Kauppahuone Johann Buddenbrookin johtaja oli luonut veljeensä tämän
saapuessa pitkän, tutkivan katseen, hän oli tarkannut tätä ensi päivinä
huomaamatta, sitten hänen uteliaisuutensa näytti tulevan tyydytetyksi
ja hän näytti muodostaneen mielipiteensä, joskaan hänen rauhallisista,
hillityistä kasvoistaan ei olisi voinut arvata sen laatua. Hän puhui
Christianin kanssa perhepiirissä yhdentekevistä asioista ja nauroi
toisten mukana hänen antaessaan jonkun matkimisnäytöksen...
Noin viikon kuluttua sanoi hän Christianille: »Me käymme siis tekemään
yhdessä työtä, poikaseni?... Mikäli minä tiedän, olet sinä yhtä
mieltä äidin kanssa, eikö niin?... No, kuten tiedät, on Marcus nyt
kumppanini, josta toimesta hän saa liikepääomaan liittämäänsä summaa
vastaavan osingon. Olen ajatellut, että sinä tulisit jokseenkin minun
entiselle paikalleni, prokuristiksi... ainakin ulkoapäin katsoen...
Mitä sinun työhösi tulee, en tietenkään ole selvillä kaupallisista
tiedoistasi. Olet tainnut tähän asti hiukan laiskotella?... Oli miten
oli, tulee englantilainen kirjeenvaihto kaiketi miellyttämään sinua
eniten... Mutta sitten minun pitää pyytää sinulta erästä asiaa, hyvä
ystävä! Tulet tietenkin johtajan veljenä olemaan etuoikeutetussa
asemassa muuhun henkilökuntaan nähden... mutta minun lienee turha
mainita, että olet vaikuttava toisiin paljon enemmän tasavertaisuuden
ja tarmokkaan velvollisuudentäyttämyksen pohjalla kuin jos olet
käyttävä etuoikeuksiasi ja tahtova liikaa vapautta. Siis tarkka vaari
konttoritunneista ja aina _dehors_, niinhän?...»
Tämän jälkeen hän teki veljelleen valtuuksia koskevan ehdotuksen, jonka
Christian hyväksyi arvelematta. Christianin hämillinen ja hajamielinen
ilme osoitti hyvin vähän voitonhimoa, ja hän näytti tahtovan sivuuttaa
asian mitä nopeimmin.
Seuraavana päivänä johti Thomas hänet konttorihuoneisiin, ja niin alkoi
Christianin toiminta vanhan kauppaliikkeen palveluksessa...
Asiat olivat konsulin kuoleman jälkeen kulkeneet entistä taattua
lattiaan. Mutta pian, Thomas Buddenbrookin jouduttua ohjaksiin alkoi
niissä näkyä älykkäämpi, reippaampi ja aloitekykyisempi henki.
Uskallettiin entistä enemmän, pantiin silloin tällöin koetukselle
kauppaliikkeen luotto, joka aikaisemman hallinnon aikana oli ollut
oikeastaan pelkkä käsite, koristus... Pörssin herrat nyökkäilivät
toisilleen. »Buddenbrook tahtoo ansaita rahaa, rahaa oikein _avec»_,
sanoivat he. Mutta heistä oli hyvä, että Thomaksella oli lyijypunttina
jalassaan kunnon Friedrich Wilhelm Marcus. Herra Marcuksen vaikutus oli
pidättävä tekijä liikkeen toiminnassa. Hän siveli kahdella sormella
huolellisesti viiksiään, asetti kiusallisen tarkalla järjestysvaistolla
paikalleen kirjoitustarpeet ja vesilasin, joka aina oli hänen
pöydällään, ja harkitsi asiaa monelta kannalta hajamielisen näköisenä.
Hänellä oli myös tapana juosta viisi kuusi kertaa päivässä pihalle
pistämään päänsä vesijohdon alle siten virkistääkseen itseään.
