Ruokasalissa puuhaili Dora, Grünlichin ei aivan rehellinen keittäjätär.
»Pyytäkää madame Grünlichiä tulemaan alas», käski konsuli.
»Laita itsesi valmiiksi, lapsi», sanoi hän Tonyn ilmestyessä näkyviin.
Hän lähti tyttärensä kanssa salonkiin. »Laita itsesi pian valmiiksi
ja toimita Erikakin kuntoon... Ajamme kaupunkiin... Olemme yötä
majatalossa ja jatkamme huomenna matkaa.»
»Kyllä, isä», sanoi Tony. Hänen kasvonsa olivat punaiset, hämmentyneet
ja neuvottomat. Hän nypli tarkoituksettomasti vaatteitaan tietämättä
mistä alkaa ja voimatta vielä oikein uskoa tapausta todeksi.
»Mitä minun pitää ottaa mukaan, isä!» kysyi hän huolissaan ja
hätääntyneenä... »Kaikkiko? Kaikki vaatteet? Yksi vai kaksi arkkua?...
Tekeekö Grünlich todellakin vararikon?... Voi hyvä Jumala!... Mutta
voinko minä sitten ottaa mukaan korujani?... Isä, palvelustyttöjen
täytyy lähteä pois... en voi enää maksaa heidän palkkojaan...
Grünlichin olisi pitänyt antaa minulle talousrahaa tänään tai
huomenna...»
»Heitä se asia, lapsi, kyllä se kaikki järjestetään täällä. Ota mukaan
vain kaikista välttämättömimmät tavarat... yksi arkku... pieni arkku.
Sinun omaisuutesi lähetetään jälestäpäin. Joudu, kuuletko! Meillä on...»
Samassa vedettiin ovi verhot syrjään ja salonkiin astui herra Grünlich.
Nopein askelin, kädet levällään, pää kallellaan kiiruhti hän vaimonsa
luo ja vaipui hänen eteensä polvilleen.
Koko hänen olentonsa tuntui ilmaisevan: »Tässä olen! Tapa minut,
jos tahdot!» Hän oli säälittävän näköinen. Hänen kullankeltaiset
poskipartatupsunsa olivat pörrössä, hänen lievetakkinsa rypyssä, hänen
kaulaliinansa vinossa, hänen kauluksensa auennut ja hänen otsallaan
hikipisaroita.
»Antonie...!» hän sanoi. »Olen edessäsi... Onko sinulla sydäntä,
tuntevaa sydäntä?... Kuule minua.. näet edessäsi miehen, joka on
sortuva, tuhoutuva, ellet... joka on kuoleva surusta, jos työnnät pois
hänen rakkautensa! Tässä olen... hennotko sanoa minulle: Inhoan sinua —
Hylkään sinut —?»
Tony itki. Tämä oli aivan samanlainen kohtaus kuin silloin
maisemahuoneessa. Jälleen näki hän nuo pelosta vääristyneet kasvot
ja tuon rukoilevan katseen ja jälleen näki hän hämmästyksen ja
liikutuksen vallassa, että tuo pelko ja tuo rukous oli rehellistä ja
teeskentelemätöntä.
»Nouse, Grünlich», sanoi hän nyyhkien. »Nouse toki ylös!» Ja hän
koetti nostaa miestä hartioista. »En inhoa sinua! Miten voit sanoa
sellaista!...» Ja tietämättä mitä vielä lisäisi, katsoi hän isäänsä
kerrassaan avuttomana. Konsuli tarttui hänen käteensä, kumarsi
vävylleen ja lähti tytärtään taluttaen käytävään.
»Menetkö sinä?» huusi herra Grünlich hypähtäen jaloilleen...
»Olen jo sanonut teille», sanoi konsuli, »etten voi ottaa tunnolleni
sitä, että lapseni syyttömästi joutuisi onnettomuuteen. Ei, herrani,
olette menettänyt oikeutenne tyttäreeni. Ja voitte kiittää Luojaanne
siitä, että tämän lapsen sydän on säilynyt niin puhtaana ja viattomana,
että hän voi erota teistä ilman inhoa! Voikaa hyvin!»
Mutta nyt menetti herra Grünlich kokonaan mielenmalttinsa. Hän olisi
voinut neuvotella lyhyestä erosta, paluusta ja uudesta elämästä
ja ehkä pelastaa itselleen perinnön; mutta nyt hänen harkintansa,
toimeliaisuutensa ja keksintäkykynsä pettivät. Hän olisi voinut
ottaa ison, kestävän pronssisen lautasen peilipöydältä ja viskata
sen lattiaan, mutta hän otti sen sijaan ohuen, maalatun, kukallisen
porsliinimaljakon, joka oli sen vieressä, ja paiskasi sen maahan
semmoisella voimalla, että se särkyi tuhansiksi sirpaleiksi...».
»Haa! Hyvä! Hyvä!» hän huusi. - »Mene vain! Luuletko, että minä jään
sinua itkemään, senkin hanhi! Ehei, erehdyt, kallehin! Nain sinut
ainoastaan rahojen tähden, mutta koska niitä ei ollut läheskään
tarpeeksi, niin laputa vain takaisin kotiisi! Minä olen kyllästynyt
sinuun... kyllästynyt... kyllästynyt...!»
Johan Buddenbrook vei tyttärensä ääneti ulos. Mutta hän itse tuli vielä
kerran takaisin, astui herra Grünlichiä kohden, joka seisoi ikkunan
luona kädet selän takana tuijottaen sateeseen, kosketti kevyesti hänen
olkapäätään ja sanoi hiljaa ja kehoittavasti: »Olkaa mies. Rukoilkaa.»