Seuraava tapahtui eräänä sunnuntai-iltapäivänä, loppukesällä vuonna
viisikymmentäviisi. Buddenbrookit istuivat maisemahuoneessa odottaen
konsulia, joka vielä oli pukeutumassa alakerrassa. Oli päätetty tehdä
Kistenmakerin perheen kanssa pyhäpäiväretki Burgtorin viereiseen
huvipuistoon. Kaikkien muiden piti tulla mukaan paitsi Klaran ja
Klothilden, jotka istuivat joka sunnuntai-ilta erään tuttavan luona
kutomassa sukkia neekerilapsille. Aiottiin juoda kahvia luonnon
helmassa, ja jos ilma salli, mennä joelle soittelemaan...
»Ihan itkettää tuo isä», sanoi Tony, käyttäen tapansa mukaan
voimakkaita sanoja. »Jospa hän kerrankin olisi valmis oikeaan aikaan...
Hän istuu pulpettinsa ääressä... istuu ja istuu... ei malta lähteä...
jonkun asian täytyy välttämättömästi ensin tulla valmiiksi... Enkä minä
usko, että meitä odottaa vararikko, vaikka hän laskisi kynän kädestään
neljännestuntia aikaisemmin... Sitten kun me olemme myöhästyneet
kymmenen minuuttia, muistaa hän yhtäkkiä lupauksensa ja lentää rappuja
ylös kaksi porrasta kerrallaan, vaikka tietää, että se tuottaa hänelle
verentungosta ja sydämentykytystä... Sama juttu aina kutsuihin ja
kaupungille lähdettäessä! Eikö hän voi suoda itselleen aikaa? Eikö
hän voi keskeyttää ajoissa työtään ja liikkua rauhallisesti. Se on
anteeksiantamatonta. Minä puhuisin kerran miehelleni vakavasti asiasta,
äiti...»
Hän istui senaikuisen kuosin mukaiseen läikähtelevään silkkipukuun
puettuna sohvalla, konsulittaren vieressä, jolla oli yllään harmaa,
korokuvioinen, mustin pitsein koristettu silkkipuku. Hänen pitseistä
ja kankeasta tyllistä valmistetun päähineensä silkkinauhat, jotka
olivat sidotut solmuksi leuan alle, riippuivat alas rinnalle. Hänen
sileäksi suittu, jakaukselle kammattu tukkansa oli yhä punertava, ja
hänen valkoisissa, sinisuonisissa käsissään oli pieni käsilaukku.
Hänen vieressään nojatuolissa istui Tom savuketta polttaen; Klara
istui Thildaa vastapäätä ikkunan luona. Oli käsittämätöntä miten
vähän jokapäiväinen, hyvä, runsas ruoka pystyi Klothilde-parkaan. Hän
kävi yhä laihemmaksi, ja hänen musta pukunsa, joka ei ollut minkään
määrätyn mallin mukainen, ei kaunistellut tätä asian laitaa. Hänen
pitkulaisista, hiljaisista, harmaista kasvoistaan ulkoni suora,
isohuokoinen nenä, joka paksuni kärjestä: päälaki oli epämääräisen
harmahtava.
»Luuletteko te, että ei rupea satamaan?» kysyi Klara. Tuo nuori tyttö
ei koskaan korottanut ääntään kysyessä, ja hän katsoi jokaista vuoron
perään kiinteästi ja ankarasti silmiin. Hänen ruskeassa leningissään
oli valkoinen kovetettu kääntökaulus ja samanlaiset kalvoset. Hän istui
suorana, kädet helmassa. Palvelijat pelkäsivät häntä eniten koko talon
väestä, ja hän piti aamuin ja illoin hartaushetken, sillä konsuli ei
enää jaksanut lukea ääneen tuntematta kipua päässä.
»Otatko sinä tänään baslikkisi mukaan. Tony!» kysyi hän jälleen.
»Rupeaa varmasti satamaan. Sääli uutta baslikkiasi! Minusta on parempi,
että te lykkäätte retkenne...»
»Ei», vastasi Tom, »Kistenmakerit tulevat. Ei se tee mitään...
ilmapuntari on laskenut liian äkkiä... Tulee kai pieni ropsaus... ei se
voi kestää kauan. Isä ei ole valmis vielä. Hyvä, voimme odottaa, kunnes
se on mennyt ohi.»
Konsulitar teki torjuvan liikkeen. »Luuletko sinä, että tulee ukonilma,
Tom? Voi, minä pelkään niin ukkosta.»
