Suuressa talossa Mengstrassen varrella vallitsi pitkät ajat apea henki
madame Grünlichin palattua sinne pienen tyttärensä kanssa. Liikuttiin
varoen eikä puhuttu mielellään »siitä»... päähenkilöä itseään
lukuunottamatta, joka päinvastoin puhui siitä hartaasti ja näytti sitä
tehdessään olevan oikeassa elementissään.
Tony asettui asumaan niihin yläkerran huoneisiin, jotka
Buddenbrook-vanhusten eläessä olivat olleet hänen vanhempiensa
hallussa. Hän oli hiukan pettynyt, kun ei hänen isänsä näyttänyt
aikovan toimittaa hänelle omaa lapsenhoitajatarta, ja se
puolentunnin aika tuntui hänestä hyvin katkeralta, jolloin isä
selitti lempeästi, että soveliaisuus vaati häntä aluksi elämään
hiljaa kotona ja välttämään kaupungin seurakutsuja, sillä joskin hän
oli inhimillisesti katsoen viaton kohtaloon, johon Jumala oli hänet
määrännyt, vaati hänen asemansa eronneena rouvana kuitenkin aluksi mitä
suurinta pidättyväisyyttä. Mutta Tonyllä oli onnellinen kyky mukautua
ymmärtävästi, taitavasti ja ilomielin jokaiseen elämän vaiheeseen.
Hän tottui pian syyttömästi kärsineen vaimon osaan, kävi tummissa
vaatteissa, kampasi vaaleanruskean tukkansa sileälle jakaukselle,
kuten tyttönä ollessaan, ja korvasi seurustelun puutteen siten, että
selitteli laajasti ja väsymättömän innokkaasti, asemansa vakavuuden ja
tärkeyden valtaamana, ajatuksiaan avioliitosta, herra Grünlichistä ja
elämästä ja kohtalosta yleensä.
Jokainen ei suonut hänelle tilaisuutta tähän. Konsulitar oli yhä
vakuutettu siitä, että hänen tyttärensä mies oli kohdellut vaimoaan
moitteettomasti ja velvollisuudentuntoisesti. Mutta Tonyn alkaessa
puhua asiasta hän kohotti vain keveästi kauniin valkoisen kätensä ja
sanoi: »_Assez_, lapseni. En halua kuulla siitä.»
Klara, joka oli vasta kaksitoistavuotinen, ei ymmärtänyt siitä mitään,
ja Thilda-serkku oli liian tyhmä. »Voi Tony, kuinka surullista!»
oli kaikki, mitä hän ymmärsi puolestaan hitaasti ja ihmetellen
esiintuoda. Mamsseli Jungmann sitävastoin osottautui kiitolliseksi
kuulijaksi. Tämä oli jo täyttänyt 35 vuotta ja saattoi ylpeillä
siitä, että oli harmaantunut parhaiden piirien palveluksessa. »Älä
ole huolissasi, lapsukainen», sanoi hän; »sinä olet vielä nuori, voit
mennä uudelleen naimisiin.» Hän antautui hellästi ja uskollisesti
pienen Erikan kasvatukseen ja kertoi tälle samat muistelmat ja tarinat,
joita konsulin lapset olivat kuunnelleet viisitoista vuotta sitten.
Varsinkin kertoi hän mielellään eräästä sedästä, joka oli kuollut
Marienwerderissä nikotukseen, koska hän oli »nikottanut ulos sydämensä».
Mieluimmin ja perusteellisimmin jutteli Tony kuitenkin isänsä kanssa
joko päivällisen jälkeen tai aamukahvia nauttiessa. Hänen suhteensa
isään oli yhdellä iskulla muuttunut paljon hellemmäksi kuin ennen.
Tähän saakka oli uuttera, huolellinen, ankara, kunnollinen ja hurskas
isä, joka julkisessa toiminnassaan oli kaupungin päähenkilöltä,
herättänyt hänessä pikemmin pelokasta kunnioitusta kuin hellyyttä.
