Vuoden 1856 alussa palasi Christian Buddenbrook kahdeksanvuotisen
poissaolon jälkeen synnyinkaupunkiinsa. Puettuna keltaiseen,
isoruutuiseen pukuun, joka vaikutti hyvin troopilliselta, saapui hän
postivaunuilla Hampurista, toi kerallaan miekkakalan nokan ja pitkän
sokeriruo'on ja näytti konsulittaren syleillessä hyvin hajamieliseltä
ja hämillään olevalta.
Hänellä oli sama ilme seuraavana aamuna kun kaikki perheen jäsenet
heti hänen tulonsa jälkeen menivät Burgtorin kautta hautausmaalle
laskeakseen haudalle seppeleen. He seisoivat vierekkäin lumisella
tiellä suuren hautakiven ääressä, johon oli kaiverrettu alla lepäävien
nimet ynnä suvun vaakuna, suuren marmoriristin edessä, joka oli
nojallaan pientä talvista hautuumaanaitaa vasten. Joukosta puuttui
ainoastaan Klothilde, joka oli Ungnadessa sairasta isäänsä hoitamassa.
Tony laski seppeleen isän nimen alle, jonka kultaiset kirjaimet
kiilsivät tuoreuttaan, ja laskeutui lumesta huolimatta polvilleen
haudan ääreen rukoilemaan: musta harso kiertyi kauniisti hänen
ympärilleen. Jumala yksin tietää, paljonko tuskaa ja hurskautta ja
paljonko kauniin naisen omahyväisyyttä tuohon asentoon sisältyi. Thomas
ei ollut sillä tuulella, että olisi ryhtynyt tuota aprikoimaan. Mutta
Christian katsoi sisareensa levottoman ja hiukan pilkallisen näköisenä
sivusta päin kuin arvellen: »Vastaatko tuosta teostasi? Etkö ole
joutuva hämille, kun nouset siitä ylös? Miten epämiellyttävää!» Tony
huomasi tuon katseen ylös noustessaan, mutta ei joutunut hämilleen.
Hän kohotti päänsä, järjesti harsonsa ja hameensa, ja varustautui
poistumaan arvokkaasti ja varmasti, mikä ilmeisesti teki Christianiin
keventävän vaikutuksen.
Samoin kuin konsulivainaja oli ollut ensimmäinen suvussaan, jonka
haaveellinen rakkaus Jumalaa ja ristiinnaulittua kohtaan oli ollut
muutakin kuin tavallisia arkipäiväisiä, porvarillisia tunteita, samoin
olivat hänen molemmat poikansa ensimmäiset Buddenbrookin suvun jäsenet,
jotka kaihtoivat sellaisten tunteiden vapaata ja korutonta ilmaisua.
Thomas oli kyllä myös varmasti tuntenut syvempää, kipeämpää tuskaa
isänsä kuoleman johdosta kuin hänen isoisänsä oman isänsä kuollessa,
mutta hänellä ei silti ollut tapana polvistua haudan ääreen, eikä hän
sisarensa Tonyn tavoin viskautunut pöytää vasten itkemään kuin lapsi.
Ja hänestä oli mitä suurimmassa määrin kiusallista kuulla madame
Grünlichin suurin sanoin ja itkettynein silmin kuvailevan kuolleen
isänsä ominaisuuksia paistin ja jälkiruoan väliaikana. Sellaisten
tunteenpurkausten sattuessa hän tyytyi hienotunteiseen vakavuuteen,
maltilliseen äänettömyyteen ja pidättyvään päännyökkäykseen...
jotavastoin hänen silmänsä saattoivat täyttyä hitaasti kyynelillä
silloin kun ei kukaan puhunut vainajasta tai maininnut hänen nimeään.
Toisin oli Christianin laita. Hän ei voinut nähdä sisarensa lapsellisia
purkauksia joutumatta tunnepyörteen valtaan; hän kumartui lautasensa
yli, kääntyi syrjin, näytti tahtovan piiloutua pöydän alle ja keskeytti
sisarensa monta kertaa hiljaisella, tuskallisella äännähdyksellä: »Älä
nyt... Tony...», jolloin hänen iso nenänsä vetäytyi moniin kurttuihin.
Hän oli levoton ja hämillään joka kerran, kun keskustelu kääntyi
vainajaan, ja näytti siltä kuin hän ei olisi pelännyt ja karttanut vain
syvien ja juhlallisten tunteiden kömpelöä ilmaisua, vaan myöskin itse
tunteita.
