»Hyvää iltaa, Justus», sanoi konsulitar. »Miten voit? Ole hyvä ja istu.»
Konsuli Kröger syleili häntä hellästi ja puristi sitten vanhimman
sisarentyttärensä kättä, sillä tämä oli myös ruokasalissa. Justus
oli nyt noin viidenkymmenenviiden vuoden ikäinen ja hän oli pienten
viiksiensä lisäksi kasvattanut itselleen tuuhean, pyöreän parran,
joka jätti leuan paljaaksi ja oli aivan harmaa. Hänen leveälle,
punertavalle, kaljulle päälaelleen oli kammattu huolellisesti pari
hiussäiettä. Hienon lievetakin hihassa oli leveä surunauha.
»Oletko kuullut viimeisen uutisen, Bethsy?» kysyi hän. »Sinusta, Tony,
se luultavasti on erittäinkin mielenkiintoinen... Meidän Burgtorin
luona oleva tonttimme on myyty... arvaapas kenelle? Ei yhdelle, vaan
kahdelle omistajalle, sillä se tulee jaettavaksi, talo purettavaksi,
puutarha erotettavaksi aidalla kahtia, ja sitten rakentaa kauppias
Benthien aidan oikealle puolelle ja kauppias Sörenson aidan vasemmalle
puolelle oman koirankoppinsa... Herran nimeen!»
»Sehän on kauheata», sanoi rouva Grünlich ristien kätensä ja katsoen
kattoon... Isoisän tontti! Nyt on koko alue pilalla. Sen viehätys oli
juuri sen laajuudessa... joka oikeastaan oli turha... mutta sehän se
oli hienoa. Iso puutarha... joka ulottui Traveen asti... ja vanha talo
mäellä ja kastanjakuja... Tuo kaikki siis nyt jaetaan. Benthien tulee
seisomaan toisen oven edessä piippuineen ja Sörenson toisen. 'Herran
nimeen' sanon minäkin, Justus-setä. Ei kukaan taida olla enää tarpeeksi
hieno asumaan koko rakennuksessa. Hyvä, ettei isoisän tarvinnut nähdä
sitä...»
Tony ei voinut ilmaista tätä voimakkaammin ja kiihkeämmin mielipahaansa
asian johdosta, sillä kotona vallitsi vielä liian voimakas suru. Tämä
tapahtui testamentin avaamispäivänä, kaksi viikkoa konsulin kuoleman
jälkeen, puoli kuusi illalla. Konsulitar oli pyytänyt luokseen
veljensä neuvottelemaan Thomaksen ja herra Marcuksen, prokuristin,
kanssa vainajan määräyksistä ja omaisuussuhteista, ja Tony oli
ilmoittanut ottavansa myös osaa neuvotteluun. Hän sanoi olevansa velkaa
kauppahuoneelle ja suvulle sen verran mielenkiintoa ja hän huolehti
tarkoin siitä, että kokous saisi istunnon, perheneuvottelun leiman. Hän
oli sulkenut ikkunaverhot ja sytyttänyt, paitsi kahta parafiinilamppua,
kaikki kullatuissa haarajaloissa upeilevat kynttilät, jotka oli pantu
aukivedetylle, vihreäliinaiselle ruokapöydälle. Sitäpaitsi hän oli
tuonut esiin suuret pakat kirjoituspaperia ja teroitettuja lyijykyniä,
kenenkään ymmärtämättä mitä varten.
Musta puku teki hänen vartalonsa tyttömäisen solakaksi, ja vaikka
hän suri konsulia, joka viime aikoina oli tullut niin läheiseksi
hänelle, ehkä eniten kaikista, ja vaikka hän tänäänkin oli kaksi kertaa
purskahtanut katkeraan itkuun muistaessaan isäänsä, saattoi kuitenkin
edessäolevan pienen perheneuvottelun tärkeys, johon hän aikoi itse
ottaa arvokkaasti osaa, hänen kauniit poskensa punoittamaan, hänen
katseensa elostumaan, hänen liikkeensä varmoiksi ja iloisiksi...
Konsulitar sitävastoin oli säikähdyksestä, surusta, tuhansista
muodollisuuksista ja hautausmenoista uupunut ja kärsivän näköinen.