Tonyn salongissa tapahtuneen keskustelun jälkeen isä oli tullut hänelle
inhimillisesti läheisemmäksi, ja hän ylpeili ja oli liikutettu siitä,
että isä oli puhunut hänelle avomielisesti ja vakavasti asiasta,
jättänyt ratkaisun hänen itsensä tehtäväksi ja tunnustanut melkein
nöyrästi, ettei hän tuntenut itseään aivan syyttömäksi Tonyn kohtaloon
nähden. Tony ei olisi tosin itse koskaan tullut tuota ajatelleeksi,
mutta kun isä sen sanoi, uskoi hän sen ja hänen tunteensa isäänsä
kohtaan muuttuivat pehmeämmiksi. Mitä konsuliin tulee, ei hän muuttanut
käsitystään, vaan katsoi velvollisuudekseen korvata tyttären kärsimän
kovan kohtalon sitä suuremmalla rakkaudella.
Johann Buddenbrook ei ollut sanonut vähäisintäkään henkilökohtaisen
moitteen sanaa petollisesta vävypojastaan. Tosin olivat Tony ja hänen
äitinsä saaneet kuulla mitä epärehellisiä keinoja herra Grünlich oli
käyttänyt saadakseen haltuunsa nuo 80 000 markkaa; mutta konsuli varoi
tarkasti vetämästä asiaa julkisuuteen tai oikeuden eteen. Hän tunsi
liikemiesylpeyttään syvästi loukatun ja kärsi vaieten häväistyksen,
joka oli singottu niin röyhkeästi hänen silmilleen.
Joka tapauksessa ajoi hän päättävästi eroasiaa heti kauppahuone
B. Grünlichin vararikon tultua tunnetuksi — mikä tuotti muuten
erinäisille Hampurissa oleville liikkeille melkoisia vahinkoja — ja tuo
oikeusjuttu, ajatus, että hän, juuri hän oli todellisen oikeusjutun
keskipiste, lietsoi Tonyn mieleen sanomatonta omanarvontuntoa.
»Isä», sanoi hän, »isä, miten asiamme edistyy? Uskothan, että kaikki
käy hyvin? Onhan lakipykälä aivan selvä? Olen tutkinut sitä tarkasti!
Kun mies on kykenemätön elättämään vaimoaan...! Täytyyhän oikeusherrain
se ymmärtää. Jos meillä olisi poika, jäisi se Grünlichille...»
Toisen kerran hän sanoi: »Olen ajatellut niin paljon
avioliittovuosiani, isä. Haa! Siksi tuo mies ei tahtonut kaupunkiin,
vaikka minä toivoin sitä niin äärettömästi. Siksi hän ei milloinkaan
olisi antanut minun käydä vieraisilla kaupungissa! Siellä oli suurempi
vaara kuin Eimsbüttelissä joutua kuulemaan hänen asiainsa todellisesta
laidasta... Mikä veijari!»
»Älkäämme tuomitko, lapseni», vastasi konsuli.
Ja avioeropäätöksen langettua sanoi Tony tärkeän näköisenä: »Kai sinä
olet merkinnyt sen sukupapereihin, isä? Etkö? Minun pitää sitten tehdä
se... Ole hyvä ja anna minulle kirjoituspöydän avain.»
Ja innoissaan ja ylpeänä kirjoitti hän rivien alle, jotka hän neljä
vuotta sitten oli liittänyt nimensä jälkeen: »Avioliitto purettiin
helmikuussa _anno_ 1850 lakivoimaisesti.»
Tämän jälkeen hän laski kynän kädestään ja jäi miettimään.
»Isä», sanoi hän, »tiedän, että tämä tapaus on tahrana
sukuhistoriassamme. Niin, olen ajatellut sitä paljon. Se on aivan kuin
musteläikkä kirjan lehdellä. Mutta saat uskoa... vielä minä raaputan
sen pois! Olen vielä nuori... enkö ole vielä sangen kaunis sinun
mielestäsi? Vaikka matami Stuht sanoikin minut nähdessään: 'Voi hyvä
Jumala, madam Grünlich, kuinka te olette tullut vanhan näköiseksi!'
No, eihän sitä voi koko iäkseen jäädä semmoiseksi hanheksi, jollainen
minä olin neljä vuotta sitten... elämä painaa tietysti merkkinsä...
Minä menen uudestaan naimisiin! Saatpa nähdä, että kaikki paranee uuden
edullisen avioliiton avulla! Etkö sinäkin luule?»
»Se on Jumalan kädessä, lapseni. Mutta ei ole ollenkaan soveliasta
puhua sellaisista asioista nyt.»