»Nuo kaksi täydentävät toisiaan», sanoivat suurimpien kauppahuoneiden
johtajat, konsuli Huneus ja konsuli Kistenmaker. Ja tuota lausuntoa
kerrattiin sitten laiva- ja varastomiesten keskuudessa sekä
pikkuporvarien piirissä, sillä kaupunki oli utelias näkemään, miten
nuori Buddenbrook asioita pyörittäisi... Glockengiesserstrassen
varrella asuva herra Stuhtkin sanoi vaimolleen, joka seurusteli
parhaimmissa piireissä: »Nuo kaksi, kuulehan, täydentävät toisiaan
mainiosti!»
Mutta kauppahuoneen »sieluna» oli kuitenkin eittämättömästi nuorempi
kumppaneista. Se näkyi jo siitä, että hän keskusteli henkilökunnan,
kapteenien, varastohuoneiden johtajain, ajajien ja varastotyömiesten
kanssa. Hän osasi puhua heille heidän omaa murrettaan ja pysyä
kuitenkin kunnioitettavan välimatkan päässä... Mutta jos herra Marcus
yritti käyttää murretta puhuessaan jonkun kelpo työmiehen kanssa,
kuului se niin hullunkuriselta, että hänen pöydän toisella puolen
istuva liikekumppaninsa purskahti nauruun, jonka merkin saatuaan koko
henkilökunta antautui hyväntuulen valtaan.
Thomas Buddenbrook, jonka pyrkimys kohdistui kauppahuoneen kunnian
pysyttämiseen ja kohottamiseen, koetti ottaa koko sielullaan osaa
jokapäiväiseen menestyksen tavoitteluun, sillä hän tiesi, että hän
sai kiittää varmaa, hillittyä esiintymistään, puoleensavetävää
rakastettavuuttaan ja viisasta tahdikkuuttaan monen edullisen kaupan
solmiamisesta.
»Kauppias ei saa olla virkavaltainen!» sanoi hän Stephan
Kistenmakerille, entiselle koulutoverilleen, jonka henkisesti
kehittyneempänä ystävänä hän oli pysynyt ja joka kuunteli hänen
jokaista sanaansa tarkkaavasti, antaakseen sen sitten kiertää
omana puheenaan... Työssä tarvitaan henkilöllisyyttä, se on minun
ajatukseni. En usko, että konttorituolista käsin saavutetaan suurtakaan
menestystä... minulle se ei ainakaan tuottaisi iloa. Menestys ei
saavu ainoastaan pulpettilaskelmien mukaan... Minun täytyy aina
saada johtaa asiain kulkua silmilläni, suullani ja liikkeilläni...
hallita sitä tahtoni, lahjojeni, hyvän onneni, jos niin saan sanoa,
välittömällä vaikutuksella. Tämä kauppamiehen henkilökohtainen osanotto
rupeaa kuitenkin joutumaan pois käytännöstä... Aika menee eteenpäin.
Mutta minusta tuntuu siltä kuin se jättäisi parhaan taakseen...
Yhteistoiminta vilkastuu vilkastumistaan, kurssit tulevat yhä
pikemmin tunnetuiksi... vahingon vaara pienenee, mutta mukaa myöskin
maine... Entisen ajan ihmisten laita oli toinen. Isoisä esimerkiksi
ajoi nelivaljakolla läpi Etelä-Saksan. Niin tuo vanha puuteripäinen
preussilainen sotaväenmuonittaja teki. Hän hurmasi tuttavansa, pani
liikkeelle kaiken taitonsa ja hyötyi uskomattomasti, Kistenmaker! —
Minä pelkään, että kauppiaasta on tuleva yhä mitättömämpi olio aikaa
myöten...»
Näin valitti hän toisinaan. Ja hänen mieleisimmät asiansa olivat ne,
jotka hän solmi sattumalta, perhekävelyllä ollessaan, pistäytyessään
johonkin myllyyn ja jutellessaan siellä omistajan kanssa, joka oli
mielissään kunniasta ja jonka kanssa sitten aivan kuin ohimennen
tehtiin hyvät kaupat... Sellainen ei luonnistunut hänen kumppaniltaan.