Hänen kasvonsa näyttivät vielä kalpeammilta siksi, että niitä nyt
kehystivät mustat pitsit ja myssynauhat, ja hänen silmänsä olivat
raukeat... Mutta hänen siloisissa, jakaukselle kammatuissa punertavissa
hiuksissaan ei näkynyt vielä yhtään ainoata valkoista säiettä...
Oliko se yhä pariisilaisen värivoiteen ansiota vai oliko hänellä jo
tekotukka? Sen tiesi vain mamsseli Jungmann, eikä hän ollut ilmaiseva
sitä edes talon tyttärille.
Istuttiin ruokapöydän päässä odottaen Thomasia ja herra Marcusta
konttorista. Korkeina ja valkoisina upeilivat maalatut jumaltenkuvat
jalustoillaan taivaansinisellä seinällä.
Konsulitar sanoi: »Asiani, rakas Justus, on se... olen pyytänyt sinut
tänne siksi, että... lyhyesti sanoen, on kysymys Klarasta, lapsestamme.
Rakas miesvainajani on jättänyt minun tehtäväkseni holhoojan
valitsemisen Klaralle, hän kun tarvitsee holhoojan vielä kolmen
vuoden ajaksi. Tiedän, ettet sinä mielelläsi ota lisävelvollisuuksia
niskoillesi, sinulla on niitä jo kyllin vaimoasi ja poikiasi kohtaan...»
»Poikaani, Bethsy.»
»Hyvä, hyvä, mutta olkaamme kristillisiä ja armeliaita, Justus. Kuten
me anteeksiannamme velvollisillemme, sanotaan. Ajattele armollista
taivaallista isäämme.»
Veli katsoi häneen vähän ihmeissään. Tuollaisia sanoja oli tähän asti
kuultu vain edesmenneen konsulin huulilta...
»No niin», jatkoi konsulitar, »tähän rakkaudentoimeen ei liity mitään
vaivannäköä... Pyytäisin sinua siis ottamaan sen vastaan.»
»Mielelläni, Bethsy, mielelläni. Enkö saa nähdä holhokkiani? Tuo
lapsi kulta on hiukan liian totinen..» Klara huudettiin sisään. Hän
tuli huoneeseen mustiinpuettuna ja kalpeana, hitaasti, murheellisesti
liikkuen. Hän oli ollut isänsä kuoleman jälkeen melkein yksinomaan
huoneessaan, rukouksiin vaipuneena. Hänen tummat silmänsä olivat
liikkumattomat; hän näytti jähmettyneen tuskaan ja jumalanpelkoon.
Justus-setä, joka oli kohtelias mies, meni häntä vastaan ja melkein
kumarsi taittuessaan hänen käteensä. Sitten hän lausui holhottavalleen
pari ystävällistä sanaa, minkä jälkeen tämä taas meni, saatuaan
konsulittaren suudelman liikkumattomille huulilleen.
»Miten Jürgen jaksaa?» ryhtyi konsulitar puhumaan. »Miten hän viihtyy
Wismarissa?»
»Hyvin», vastasi Justus Kröger, kohautti olkaansa ja kävi taas
istumaan... »Luulen, että hän nyt on löytänyt oikean alansa. Hän on
kelpo poika, Bethsy, kunnian mies; mutta... kun tutkinto oli kaksi
kertaa epäonnistunut, oli parasta... Lakitiede piti häntä tiukalla,
ja paikka Wismarin postissa on koko mukiinmenevä... Mutta teidän
Christianinnehan kuuluu tulevan tänne?»
»Niin tulee, Justus, Jumala varjelkoon häntä merellä! On niin pitkä
merimatka! Kirjoitin hänelle Jeanin kuoleman jälkeisenä päivänä,
mutta hän ei saa kirjettäni pitkiin aikoihin, ja sitten häneltä menee
purjelaivassa vielä melkein kaksi kuukautta, Justus. Tom sanoi tosin,
ettei Jean olisi antanut milloinkaan anteeksi sitä, että hän jättää
paikkansa Valparaisossa... mutta ajattele toki: en ole nähnyt häntä
kahdeksaan vuoteen! Ja entä nykyiset olomme! Ei, minä tahdon nähdä
kaikki lapset ympärilläni näinä vaikeina aikoina... onhan se äidin
tunteiden mukaista...»
»On kyllä, on kyllä!» sanoi konsuli Kröger, sillä konsulittaren silmät
vettyivät.
