan hiukan mielikuvitusta, hiukan ihanteellisuutta... jota
sinulla ei ollut, vaikka ehkä luulit.»
Thomas Buddenbrook kääntyi poispäin. Hän astui ikkunan luo kädet selän
takana, älykkäät kasvot hymyillen, ja jäi tuijottamaan ulos vastapäätä
olevan raatihuoneen heikosti valaistua, sateeseen peittynyttä
goottilaista päätyä.
Asioiden luonnon mukaisesti joutui nyt Alankomaiden kuninkaallisen
konsulaatin arvo ja virka, jotka Thomas heti isänsä kuoleman
jälkeen olisi voinut omistaa itselleen, Tony Grünlichin
sanomattomaksi mielihyväksi takaisin Thomas Buddenbrookille.
Kupera, leijonin, vaakunoin ja kruunuin koristettu kilpi loisti
taas Mengstrassen varrella. Buddenbrookien päätyseinällä »Dominus
providebit»-kirjoituksen alla.
Heti tämän asian järjestymisen jälkeen, jo saman vuoden kesäkuussa,
lähti nuori konsuli kauppamatkalle Amsterdamiin, tietämättä milloin
palaisi.