Hänen ei oltu nähty vuodattavan vielä ainoatakaan kyyneltä isänsä
kuoleman johdosta. Pitkällinen ero ei ollut tyydyttävä selitys
siihen. Mutta ihmeellisintä oli, että hän huolimatta suuresta
vastenmielisyydestään tuollaisia purkauksia kohtaan vei erilleen
sisarensa Tonyn kuullakseen tältä tuon järkyttävän kuolin-illan
tapaukset havainnollisesti ja yksityiskohtaisesti: sillä madame
Grünlichillä oli mitä vilkkain kuvailukyky.
»Hän oli siis keltainen?» kysyi hän jo viidennen kerran. »Mitä
palvelustyttö huusi, kun hän syöksyi teidän luoksenne?... Eikö isä
voinut enää puhua mitään ennen kuolemaansa?... Mitä tyttö sanoi?
Miten hän haukkoi suutaan? 'Ua... ua'?» Christian oli hiljaa, hän
oli kauan hiljaa, pienet, pyöreät, syvällä olevat silmät liikkuivat
levottomasti ja miettiväisinä esineestä toiseen. »Kauheata», sanoi hän
viimein, ja häntä puistatti, kun hän nousi paikaltaan. Silloin hän
käveli yhä ajatuksissaan ja rauhattomana edestakaisin huoneessa Tonyn
ihmetellessä, että hänen veljensä, joka näytti käsittämättömistä syistä
häpeävän niin kovasti sitä, että hän suri ääneen isäänsä, nyt saattoi
peloittavan tyynesti toistaa tämän kuolinäännähdyksiä, joista hän oli
suurella vaivalla saanut Linen, palvelustytön kertomaan...
Christian ei ollut yhtään kaunistunut. Hän oli laiha ja kalpea.
Hänen otsansa kohdalla oli iho pingoittunut kireälle, poskiluiden
välistä kohosi suuri kyömynenä luisevana ja terävänä, ja tukka oli
jo huomattavasti harventunut päälaelta. Hänen kaulansa oli kaita ja
liian pitkä, ja hänen laihat säärensä olivat ulospäin luokilla...
Hänen oleskelunsa Lontoossa näytti muuten tehneen häneen mitä
pysyvimmän vaikutuksen, ja kun hän Valparaisossakin seurusteli
enimmäkseen englantilaisten kanssa, oli koko hänen olemukseensa jäänyt
englantilainen leima, joka puki häntä. Se näkyi hänen pukunsa mukavasta
kuosista, kankaan kunnollisesta laadusta, hänen kenkiensä leveästä
kuosista ja siroudesta ja siitä, miten hänen punertavanruskeat,
tuuhean, hiukan happaman näköiset viiksensä riippuivat huulille. Hänen
kätensäkin, jotka olivat kuuman ilmanalan valkaisemat ja pehmittämät,
tekivät pyöreine, lyhyeksileikattuine, puhtaine kynsineen jollakin
tapaa englantilaisen vaikutuksen.
»Sanopas...» kysyi hän yht'äkkiä, »tiedätkö sinä... sitä on niin vaikea
selittää... miltä tuntuu kun on nielaissut kovan palan ja se painuu
alas karmien koko selkää?» Ja taas oli hänen nenänsä täynnä teräviä
kurttuja.
»Tiedän», sanoi Tony, »se on hyvin tavallista. Pitää juoda kylmää
vettä...»
»Niinkö?» vastasi veli tyytymättömänä. »Ei, me emme luultavasti
tarkoita samaa»... Hänen kasvoillaan oli vakavan levottomuuden ilme...
Hän oli myös ensimmäinen, joka perhesurusta huolimatta alkoi oleksia
talossa vapautuneemmin ja iloisemmin. Hän ei ollut unohtanut taitoansa,
jota hän oli osoittanut Marcellus Stengel vainajan matkimisessa, ja
puhui usein tuntikaudet hänen tapaansa. Ja ruokapöydässä hän kysyi
kaupungin teatterin oloja... oliko siellä hyvä näyttelijäkunta, mitä
oli esitetty ja niin edespäin...
»En minä tiedä», sanoi Tom liioitellun välinpitämättömällä, miltei
kärsimättömällä äänellä. »En minä ole viime aikoina seurannut niitä
asioita.»
Mutta Christian ei ollut tätä kuulevinaan, vaan alkoi puhua
teatterista... »Ette usko, kuinka mielelläni minä istun teatterissa! Jo
sana 'teatteri' tekee minut onnelliseksi... En tiedä, tuntuuko teistä
siltä. Voisin istua tuntikaudet suljetun esiripun edessä... Iloitsen
kuin lapsena joululahjoja odotellessa... Pelkkä orkesterin viritys on
jo niin juhlallista! Voisin mennä teatteriin vain kuullakseni sitä...
Minä pidän ennen kaikkea rakkauskohtauksista... Toiset näyttelijättäret
osaavat ottaa niin kauniisti rakastettunsa pään käsiensä väliin...