Tony alkoi näihin aikoihin usein käyttää lausepartta: »semmoista se
elämä on... ja sitä seurasi kaunis, vakava silmänluonti, joka pani
aavistamaan, kuinka syvälle hän jo oli ehtinyt katsoa ihmiselämään ja
kohtaloihin...»
Ruokasalin pöytä suureni vielä enemmän, ja Tonylle tarjoutui uusi
juttelemisen tilaisuus, kun Thomas saman vuoden elokuussa palasi kotiin
Pau'sta. Tony rakasti ja kunnioitti kaikesta sydämestään tuota veljeä,
joka heidän Travemündestä ajaessaan oli nähnyt hänen surunsa ja ottanut
osaa siihen ja jossa hän sitäpaitsi näki kauppahuoneen ja suvun tulevan
päämiehen.
»Niin, niin», sanoi Thomas, »me kaksi olemme jo kokeneet yhtä ja
toista, Tony...» Sitten hän kohotti toista silmäkulmaansa, siirsi
venäläisen savukkeen suupielestä toiseen ja ajatteli nähtävästi pientä
kukkasmyyjätärtä, jolla oli malaijilainen kasvojenmuoto ja joka
hiljakkoin oli mennyt naimisiin kukkakaupan omistajattaren pojan kanssa
sekä hoiti nyt kauppaa omissa nimissään.
Thomas Buddenbrook, joka oli vielä jonkun verran kalpea sairauden
jälkeen, teki silmiinpistävän hienon vaikutuksen. Viimeiset vuodet
näyttivät erinomaisesti täydentäneen hänen kasvatustaan. Korvien
kohdalle pieneksi kummuksi harjattuine hiuksineen, ranskalaiseen
tapaan teräväksi kierrettyine viiksineen, jotka käherrysraudan avulla
oli saatu pysymään vaakasuorassa asennossa, ja vankkoine, suorine
vartaloineen teki hän melkein sotilaallisen vaikutuksen. Mutta
sinertävä, liian läpikuultava hiussuoniverkko kapeilla ohimoilla,
missä hiusraja teki lahdelman taapäin, sekä lievä taipumus horkkaan,
jota vastaan kunnon tohtori Grabow turhaan taisteli, ilmaisivat,
ettei hänellä ollut varsin vankka terveys. Mitä yksityispiirteisiin
tulee, esimerkiksi leukaan, nenään ja varsinkin käsiin — aito
buddenbrookilaisiin käsiin — oli hän alkanut muistuttaa yhä enemmän
isoisäänsä.
Hän puhui espanjalaisin ääntein sekoitettua ranskaa, ja hänen
harrastuksensa eräitä uudenaikaisia satiiris- ja poleemisluontoisia
kirjailijoita kohtaan sai kaikki ihmetyksen valtaan... Synkkä
kaupanvälittäjä Gosch oli ainoa koko hänen kotikaupungissaan, joka
siinä suhteessa ymmärsi häntä; hänen isänsä tuomitsi nuo kirjailijat
mitä ankarimmin.
Mutta silti ei konsuli voinut salata, mitä iloa ja ylpeyttä hänen
vanhin poikansa hänessä herätti. Liikutettuna lausui hän tämän
tervetulleeksi takaisin konttoriinsa, jossa hän itsekin oli taas
ahertanut suuremmalla tyydytyksellä vanhan madame Krögerin kuoleman
jälkeen, joka tapahtui vuoden lopulla.
Tuon vanhan rouvan poismeno täytyi kantaa tyynesti. Hän oli elänyt
hyvin vanhaksi, viime vuodet aivan yksin. Hän meni Jumalan luo,
ja Buddenbrookit saivat melko lailla rahaa, runsaasti 100 000
markkaa käteistä, joka erä vahvisti mitä tervetulleimmalla tavalla
kauppahuoneen pääomaa.