»En luule», sanoi Toni. »Juttelin aamulla satamassa kapteeni Klootin
kanssa. Hän on erehtymätön. Hän sanoi, ettei tule muuta kuin pieni
rankkasade... ei edes sanottavampaa tuulta.»
Syyskuun toinen viikko oli tuonut tullessaan uuden mätäkuun.
Kaakkoistuulen puhaltaessa oli kaupungissa ollut kuumempi kuin
heinäkuussa. Taivas oli hehkunut oudostuttavan tummansinisenä päätyjen
yläpuolella, kalveten taivaanrannalla, aivan kuin erämaissa. Ja
auringonlaskun jälkeen olivat talojen seinät ja jalkakäytävät hehkuneet
kuin tuliset pätsit. Tänään oli tuuli kääntynyt länteen ja samalla oli
ilmapuntari äkkiä laskenut... Suuri osa taivasta oli vielä sininen,
mutta vitkalleen nousi kaukaa harmahtava pilviryhmä, paksu ja pehmeä
kuin tyyny.
Tom lisäsi: »Sade olisi sitäpaitsi hyvin suotavaa. Aivanhan me
nääntyisimme marssiessamme tässä paahteessa. Tämä on luonnotonta
kuumuutta. Pau'ssa ei ollut kertaakaan sellaista...»
Nyt tuli huoneeseen Ida Jungmann taluttaen pientä Erikaa. Tytöllä oli
vastakovetettu karttuunimekko, siitä levisi kovetteen ja saippuan
haju, ja hän oli hyvin hullunkurisen näköinen. Hänellä oli aivan herra
Grünlichin kasvojen väri ja silmät, mutta ylähuuli oli Tonyn.
Kelpo Idan tukka oli jo harmaa, melkeinpä valkoinen, vaikka hän oli
tuskin yli neljänkymmenen. Se oli hänessä suku-ominaisuus; hänen
sedälläänkin, joka oli kuollut nikotukseen, oli ollut valkoinen tukka
jo kolmikymmenvuotiaana. Mutta hänen silmissään oli uskollinen,
virkku ja tarkkaavainen ilme. Hän oli ollut kaksikymmentä vuotta
Buddenbrookilla ja tunsi suureksi tyytyväisyydekseen tarpeellisuutensa.
Hän huolehti keittiöstä, ruokasäiliöstä, liinavaatekaapista ja
porsliineista, teki tärkeimmät ostokset, luki pikku Erikalle, teki
hänelle nuken vaatteita, puuhasi hänen kanssaan ja haki hänet koulusta
päivällä, mukanaan ranskanleipä voileipiä, sillä hän vei tytön sen
jälkeen kävelylle Mühlenwaldille. Jokainen vieras rouvasihminen sanoi
konsulitar Buddenbrookille tai tämän tyttärelle Idan nähdessään:
»Teilläpä on erinomainen mamsseli! Siinä on oikea aarre. Kaksikymmentä
vuotta!... Hän on oleva yhtä reipas kuudenkymmenen vanhana! Hän on niin
sitkeätä lajia... ja kuinka hänellä on uskolliset silmät! Kadehdin
teitä, hyvä ystävä!» Mutta Ida Jungmann tiesi myös arvonsa. Hän tiesi
kuka oli, ja jos Mühlenwaldilla joku tavallinen palvelustyttö istuutui
samalle penkille hoidokkeineen ja koetti aloittaa puhetta, sanoi
mamsseli Jungmanni »Pikku Erika, täällä tuulee», ja lähti pois.
Tony veti pienen tyttärensä luokseen ja suuteli sen rusottavaa poskea,
minkä jälkeen konsulitar ojensi lapselle kämmenpuolensa hiukan
hajamielisesti hymyillen, sillä hän tarkasti levottomana taivasta, joka
tummeni tummenemistaan. Hänen vasen kätensä liikkui hermostuneesti
sohvatyynyllä, ja hänen vaaleat silmänsä vilkuivat ehtimiseen ikkunaan
päin.