Yleensä näyttelijät... Seurustelin paljon näyttelijöiden kanssa
Lontoossa ja Valparaisossa Alussa oikein ylpeilin, kun sain puhua
heidän kanssaan jokapäiväisessä elämässä. Teatterissa seuraan jokaista
heidän liikettään... se on hyvin mielenkiintoista! On käsittämätöntä,
miten he esimerkiksi saattavat sanoa sanottavansa ja kääntyä sitten
aivan rauhallisesti, hitaasti ja hämmentymättä ovea kohti, vaikka
tietävät koko katsojakunnan olevan selkänsä takana... kerrassaan
käsittämätöntä!... Ennen halusin niin hartaasti päästä katsomaan
kulissien taakse — nyt voin sanoa tuntevani siellä jotakuinkin joka
nurkan. Ajatelkaa... eräässä operettiteatterissa Lontoossa nousi kerran
esirippu, kun minä vielä olin näyttämöllä... Puhelin Miss Watercloosen
kanssa... erään neiti Watercloosen... hän oli aika sievä tyttö! Ja
silloin avautuu yht'äkkiä katsomo eteeni... hyvä Jumala, en tiedä
itsekään, miten tulin näyttämöltä pois!»
Madame Grünlich oli melkein ainoa pyöreän pöydän ympärillä istujista,
joka nauroi; mutta Christian jatkoi juttuaan katsoen myös toisiin.
Hän kertoi englantilaisista kahvilalaulajattarista, kertoi eräästä
naisesta, joka oli esiintynyt puuteroitu tekotukka päässään ja pitkä
sauva kädessä ja laulanut laulun »_That's Maria_!» takoen sauvallaan
tahtia... _Maria_, tiedättekös, _Maria_ on kaikkein pahinta... Kun
joku on tehnyt oikein syntisesti, niin: _that's Maria! Maria_ on
vihoviimeisintä, tiedättekö... itse pahe... Viimeisen sanan lausui hän
inhoten, rypistäen nenäänsä ja kohottaen sormet koukussa oikeaa kättään.
»_Assez_, Christian!» sanoi konsulitar. »Tuo ei huvita meitä vähääkään.»
Mutta Christianin katse harhaili hänen ohitseen, ja hän olisi ilman
äitinsä huomautustakin luultavasti lakannut puhumasta, sillä samalla
kuin hänen pienet, pyöreät, syvällä olevat silmänsä kiertelivät
levottomasti ympäri huonetta näkyi hän vajonneen pohtimaan _Mariaa_ ja
pahetta.
Äkkiä hän sanoi: »Ihmeellistä... välistä minä en osaa niellä! Ei, älkää
naurako, minusta se on hirveän vakava asia. Tulen ajatelleeksi, että en
osaa niellä, ja sitten en osaakaan. Pala voi jo olla aivan kurkussa,
mutta tämä tässä, kaula, jänteet... tekevät tenän... Ne eivät tottele
tahtoa, tiedättekö. Minä en uskalla oikein tahtoakaan.»
Tony huusi aivan kauhuissaan: »Hyvä Jumala. Christian, mitä hassua sinä
puhut? Et uskalla niellä... Sinä olet naurettava! Mitä ihmeitä sinä
oikein syötät meille...!»
Thomas oli vaiti. Mutta konsulitar sanoi: »Se johtuu hermoista. Sinä
tulit kotiin oikeaan aikaan; sikäläinen ilma olisi tehnyt sinut
sairaaksi.» —
Syötyä istuutui Christian pienen harmonion ääreen, joka oli
ruokasalissa, ja näytteli pianotaituria. Hän oli heilauttavinaan
hiuksensa taapäin, hieroi käsiään ja katsoi alta kulmain huoneeseen;
sitten hän alkoi äänettömästi, polkimille astumatta — hän kun ei
osannut soittaa vähääkään, kuten useimmat Buddenbrookit — painella
bassopuolta, tehdä huikeita juoksutuksia, heitellä ruumistaan,
katsoa haltioituneesti kattoon ja painaa molemmin käsin mahtavasti
ja voittoisasti koskettimia. Hänen soittonsa oli erehdyttävän
luonnollista, täynnä vastustamatonta komiikkaa, joka on ominaista
englantilais-amerikkalaiselle vallattomalle ja liioittelevasti
paisuttavalle luonteelle ja joka ei tuntunut vähääkään vastenmieliseltä
siksi, että hän näytti niin kokonaan eläytyneen siihen.
»Minä käyn usein konserteissa», hän sanoi; »minua huvittaa nähdä, miten
nuo miehet käsittelevät koneitaan!... Taiteilija on todellakin ihana
olento!»