Tuon kuolemantapauksen laajemmalle ulottuva seuraus oli se, että
konsulin lanko Justus, saatuaan loput perinnöstään käsiinsä, selvitti
asiansa, väsynyt kun oli alituisiin liike-elämän vastoinkäymisiin, ja
vetäytyi syrjään koko alalta. Justus Krögeriä, _à la mode_-keikarin
elämäniloista poikaa, ei onni ollut erikoisesti suosinut. Tuhlaava ja
huikentelevainen kun oli, ei hän ollut koskaan osannut luoda itselleen
varmaa, vakavaa ja luotettavaa asemaa kauppamaailmassa. Hän oli
etukäteen kuluttanut huomattavan osan vanhempienperintöään, ja viime
aikoina oli Jakob, hänen vanhin poikansa, tuottanut hänelle vakavia
huolia.
Tuo nuori mies, joka näkyi hankkineen itselleen säädytöntä seuraa
suuressa Hampurissa, oli tullut maksamaan vuosien kuluessa
anteeksiantamattoman paljon. Ja kun konsuli nyt kieltäytyi enää,
maksamasta piti äiti, heikko ja helläluontoinen nainen, salaa huolta
kevytmielisestä pojastaan, mikä johti valitettavaan eripuraisuuteen
puolisoiden kesken. Kaiken lisäksi oli Hampurista vielä kuulunut
muutakin, pahempaa, samoihin aikoihin kuin B. Grünlich oli lakkauttanut
suorituksensa. Jakob Kröger oli Dalbeck & Kumpp:in palveluksessa
ollessaan joutunut kiinni vilpistä ja omavaltaisuudesta... Siitä
ei nostettu melua, eikä Justus Krögerille tehty kyselyitä,
mutta ilmoitettiin Jakob Krögerin saaneen paikan New Yorkissa
kauppamatkustajana ja aikovan lähiaikoina lähteä matkalle.
Asiat olivat kehittyneet sille kannalle, että konsuli Justus puhui
tästä lähtien vain »pojastaan», kuin olisi hänellä ollut ainoastaan
yksi poika, ja hän tarkoitti silloin Jürgeniä, joka ei ollut tosin
tehnyt mitään vilpillistä, mutta tuntui olevan jonkun verran
ahdasjärkinen. Hän oli suurella ponnistuksella saanut luetuksi
kimnaasin läpi ja oli ollut jonkun aikaa Jenassa, missä hän oli
lukevinaan lakitiedettä.
Johann Buddenbrookiin teki mitä kiusallisimman vaikutuksen hänen
vaimonsa suvun epäkunniakas kehitys, ja hän seurasi huolestuneesti
omien lastensa polkuja. Vanhimman poikansa kuntoon ja vakavuuteen
oli hänellä mitä lujin luottamus. Mitä Christianiin tulee, oli Mr.
Richardson kirjoittanut, että tämä edistyi englanninkielen oppimisessa,
mutta ettei hänellä aina ollut riittävää innostusta työhön.
Sitäpaitsi häntä vetivät liiaksi puoleensa suurkaupungin huvitukset,
kuten teatteri. Christianin omista kirjeistä kuvastui mitä hartain
matkustushalu, ja hän pyysi kiihkeästi saada lähteä »meren yli»,
lähemmin sanoen Etelä-Amerikkaan, esimerkiksi Chileen, josta koettaisi
hankkia paikan. »Se on seikkailunhalua», sanoi konsuli ja käski hänen
ensin täydentää kauppatietojaan Mr. Richardsonin luona ja jäädä sinne
neljänneksi vuodeksi. Sen jälkeen neuvoteltiin hänen tuumistaan vielä
muutamissa kirjeissä, ja kesällä 1851 purjehti Christian Buddenbrook
todellakin Valparaisoon, jossa hän oli hankkinut itselleen toimen. Hän
matkusti sinne suoraan Englannista, käymättä välillä kotona.
Konsuli huomasi myös ilokseen, miten itsetuntoisesti ja arvokkaasti
Tony esiintyi kaupungilla Buddenbrook-suvun jäsenenä... vaikka heidän
oli täytynyt edellyttää, että hän eronneena rouvana tulisi kohtaamaan
vahingoniloa ja ennakkoluuloa toisten perheiden puolelta.
»Hei vaan!» sanoi hän kerran palatessaan kävelyltä ja heitti hattunsa
maisemahuoneen sohvalle... »Voitko ajatella, että tuo Möllendorpf —
Hagenström — Semmlinger — Julchen, mokoma, ei tervehdi minua... hän ei
tervehdi minua! Hän odottaa, että minä tervehtisin ensin! Mitä sinä
sanot siitä? Kuljin Breitestrassea pää pystyssä hänen ohitseen ja
katsoin häntä suoraan kasvoihin...»