... Mitä Christianiin tulee, näytti hän aluksi antautuvan työhönsä
varsin innokkaasti ja hartaasti. Monta päivää hän söi, poltti lyhyttä
piippuaan ja kohautteli hartioitaan tavalla, joka ilmaisi hänen kaikin
puolin tyytyvän oloonsa. Hän meni aamulla konttoriin jokseenkin samaan
aikaan kuin Thomas ja istuutui herra Marcuksen viereen, vinoittain
vastapäätä veljeään, pyörivään nojatuoliinsa, sillä hänellä oli myös
nojatuoli kuten molemmilla johtajilla. Sitten hän luki »Sanomat»
polttaen kaikessa rauhassa loppuun aamusavukkeensa. Sen jälkeen hän
nouti alimmalta pulpettihyllyltä pullon vanhaa konjakkia, ojenteli
käsivarsiaan saadakseen liikuntoa, sanoi »Kas niin!» ja ryhtyi kieltään
liikutellen reippaasti työhön. Hänen englanninkieliset kirjeensä olivat
erinomaisen taitavasti sepitetyt ja tehokkaat, sillä hän kirjoitti
samoin kuin puhui englannin kieltä sujuvasti, vaivattomasti, sanoja
hakematta.
Tapansa mukaan purki hän perheen keskuudessa mielialojaan.
»Kauppa-ala on sentään oivallinen ala!» hän sanoi. »Turvallinen,
tyydytystä tuottava, työtä antava, miellyttävä... olen aivan kuin
luotu siihen. Ja on niin hauska olla kauppahuoneen omaa väkeä...
viihdyn paremmin kuin koskaan, tiedättekö! Kun tulee aamulla reippain
mielin konttoriin, saa ensin vilkaista 'Sanomiin', sitten poltella
hiukan, sitten tuumia niitä näitä ja nauttia olostaan, ottaa sitten
konjakkiryypyn ja tehdä vähän työtäkin. Sitten tulee päivällisaika.
ateria perheen keskuudessa, päivällislepo, ja sitten taas työhön...
Edessä on hyvä, sileä, puhdas liikepaperi, hyvä kynä... viivotin,
paperi veitsi, leimasin, kaikki ensiluokkaista, kunnollista... ja
kaikki sujuu kuin itsestään, järjestyksessä, yksi asia toisensa
jälkeen, kunnes on taas aika kerätä tarpeet kokoon. Ja seuraavana
aamuna alkaa uusi päivä. Ja kun tulee illalliselle, tuntee itsensä
niin perin tyytyväiseksi... joka jäsen on tyytyväinen... kädet ovat
tyytyväiset!»
»Hyvänen aika, Christian!» huudahti Tony. »Sinä olet naurettava! Mitä
se nyt on, että kädet ovat tyytyväiset...»
»Tietysti! Etkö sinä ymmärrä? Minä tarkoitan..» Ja hän innostui
selittämään, kuvailemaan... »Kun puristaa kätensä nyrkkiin, ei se ole
erittäin voimakas, sillä ihminen on väsynyt työstä. Mutta se ei ole
kostea... se ei ole epämiellyttävä... Se tuntuu hyvältä.... Siinä on
tyytyväisyyden tunne... voi istua hiljaa tuntematta ikävystymistä...»
Kaikki olivat vaiti. Sitten sanoi Thomas välinpitämättömästi.
salatakseen vastenmielisyytensä: »Minusta ihminen ei tee työtä siksi,
että...» Mutta hän keskeytti puheensa. »Minä ainakin teen työtä toisten
päämäärien vuoksi», lisäsi hän sitten.