Sitten hän aloitti alusta. Mutta yhtäkkiä hän keskeytti soittonsa ja
kävi vakavaksi: se tapahtui niin odottamatta, että näytti siltä kuin
naamari olisi pudonnut hänen kasvoiltaan; hän nousi, siveli kädellään
harvaa tukkaansa, meni toiseen paikkaan ja jäi sinne äänettömänä,
huonotuulisena, silmät palaen ja kasvoilla ilme kuin olisi hän
kuunnellut joitakin kaameita salaisia ääniä.
»... Minusta Christian on toisinaan vähän omituinen», sanoi madame
Grünlich eräänä iltana veljelleen Thomakselle heidän ollessaan kahden
kesken... »Hän puhuu niin kummasti, kertoo niin yksityiskohtaisesti
kaikesta... en tiedä kuinka sanoisin! Hän katsoo asioita hyvin oudolta
kannalta, eikö niin?...»
»Se on totta», vastasi Tom, »ymmärrän varsin hyvin mitä sinä
tarkoitat, Tony. Christian on hirveän häikäilemätön... on vaikea
löytää kuvaavampaa sanaa. Häneltä puuttuu sitä, mitä voisi kutsua
tasapainoksi. Toiselta puolen hän ei voi kestää muiden tahdittomia
tuhmuuksia joutumatta kiihdyksiin... Hän ei ymmärrä niitä, ei osaa
suhtautua niihin oikein, hän menettää kaiken maltin. Mutta toiselta
puolen voi hän itse kadottaa tasapainon niin _kokonaan_, että hän
alkaa hölpöttää mitä epämiellyttävimmin omista asioistaan. Se tuntuu
väliin kerrassaan kaamealta. On aivan kuin hän puhuisi houreissa, eikö
niin? Kun ihminen hourii, kadottaa hän samalla lailla tasapainon ja
arvostelukyvyn... Asianlaita on se, että Christian tuumii liian paljon
omia asioitaan, askartelee liiaksi oman sisäisen minänsä kanssa. Väliin
valtaa hänet suorastaan sairaloinen halu tuoda ilmi hiuksenhienotkin
huomionsa... Huomiot, joita järkevä ihminen ei viitsi ajatella,
joista hän ei välitä siitä yksinkertaisesta syystä, että häntä
hävettäisi tuoda semmoista toisten kuultavaksi. Tuollainen tuominen
on hyvin epähienoa, Tony!... Näetkös: joku toinenkin saattaa sanoa,
että hän pitää teatterista, mutta hän sanoo sen toisella tavalla,
vaatimattomammin. Mutta Christian sanoo sen sellaisella äänenpainolla
kuin kysyisi hän toiselta: 'Eikö minun näyttämöintoni ole aivan
merkillisen mieltäkiinnittävää?' Ja hän hakee sanoja ikäänkuin koettaen
ilmaista jotakin ennenkuulumattoman hienoa, syvää ja harvinaista...»
»Minäpä sanon sinulle jotakin», jatkoi hän pienen vaitiolon jälkeen
heittäen savukkeensa uuninristikon taa... »Olen itse joskus tuuminut
tuota huolestunutta, turhaa ja uteliasta itseensäsyventymistä, sillä
minullakin oli ennen taipumusta siihen. Mutta huomasin, että se
pirstoo ihmisen ja tekee hänet veltoksi ja aikaansaamattomaksi... ja
ryhti, tasapaino on pääasia ainakin minulle. Tulee kai aina olemaan
ihmisiä, jotka ovat oikeutetut tuohon tuntemustensa perinpohjaiseen
tutkisteluun, tuohon itsemietiskelyyn, tarkoitan runoilijoita,
jotka osaavat esittää erilaisen sisäisen elämänsä säännöllisessä,
kauniissa muodossa, rikastuttaen siten toisten ihmisten tunne-elämää.
Mutta me olemme yksinkertaista kauppiasväkeä, lapsukainen; meidän
itsetutkistelumme on tuiki mitätöntä. Me osaamme töintuskin sanoa, että
orkesterisoittimen viritys tuottaa meille selittämätöntä mielihyvää ja
että väliin emme uskalla niellä... Meidän tulee toimia, piruvieköön,
saada jotakin aikaan, kuten esi-isämme ovat aikaansaaneet...»
»Niin, Tom, niin minäkin ajattelen. Varsinkin kun muistan, miten
Hagenströmit ponnistavat... Nuo syöpäläiset... Äiti ei tahdo kuulla
tätä sanaa, mutta se on ainoa sopiva. En ymmärrä, miten he ilkeävät
luulla, ettei koko kaupungissa ole enää ketään muita hienoja ihmisiä!
Hahaa, kyllä minua naurattaa...»