»Sinä menet liian pitkälle, Tony... Kaikella on rajansa. Miksi sinä et
voinut tervehtiä ensin madame Möllendorpfia? Olette yhdenikäiset, ja
hän on naimisissa oleva rouva kuten sinäkin olit...»
»En koskaan, äiti! Tuotako roskajukkoa!»
»_Assez_, rakas lapsi. Ei sinun sovi käyttää niin rumia sanoja...»
»Kun joutuu oikein kiihdyksiin...!»
Hänen vihaansa tuota »nousukasperhettä» kohtaan yllytti sekin, että
sen jäsenet katsoivat olevansa oikeutetut halveksimaan häntä. Ja häntä
kiukutti rajattomasti tuon joukon kukoistava asema. Ukko Heinrich kuoli
vuoden 51 alkupuolella ja hänen poikansa Hermann... Hermann, joka oli
syönyt sitruunasämpylöitä ja jolle Tony oli antanut korvapuustin,
johti nyt herra Strunckin kumppanina tuota loistavaa vientiliikettä ja
nai vuoden kuluttua konsuli Huneuksen tyttären, kaupungin rikkaimman
miehen, jonka isän puutavara-asioilla oli ollut semmoinen menestys,
että hän saattoi jättää kolmelle lapselleen kullekin kahden miljoonan
perinnön. Hänen veljensä Moritz oli rintataudistaan huolimatta
edistynyt loistavasti luku alallaan ja asettui kaupunkiin lakimiehenä.
Häntä pidettiin terävänä, ovelana, hauskana, jopa kaunosieluisena
miehenä, ja hän sai paikalla paljon asiatuttavia. Hänessä ei ollut
yhtään Semmlingien näköä, hänellä oli kellahtavat kasvot ja terävät,
vajanaiset hampaat.
Suvunkin keskuudessa hänen täytyi kulkea pystyssäpäin. Gotthold-setä,
joka oli vetäytynyt syrjään liikeasioista ja vaelsi nyt huoletonna
lyhyine säärilleen ja leveine housuineen vaatimattomassa asunnossaan,
noukkien läkkirasiasta rintakaramellejä, sillä hän piti makeisista,
suhtautui nyt onnellisempaan velipuoleensa yhä lempeämmin ja
alistuvammin, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä tuntemasta hiljaista
tyydytystä Tonyn epäonnistuneen avioliiton johdosta, hän kun muisti
kolmea omaa naimatonta tytärtään. Mutta mitä hänen vaimoonsa,
joka oli syntyisin Stüwing, ja varsinkin noihin kolmeen nyt jo
kahdenkymmenenkuuden, -seitsemän ja -kahdeksan vuoden iässä olevaan
tyttäreen tulee, osoittivat nämä serkkunsa onnettomuutta ja erojuttua
kohtaan paljon vilkkaampaa mielenkiintoa kuin mitä he olivat ilmaisseet
kihlajaisissa ja häissä. »Sukupäivillä», joita vanhan madame Krögerin
kuoltua taas oli alettu pitää torstaisin Mengstrassen varrella, oli
Tonyllä heistä aika vastus.
»Oi hyvä Jumala sinua raukkaa!» sanoi Pfiffi, nuorin heistä, joka oli
pieni ja paksu ja joka heilutteli itseään hullunkurisesti puhuessaan,
samalla kuin hänen suupielensä kostuivat. »Se on siis ratkaistu? Sinä
olet siis taas samassa asemassa kuin ennen?»
»Ei ollenkaan!» sanoi Henriette, joka samoin kuin vanhin sisar oli
tavattoman pitkä ja hontelo. »Sinä olet paljon huonommassa asemassa
kuin jos et olisi mennyt ensinkään naimisiin.»
»Niin se on», vakuutti Friedrike. »Silloinhan on paljon parempi, ettei
mene ollenkaan naimisiin.»
»Voi, rakas Friederike!» sanoi Tony nostaen päänsä pystyyn ja miettien
oikein nasevaa vastausta. »Sinä taidat sittenkin erehtyä! Sillä onhan
sitä ainakin saanut oppia tuntemaan elämää, tiedätkös! Ei ole enää
mikään hanhi! Ja minulla on siis paljon suuremmat mahdollisuudet joutua
uudelleen naimisiin kuin monella naimattomalla.»