Mutta Christian, jonka silmät liikkuivat eloisasti, ei huomannut sitä,
sillä hän oli omissa ajatuksissaan, ja vähän ajan kuluttua hän alkoi
kertoa muuatta Valparaisossa tapahtunutta juttua, erästä murha- ja
tappojuttua, jossa hän itse oli ollut läsnä... »Silloin tempaa mies
puukkonsa —» Jostakin syystä suhtautui Thomas nyreästi tämänkaltaisiin
tarinoihin, joita Christian tiesi lukemattomia ja jotka huvittivat
suuresti madame Grünlichiä, mutta kauhistivat konsulitarta, Klaraa ja
Klothildea, ja joita mamsseli Jungmann ja pikku Erika kuuntelivat suu
auki. Thomas virkkoi aina jonkun purevan tai kylmän huomautuksen ja
oli uskovinaan Christianin liioittelevan ja panevan omiaan... niin ei
ollut asianlaita, Christian kertoi vain vauhdikkaasti ja eloisasti.
Karvasteliko se Thomaksen mieltä, että hänen nuorempi veljensä oli
liikkunut enemmän maailmalla ja nähnyt enemmän kuin hän? Vai tympäisikö
häntä se epäjärjestyksen ja väkivallan ylistys, joka ilmeni noissa
puukko- ja revolverinäytelmissä?... Kukapa sen tiennee. Christian
ei ainakaan välittänyt veljensä taholta tulevasta kylmyydestä; hän
oli liian innostunut kerrottavaansa huomatakseen kuuntelivatko
toiset mielellään vai vastenmielisesti. Ja lopetettuaan katseli hän
miettivästi, itseensä vaipuneena ympärilleen.
Buddenbrook-veljesten väli ei aikaa myöten parantunut, mutta Christian
ei puolestaan tuntenut eikä osoittanut minkäänlaista vihaa veljeään
kohtaan eikä pohtinut näitä asioita. Hän tyytyi ääneti tunnustamaan
vanhemman veljensä ylemmyyden, suuremman kyvyn, tarmon ja vakavuuden.
Mutta juuri tuo ehdoton, välinpitämätön ja taisteluton alistuvaisuus
kiusasi Thomasta, sillä Christian saattoi milloin tahansa aivan
huolettomasti antaa itsestään sen käsityksen kuin ei hän panisi
vähääkään arvoa ylemmyydelle, kyvylle, tarmolle ja vakavuudelle.
Hän ei tuntunut edes huomaavan, että liikkeen johtaja suhtautui
häneen yhä vastahakoisemmin... mihin tämä oli täysin oikeutettu,
sillä valitettavasti alkoi Christianin liikemiestarmo jo ensi
viikon, ja vielä tuntuvammin toisen viikon kuluttua herpaantua. Se
ilmeni aluksi siinä, että työn valmistushommat, sanomalehtien luku,
aamutupakanpoltto ja konjakinjuonti, — jotka alussa olivat näyttäneet
työnilon viattomilta herätyskeinoilta, alkoivat viedä yhä enemmän
aikaa, vaatien lopulta koko aamurupeaman. Sitä seurasi aivan kuin
itsestään välinpitämättömyys säännöllisiä konttoriaikoja kohtaan. Hän
ilmestyi yhä myöhemmin konttoriin savukkeilleen, ryhtyi yhä myöhemmin
alkuvalmisteluihinsa, söi päivällisensä 'klubissa' ja tuli kotiin vasta
illalla, väliin ei silloinkaan...
Tuo klubi, johon kuului enimmäkseen naimattomia kaupanharjoittajia,
sijaitsi erään ravintolan ensi kerroksessa, jossa sillä oli
käytettävänä pari komeaa huonetta; herrat kokoontuivat sinne syömään
ja kuluttamaan aikaa vapaudessa, ei aina varsin vaarattomasti, sillä
talossa oli ruletti. Sen jäseniä olivat myös eräät huikentelevaiset
perheenisät, kuten konsuli Kröger ja tietysti myös Peter Döhlmann; ja
»joukon johtaja» oli poliisipäällikkö Cremer. Tämän kertoi tohtori
Gieseke, pankinjohtajan poika, Christianin entinen koulutoveri, joka
oli asianajajana kaupungissa ja jonka kanssa nuori Buddenbrook pian
uudisti ystävyyden, vaikka Giesekeä pidettiin jokseenkin suurena
hummaajana.