»Thomaskin suostuu jo asiaan», kertoi konsulitar edelleen, »sillä
missäpä Christian olisi enemmän paikallaan kuin oman isävainajansa
liikkeessä, Tomin liikkeessä. Hän voi jäädä tänne, työskennellä
täällä... minä olen sitäpaitsi aina huolissani, että sikäläinen ilmasto
on hänelle vaarallinen...»
Nyt astui saliin Thomas Buddenbrook herra Marcuksen seuraamana.
Friedrich Wilhelm Marcus, konsulivainajan monivuotinen prokuristi,
oli pitkä mies, jolla oli yllään ruskea, surunauhalla varustettu
lievetakki. Hän puhui hyvin hiljaa, hitaasti, vähän änkyttäen, miettien
joka sanaa sekunnin verran, ja hänen oli tapana sivellä vasemman
käden suoraksi ojennetulla etu- ja keskisormella punaisenruskeita,
hoidottomina suun yli riippuvia viiksiään tai hieroa huolellisesti
käsiään, jolloin hänen pyöreät, ruskeat silmänsä katsoivat niin
hajamielisen näköisinä ympärilleen, että näytti siltä kuin hän olisi
ollut kokonaan omissa ajatuksissaan, vaikka hän kaiken aikaa seurasi
mitä tarkimmin asiain kulkua.
Thomas Buddenbrook, joka näin nuorena oli joutunut suuren kauppahuoneen
päämieheksi, puhui ja käyttäytyi vakavan arvokkaasti, vaikka hän oli
kalpea, ja vaikka hänen kätensä, joissa nyt kiilsi suuri vihreäkivinen
perintösormus, olivat yhtä valkoiset kuin kalvosin, joka pisti esiin
mustan verkatakin hihasta. Näkyi, että ne olivat kylmät ja kuivat. Nuo
kädet, joiden hoidetut, soikion muotoon leikatut kynnet vivahtivat
siniseen, saattoivat eräinä jännityksen ja itsetiedottomain liikkeiden
hetkinä kuvastaa sanomattoman herkkää arkatunteisuutta, melkein
peloittavaa sulkeutuneisuutta, joka tähän asti oli ollut vierasta
Buddenbrookien jotakuinkin leveille ja porvarillisille, vaikkakin
hienomuotoisille käsille ja joka ei oikein sopinut niille... Tomin
ensi huoli oli avata maisemahuoneen kaksoisovi, jotta sen uunista,
valurautaristikon takaa leviävä lämpö pääsisi virtaamaan saliin.
Sitten hän pudisti konsuli Krögerin kättä ja istuutui pöytään
vastapäätä herra Marcusta, katsoen samalla jokseenkin hämmästyneesti,
kulmat koholla sisareensa. Mutta tämä nosti päänsä ja painoi leukansa
alas semmoisella liikkeellä, että Tom hillitsi hämmästyksensä, eikä
virkkanut mitään sisarensa läsnäolon johdosta.
»Emme saa siis vielä sanoa 'herra konsuli'?» sanoi Justus Kröger...
»Alankomaat taitavat toivoa turhaan sinun edustustasi, Tom?»
»Niin, Justus-setä, olen pitänyt parempana... katsohan, olisin
voinut ottaa heti vastaan konsulaatin samalla kuin monet muutkin
velvollisuudet, mutta ensiksikin olen vielä vähän liian nuori...
toiseksi olen puhunut asiasta Gotthold-sedälle; hän tuli iloiseksi
tarjouksesta ja otti sen vastaan.»
»Erittäin viisaasti tehty, poikani. Erittäin kaukonäköisesti... Täysin
_gentlemanlike_.»
»Herra Marcus», sanoi konsulitar, »hyvä herra Marcus!» Hän ojensi
prokuristille kätensä kääntäen kämmenpuolen näkyviin, ja herra Marcus
tarttui siihen hitaasti, katsoen ajattelevan ja kunnioittavan näköisenä
syrjään. »Olen kutsuttanut teidät tänne... Tiedätte, mistä on kysymys,
ja toivon, että olette asiasta yhtä mieltä kanssamme. Miesvainajani on
testamenttisäädöksessään lausunut toivomuksen, että te ette enää hänen
kuolemansa jälkeen käyttäisi uskollisuuttanne ja kykyänne liikkeen
palveluksessa vieraana työntekijänä, vaan kauppahuoneen osakkaana...»