»Kuinka?» kysyivät kaikki kolme yhteen ääneen...
Mutta Sesemi Weichbrodt oli aivan liian hyvä ja hienotunteinen
ottaakseen koko asiaa puheeksi. Tony kävi joskus tervehtimässä entistä
holhoojatartaan tämän punaisessa talossa, Mühlenbrinkin 7:ssä, jossa
yhä kouluutettiin nuoria tyttöjä, vaikka täysihoitola alkoikin joutua
vähitellen unohduksiin. Ja tuo kelpo vanha neito sai myös väliin kutsun
Mengstrassen varrelle kaurispaistia tai täytettyä hanhea syömään.
Silloin nousi neiti Sesemi varpailleen ja suudella napsahutti Tonya
liikutettuna, hartaasti ja hiljaa otsalle. Hänen oppimaton sisarensa
Madame Kethelsen oli viime aikoina tullut hyvin huonokuuloiseksi,
eikä ollut ymmärtänyt juuri mitään Tonyn eroasiasta. Hän purskahti
yhä sopimattomammissa kohdissa tietämättään välittömän sydämelliseen,
miltei valittavaan nauruunsa, niin että Sesemin täytyi alituiseen
koputtaa pöytään ja huutaa »Nally!»
Vuodet kuluivat. Konsuli Buddenbrookin tyttären tarinan kaupungissa
ja suvun piirissä tekemä vaikutus alkoi hälvetä. Tony itse muisti
avioliittoaan vain silloin kun hän huomasi elinvoimaisen pikku Erikan
kasvoissa jonkun Bendix Grünlichiä muistuttavan piirteen. Hän käytti
taas vaaleita pukuja, kähersi otsatukkansa ja otti kuten ennen osaa
tuttavapiirinsä seurakesteihin.
Kuitenkin hän iloitsi suuresti siitä, että hän joka kesä saattoi
jättää kaupungin joksikin aikaa... konsulin terveys vaati näet nykyään
pitempiä virkistysmatkoja.
»Ei sitä arvaa mitä on vanhuus!» sanoi konsuli. »Jos saan kahvitahran
housuihini, en voi hangata sitä kylmällä vedellä saamatta heti mitä
ankarinta leinikolotusta...» Ennen ei tarvinnut varoa mitään.» Hänellä
oli myös joskus pyörrytyskohtauksia.
He kävivät Obersalzbrunnissa, Emsissa, Baden- Badenissa ja
Kissingenissä ja tekivät kerran hauskan ja mielenkiintoisen matkan
Nürnbergin kautta Müncheniin, Salzburgin ja Ischlin kautta Wieniin,
Pragiin, Dresdeniin, Berliiniin ja kotiin... ja vaikka madame
Grünlichin täytyi hermovatsataudin tähden, joka viime aikoina
oli alkanut vaivata häntä, noudattaa mitä tarkinta hoitotapaa
kylpylaitoksissa, olivat nuo matkat hänestä mitä suotuisinta vaihtelua,
sillä hän ei yrittänytkään salata, että hänestä oli hiukan ikävä kotona.
»Niinhän se on, semmoista se elämä on, isä!» sanoi hän katsellen
miettivästi kattoon... »Olen saanut oppia tuntemaan elämää, se on
totta... mutta juuri siksi minusta on hiukan surullista istua vain
aina täällä kotona kuin mikäkin tuhmeliini. Älä usko, etten minä olisi
mielelläni teidän luonanne, isä... vitsaa minun pitäisi saada, ellen
ymmärtäisi olla kiitollinen! Mutta semmoista se elämä on, näetkös...»