Christian eli Krischan, joksi häntä muitta mutkitta kutsuttiin — tunsi
heidät kaikki entisiltä ajoilta, kenen paremmin, kenen huonommin,
sillä useimmat olivat Marcellus Stengel-vainajan oppilaita, — ja
hänet otettiin avosylin vastaan. Sillä joskaan kaupungin liikemiehet
ja oppineet eivät pitäneet häntä erittäin kyvykkäänä, tiedettiin
kuitenkin hänen hauskat seuramieslahjansa. Ja hän antoikin tässä
piirissä parhaimmat näytäntönsä ja kertoi parhaimmat tarinansa. Hän
matki pianotaituria klubipianon ääressä, jäljitteli englantilaisia ja
Atlantin-takaisia näyttelijöitä ja oopperalaulajia, jutteli viattomasti
ja hauskasti maailman eri kulmilla kokemiaan naisseikkailuja — sillä
ei ollut epäilemistäkään, ettei hänkin olisi ollut »hummaaja» —
tarinoi kohtauksista, joita hän oli kokenut laivoilla, rautatiellä,
St. Paulissa, Whitechapelissa, aarniometsissä... Hän kertoi
lennokkaasti, rentonaan, ääntämisessä valittava ja venyttävä sävy
rohkeasti ja hullunkurisesti kuten aito englantilainen humoristi.
Hän kertoi koirasta, joka oli lähetetty laatikossa Valparaisosta San
Fransiskoon ja joka päälle päätteeksi oli syyhyinen. Herra tiesi
mikä tuossa jutussa oikein oli huvittavaa, hänen kertomanaan se vaan
oli vastustamaton. Ja kaikkien väännellessä itseään naurusta istui
hän itse isoine kaarevine nenineen, kaitoine, pitkine kauloilleen ja
punertaville hiuksineen paikallaan kasvoilla levoton, selittämätön
vakavuuden ilme, väärä sääri toisen yli heitettynä, pienten, pyöreiden,
syvällä olevien silmien harhaillessa miettivännäköisinä ympäri
huonetta... Näytti melkein siltä kuin toiset olisivat nauraneet
hänelle, hänen kustannuksellaan... Mutta sitä hän ei ajatellut.
Kotona kertoi hän erityisen mielellään Valparaison-konttorista,
sikäläisestä hirveästä kuumuudesta ja eräästä nuoresta lontoolaisesta
nimeltä Thunderstorm, tyhjäntoimittajasta, uskomattoman merkillisestä
miehestä, »jonka hän ei, Jumala paratkoon, ollut nähnyt milloinkaan
tekevän työtä, mutta joka siitä huolimatta oli ollut hyvin taitava
liikemies...»
»Herranen aika», selitti hän, »sellaisessa kuumuudessa! Johtaja tulee
konttoriin... me kaikki kahdeksan miestä, lojumme mikä missäkin kuin
kuolleet kärpäset, tupakoiden ja ajaen edes siten pois moskiittoja.
Herranen aika! 'No!' sanoo johtaja, 'tehän ette ole työssä, hyvät
herrat?!'... No, sir!' sanoo Johny Thunderstorm. 'Kuten näette, sir!'
Ja sitten puhallamme kaikki tupakansavun hänen silmilleen. Herranen
aika!»
»Miksi sinä oikeastaan sanot koko ajan 'herranen aika?'» kysyi Thomas
paheksuen. Mutta häntä ei harmittanut tämä seikka, vaan se, että hän
tunsi Christianin kertovan tätä tarinaa niin ilomielin siksi, että se
soi hänelle tilaisuuden puhua pilkaten ja ylenkatsoen työstä.
Hänen äitinsä siirtyi silloin hienotunteisesti toisiin asioihin.
Maailmassa on paljon rumaa, ajatteli konsulitar Buddenbrook, syntyisin
Kröger. Veljetkin voivat vihata ja halveksia toisiaan; sellaista voi
sattua, niin hirveältä kuin se kuuluukin. Mutta siitä ei pidä puhua. Se
painetaan piiloon. Siitä ei tarvitse olla tietävinään.