»Mielelläni, rouva konsulitar», sanoi herra Marcus. »Vakuutan mitä
nöyrimmin, että minua tämän tarjouksen kautta kohdannut kunnia on aivan
liian suuri siihen vähäiseen hyötyyn verrattuna, mitä minä olen voinut
tuottaa kauppahuoneelle. Otan siis mitä kiitollisimmin vastaan teidän
ja herra poikanne tarjouksen.»
»No niin. Marcus, kiitän siis teitä sydämellisesti auliudestanne,
kun suostutte kantamaan osan edesvastuusta, joka olisi kenties liian
raskas minulle yksin.» Thomas puhui tämän nopeasti ja asiallisesti,
ojentaen sitten kätensä liikekumppanilleen pöydän yli, sillä he olivat
suostuneet asiasta jo aikaisemmin; tämä oli vain pelkkää muodollisuutta.
»Mitä useampi kokki, sen huonompi soppa, sanotaan, mutta te kyllä
saatatte häpeään tuon puheenparren!» sanoi konsuli Kröger. »Ja
nyt me kai sitten käymme läpi asiat, lapsukaiset. Minun tehtäväni
on ainoastaan valvoa holhokkini etua; muu ei minuun kuulu. Onko
sinulla testamentin jäljennös täällä. Bethsy? Ja sinulla. Tom, pieni
arviolasku?»
»Se minulla on päässäni», sanoi Thomas ja alkoi selvittää asiain tilaa
nojaten tuolinsa selkään ja katsoen maisemahuoneeseen päin.
Asia oli sellainen, että konsulin jälkeen jättämä omaisuus oli suurempi
kuin kukaan oli luullut. Hänen vanhimman tyttärensä myötäjäissumma
oli tietenkin mennyt hukkaan ja bremeniläisen vararikon tuottama
tappio vuonna viisikymmentäyksi oli ollut kova isku. Myöskin vuosi
neljäkymmentäkahdeksan sekä kuluva vuosi, vuosi viisikymmentäviisi
levottomuuksineen ja melskeilleen olivat tuottaneet vahinkoa. Mutta
Buddenbrookien osuus Krögereiden jälkeenjääneeseen omaisuuteen, joka
teki kaikkiaan 400 000 markkaa, oli kokonaista 300 000, kun taas Justus
oli käyttänyt jo edeltäkäsin suuret määrät perinnöstään. Ja vaikka
Johann Buddenbrook oli kauppamiesten tapaan aina valitellut huonoja
asioita, oli vahinkojen vastapainona kuitenkin viidentoista vuoden
tuottama voittopuoli, 30 000 taaleria. Kokonaisomaisuus oli siis,
kiinteistöjä lukuunottamatta, pyörein luvuin laskettuna 750 000 markkaa.
Ei edes Thomakselle konsuli ollut ilmoittanut omaisuuden koko määrää.
Konsulitar otti vastaan tiedon hillitysti, Tony katsoi eteensä
herttaisen, arvokkaan ja mitään ymmärtämättömän näköisenä, silmien
kuitenkin ilmaistessa levotonta epäilystä. Onko se paljon? Hyvinkö
paljon? Olemmeko me nyt rikkaita?... Herra Marcus hieroi käsiään
hitaasti ja hajamielisesti, ja konsuli Kröger näytti ikävystyneeltä.
Mutta Thomaksessa herätti hänen lausumansa luku hermostunutta,
kiihkeätä ylpeyttä, joka vaikutti melkein alakuloisuudelta.
»Meillä olisi pitänyt aikaa sitten olla miljoona!» sanoi hän
kiihtymyksestä pusertuneella äänellä, kädet vavisten... »Isoisällä
oli parhaina aikoinaan jo 900 000... Ja sen jälkeen on ollut niin
paljon ponnistusta, menestystä, niin monta hyvää kauppaa! Lisäksi
äidin myötäjäiset ja äidin perintö! Mutta nuo ikuiset heilahtelut...
Se kuuluu asian luontoon, Jumala paratkoon; antakaa anteeksi,
että tällä hetkellä puhun vain liikkeen kannalta enkä perheen...
Myötäjäiset, Gotthold-sedälle ja Frankfurtiin menneet summat, kaikki
nuo sadattuhannet, jotka on täytynyt luovuttaa liikepääomasta... Ja
kauppahuoneen päämiehellä oli vain kaksi sisarusta... No niin, kyllä
meille nyt hommaa, Marcus!»