Eniten häntä kuitenkin harmitti se yhä uskonnollisemmaksi käyvä henki,
joka täytti hänen laajan kotinsa, sillä konsulin hurskaat taipumukset
kävivät sitä näkyvämmiksi mitä iäkkäämmäksi ja sairaloisemmaksi hän
tuli; ja konsulitarkin alkoi vanhetessaan tuntea vetovoimaa tuota
hengensuuntaa kohtaan. Buddenbrookien talossa oli aina pidetty
pöytärukoukset, mutta nyt siellä oli vallinnut jo pitemmän aikaa
semmoinen sääntö, että perheen tuli kokoontua aamuisin ja iltaisin
palvelusväen kera yhteiseen rukoukseen aamiaishuoneeseen, jolloin talon
herra luki ääneen jonkun kohdan raamatusta. Sitäpaitsi lisääntyivät
pappien ja lähetyssaarnaajien käynnit vuosi vuodelta, sillä
Mengstrassen varrella sijaitseva ylimystalo, jossa sivumennen sanoen
sai niin hyvän kestityksen, oli jo kauan ollut tunnettu luterilaisten
ja reformeerattujen hengenmiesten ja sisä- ja ulkolähetyksen pappien
vierasvaraisena tyyssijana. Ja kaikilta isänmaan kulmilta tuli nyt
taloon mustapukuisia, pitkätukkaisia herroja, jotka sijoittuivat tänne
muutamaksi päiväksi... tietäen voivansa odottaa jumalisia keskusteluja,
ravitsevia aterioita ja runsaskätistä avustusta pyhien tarkoitusten
hyväksi. Kaupungin omatkin papit kulkivat talossa kuin kotonaan...
Tom oli siksi hienotunteinen ja ymmärtäväinen, ettei hän edes
hymähtänyt, mutta Tony teki valitettavasti pilaa näistä vieraista heti
kun tilaisuus tarjoutui.
Toisinaan, kun konsulitarta vaivasi päänkivistys, oli madame Grünlichin
tehtävänä hoitaa emännyyttä ja määrätä ruokalista. Eräänä päivänä kun
heillä oli muuan vieras saarnaaja, jonka ruokahalu herätti yleistä
hilpeyttä, määräsi hän salaa laitettavaksi silavakeittoa, kaupungin
mieliruokaa, hapankaaleilla maustettua lihalientä, johon sotkettiin
kaikki päivällisainekset sekaisin: kinkku, perunat, happamat luumut,
ruokapäärynät ja hedelmäkastike. Sitä ei mitenkään voinut syödä
sellainen henkilö, joka ei ollut tottunut siihen lapsesta alkaen.
»Maistuuko keitto, herra pastori?» kysyi Tony vähänväliä... »Eikö?
Hyvänen aika, kuka saattoi arvata sen!»
Näin sanottuaan hän oli äärettömän kujeilevan näköinen ja liputti
kielenkärkeään ylähuulta vasten, kuten hänellä oli tapana tehdä jotakin
kepposta hautoessaan tai toteuttaessaan.
Paksu herra laski nöyrästi lusikkansa lautaselle ja sanoi viattomasti:
»minä odotan seuraavaa ruokalajia.»
»Ei ole muuta», sanoi konsulitar nopeasti... sillä tämän keiton jälkeen
ei mikään muu ruokalaji enää tullut kysymykseen, ja saatuaan suuhunsa
enää vain muutamia »köyhiä ritareita» täytyi petetyn hengenmiehen
nousta pöydästä tyhjin vatsoin Tonyn hiljaa nauraa hihittäessä ja
ankaraan itsehillintään tottuneen Tomin kohottaessa toista kulmaansa.
Kerran taas, Tonyn puhuessa paraikaa eteisessä keittäjätär Stinan
kanssa talousasioista, palasi muuan pastori Mathias kaupungilta ja
soitti ovikelloa. Trina löntysti avaamaan, ja pastori kysyi häneltä
ystävällisyyttä osoittaakseen ja myöskin hiukan tutkistellakseen:
»Rakastatkos Herraasi?»... Hän oli ehkä ajatellut antaa Trinalle
juomarahaa, jos tämä oli uskollinen Vapahtajalleen.
»Kyllä, herra pastori»... sanoi Trina epäröiden, punastuen ja luoden
katseensa maahan. »Kumpaistakos herra pastori tarkoittaa, vanhaako vai
nuorta?»
Eikä Tony jättänyt kertomatta tätä tapausta ääneen ruokapöydässä,
jolloin itse konsulitar purskahti posahtavaan nauruunsa.
Konsuli katsoi tietenkin vakavasti ja paheksuen lautaselleen.
»Se oli erehdys...» sanoi pastori Mathias hämmentyneenä.