Erika sai istua isoäidin viereen, ja Ida kävi istumaan tuolille
nojaamatta sen selustaan ja rupesi virkkaamaan. Näin istuivat kaikki
jonkun aikaa ääneti odotellen konsulia. Ilma oli painostava. Taivaalta
oli kadonnut viimeinen sininen läikkä, ja pilvet riippuivat raskaina,
tummanharmaina matalalla. Huoneen värit, seinäkuvioiden ääriviivat,
huonekalujen kultaiset päällykset ja keltaiset oviverhot olivat
himmenneet, Tonyn puku ei välkehtinyt enää, ja sisällä-olijain silmät
olivat vailla loistetta. Ja tuuli, länsituuli, joka vielä vastikään oli
heiluttanut Marian-kirkon hautuumaan puita ja ajanut pölyä pyörteinä
pimeitä katuja pitkin, oli asettunut kokonaan. Vähän aikaa oli aivan
äänetöntä.
Silloin, yht'äkkiä, tuli hetki... äänetön, kauhistava hetki. Kuumuus
tuntui käyvän kaksinkertaiseksi, ilmanpaine muuttuvan sekunnissa
sietämättömäksi, ahdistaen aivoja, kutistaen sydäntä, estäen
hengitystä... ulkona lensi pääskynen niin matalalla, että sen siivet
melkein koskettivat katua... Ja tämä selittämätön paino, tämä
jännitys, tämä kasvava ahdistus olisi käynyt mahdottomaksi, jos sitä
olisi kestänyt, sekunninkaan kauemmin. Silloin, sen korkeimmillaan
ollessa tapahtui laukeaminen... selittämätön, vapauttava, kuulumaton
herpoutuminen, jonka sittenkin luuli kuulevansa... ja samalla hetkellä,
vaikka sitä ennen oli tuskin tipahtanut ainoatakaan vesipisaraa,
syöksyi sade semmoisella voimalla, että vesi kuohui katuojassa ja
räiskyi kauas käytävälle.
Thomas, joka oli sairautensa kautta oppinut tarkkaamaan hermojansa,
oli tämän omituisen sekunnin aikana lysähtänyt kokoon, tarttunut
kädellään päähänsä ja viskannut pois savukkeensa. Hän katsoi
ympärilleen, olivatko toiset tunteneet ja huomanneet mitään. Hän luuli
huomaavansa jotakin äidissään; toiset eivät olleet tunteneet mitään
erikoista. Konsulitar katsoi nyt ulos rankkasateeseen, joka peitti koko
Marian-kirkon näkyvistä, ja huokasi: »Jumalan kiitos!»
»Kas niin», sanoi Tom. »Tämä jäähdyttää ilman parissa minuutissa. Kohta
tippuvat vesipisarat puista, ja me voimme juoda kahvia parvekkeella.
Thilda, avaapas ikkuna.»
Sateen ääni kuului selvemmin. Ulkona aivan rymisi. Kaikkialla kuohui,
läiski, valui ja virtasi. Tuuli oli taas herännyt ja temmelsi iloisesti
tiheässä sadeverhossa, repi sen kappaleiksi ja hajoitti kappaleet eri
suuntiin. Ilma viileni hetki hetkeltä.
Silloin tuli Line, sisätyttö, juoksujalkaa pylväskäytävään ja syöksyi
niin kiivaasti sisään, että Ida Jungmann huudahti hilliten ja
moittivasti: »Herranen aika, onpas tuo tuloa!...»
Linen ilmeettömät siniset silmät olivat selkoselällään, ja hänen
leukaluunsa liikkuivat epätoivoisesti...
»Voi, rouva konsulitar, voi, voi, tulkaa pian... voi hyvä Jumala...!»
»No niin!» sanoi Tony, »nyt hän on taas särkenyt jotakin! Tietysti
jonkun hienon porsliini-esineen! Kyllä sinun palvelusväkesi, äiti...!»
Mutta tyttö änkytti hädissään: «Ei, ei, ma'm' Grünlich... jospa
olisikin niin... herra, herra, minun piti viedä herralle saappaat,
mutta herra konsuli istuu tuolissaan eikä sano mitään, haukkoo vaan
näin, ja nyt taitaa tulla pahat, sillä herra konsuli on ihan mykkä...
»Grabowia hakemaan!» huusi Thomas ja törmäsi ulos ovesta.
»Hyvä Jumala, oi hyvä Jumala!» huusi konsulitar vieden kädet silmiensä
eteen ja kiiruhti ulos...
»Grabowia hakemaan!... hevosella... sukkelaan!» toisti Tony henkeä
pidättäen.
Kaikki syöksyivät portaita alas, aamiaishuoneen läpi ja sitten
makuukamariin.
Mutta Johann Buddenbrook oli jo kuollut.