Toiminnan, voiton ja vallan halu, tahto taivuttaa onni jalkojensa
juureen välkähti lyhyen hetken hänen silmissään. Hän tunsi itsessään
kaikkien odottavat katseet, tunsi miten kaikki uskoivat hänen
voivan korottaa heidän vanhan sukunsa mainetta tai ainakin pysyttää
sen ennallaan. Pörssissä oli häntä kohtaava kaikkialla vanhojen,
hyväntahtoisten kauppamiesten epäilevät ja hieman ivalliset
syrjäkatseet, jotka utelivat: »Luistavatko asiat, poikaseni?» Ja hän
vastasi ajatuksissaan: »Kyllä minä panen ne luistamaan...»
Friedrich Wilhelm Marcus hieroi miettivästi käsiään, ja Justus Kröger
sanoi:
»Pysy vain tyynenä, Tom! Ajat eivät enää ole samat kuin isoisäsi
ollessa Preussin hallituksen hovihankkijana —.»
Nyt syntyi perinpohjainen keskustelu testamentin tärkeämmistä ja
vähäisemmistä määräyksistä, joihin konsuli Kröger hyväntuulisena
yhtyi puhellen Thomaksesta aivan kuin »hänen majesteetistaan», nyt
hallitusistuimella olevasta ruhtinaasta. »Varastokiinteistö pysyy
perityn tavan mukaan kruunun omaisuutena», hän lisäsi.
Muutoin määrättiin testamentissa, että kaikki oli pysytettävä
mahdollisuuden mukaan jakamattomana, että rouva Elisabeth Buddenbrook
oli oleva periaatteellisesti ainoa perillinen ja että koko
omaisuus oli säilyvä liikkeessä, jonka liikepääomaan herra Marcus
ilmoitti liittävänsä osakkaana 120 000 markkaa. Thomakselle oli
varattu toistaiseksi yksityisomaisuudeksi 50 000 markkaa, samaten
Christianille, siltä varalta, että tämä perustaisi oman liikkeen.
Justus Kröger otti innokkaasti osaa asiaan seuraavan kohdan tullessa
esille: »Hellästi rakastetun nuorimman tyttäreni Klaran myötäjäissumman
määrääminen, siinä tapauksessa, että hän menisi naimisiin, jääköön
hellästirakastetun vaimoni harkinnan varaan»... »Sanokaamme esimerkiksi
100 000», ehdotti Justus Kröger oikaisten itsensä, nostaen jalan
polvensa yli ja kiertäen molemmin käsin lyhyitä harmaita viiksiään. Hän
oli sulaa autiutta. Mutta summa määrättiin 80 000 markaksi.
»Siltä varalta, että hellästirakastettu vanhin tyttäreni Antonie menisi
uudestaan naimisiin, olkoon määrätty», kuului testamentin jatko,
»katsoen siihen, että hänen ensimmäiseen avioliittoonsa jo on tullut
käytetyksi 80 000 markkaa, korkeintaan 17 000 taalaria myötäjäisiin...»
Antonie rouva työnsi sirolla liikkeellä käsivarret eteenpäin oikaisten
hihojaan ja huudahti: »Grünlich — hahaa!» Se kuulosti sotahuudolta,
torventörähdykseltä. »Tiedättekö te, Marcus, miten se liitto oikein
syntyi?» hän kysyi. »Istuimme eräänä iltana puutarhassamme porttaalin
edustalla... Tiedättehän te, Marcus, meidän porttaalimme... No niin!
Silloin sinne ilmestyy herra, jolla on kullankeltainen poskiparta...
Senkin veijari!...»
»No niin», keskeytti Thomas. »Puhumme myöhemmin herra Grünlichistä,
eikö niin?»
»Hyvä on: mutta myönnäthän sen, Tom, joka olet viisas mies, — minä olen
näetkös tehnyt sen kokemuksen, vaikka vielä joku aika sitten olin tyhmä
kuin hanhi — ettei elämässä kaikki ole aivan rehellistä peliä...»
»Myönnän...» sanoi Tom. Ja sitten jatkettiin asioiden yksityiskohtaista
käsittelyä ja luettiin konsulin timanttinappeja, suurta sukuraamattua
ja monia muita seikkoja koskevat määräykset... Justus Kröger ja herra
Marcus jäivät illalliselle.