Herra Grünlichin kasvot olivat täplikkäät, mutta hänen pukunsa oli
niitä moitteettomin. Hänellä oli yllään samanlainen musta, poimuinen,
hieno lievetakki ja samanlaiset herneenväriset housut kuin ne, jotka
hänellä oli ollut yllään ensimmäisellä vierailullaan Mengstrassen
varrella. Hän jäi veltosti paikalleen ja sanoi pehmeällä ja
voimattomalla äänellä, katse maahan luotuna: »Isä!...»
Konsuli kumarsi kylmästi ja järjesti sitten parilla voimakkaalla
vedolla kaulaliinansa paikoilleen.
»Kiitän teitä siitä, että tulitte», lisäsi herra Grünlich.
»Se oli velvollisuuteni, hyvä ystävä!» vastasi konsuli; »pelkään vain,
että se on jäävä ainoaksi teoksi, jolla voin vaikuttaa asiaanne.»
Vävypoika loi häneen nopean katseen ja luhistui yhä enemmän kokoon.
»Olen kuullut», jatkoi konsuli, »että pankkiirinne herra Kesselmeyer
odottaa meitä... Missä neuvottelumme on päätetty pitää? Olen
käytettävissänne...»
»Pyydän teitä seuraamaan minua», mutisi herra Grünlich.
Konsuli Buddenbrook suuteli tytärtään otsalle ja sanoi: »Mene ylös
lapsesi luo, Antonie!»
Sitten hän lähti ruokasalin kautta arkihuoneeseen herra Grünlichin
kanssa, joka oli milloin hänen edessään, milloin hänen takanaan
oviverhoja avaten.
Kun herra Kesselmeyer, joka oli seisonut ikkunan luona, kääntyi
katsomaan taakseen, nousivat hänen mustat ja valkoiset hiushöyhenensä
pystyyn ja laskeutuivat taas hiljaa alas.
»Herra pankkiiri Kesselmeyer... tukkukauppias, konsuli Buddenbrook,
appeni...» esitti herra Grünlich vakavasti ja nöyrästi. Konsulin kasvot
olivat liikkumattomat. Herra Kesselmeyer kumarsi käsivarret velttoina,
puraisten keltaiset kulmahampaansa ylähuuleen ja sanoi: »Nöyrin
palvelijanne, herra konsuli! Iloitsen kunniasta!»
»Pyydän teitä suomaan anteeksi, että teidän on täytynyt odottaa,
Kesselmeyer», sanoi herra Grünlich. Hän oli sulaa kohteliaisuutta niin
puoleen kuin toiseenkin.
»Siirrymmekö asiaan?» huomautti konsuli katsellen etsivästi
ympärilleen... Talon isäntä kiiruhti vastaamaan: »Tehkää hyvin...»
Heidän kulkiessaan tupakkahuoneeseen sanoi herra Kesselmeyer iloisesti:
»Onko ollut miellyttävä matka, herra konsuli?... Aha, vai sade? Niin,
onhan huono vuodenaika, ruma, likainen vuodenaika! Saisi tulla hiukan
pakkasta, hiukan lunta...! Mutta vieläkös mitä! Pelkkää sadetta! Kuraa!
Hyvin, hyvin inhoittavaa...»
Mikä omituinen ihminen, ajatteli konsuli.
Pienen huoneen keskellä, jossa oli tummakukalliset seinäpaperit,
oli jotakuinkin suuri, neliskulmainen, vihreäliinainen pöytä. Sade
oli yltynyt. Oli niin pimeä, että herra Grünlich sytytti heti kolme
hopeajalassa olevaa kynttilää. Vihreällä pöydällä oli hajallaan
sinertäviä, toiminimen leimoilla varustettuja kauppakirjeitä
ja kuluneita, paikoitellen repeytyneitä, päivämäärillä ja
nimikirjoituksilla varustettuja papereita. Sitäpaitsi oli siinä paksu
pääkirja sekä aika kimppu huolellisesti teroitettuja hanhenkyniä ja
lyijykyniä muste- ja kirjoitushiekka-asettimella.
Herra Grünlich kumarsi hiljaa, hienotunteisesti ja pidättyvästi, kuten
kumarretaan hautajaisiin saapuneille vieraille.
»Rakas isä, olkaa hyvä ja istukaa nojatuoliin», sanoi hän nöyrästi.
»Herra Kesselmeyer, olkaa niin ystävällinen ja istukaa tähän!...»
Viimeinkin oli kaikki kunnossa. Pankkiiri istui vastapäätä isäntää,
ja konsuli asettui nojatuoliin pöydän päähän. Hänen tuolinsa selkämys
kosketti eteisen ovea.
Herra Kesselmeyer kumarsi, laski alahuulensa lerpalleen, selvitti
liiveiltään yhden silmälasiparin ja vei sen nenälleen, rypisti
nenäänsä ja aukaisi suunsa selälleen. Sitten hän kynsi tasalatvaista
poskipartaansa, mistä syntyi hermostuttava ääni, painoi kädet
polvilleen, nyökkäsi papereita kohti ja sanoi lyhyesti ja iloisella
äänellä: »Aha! Tuossahan se joulupöytä on!»
»Sallinette minun nyt luoda tarkemman katsauksen asiain tilaan», sanoi
konsuli ja tarttui pääkirjaan. Mutta äkkiä ojensi herra Grünlich
suojaten kätensä pöydän yli, pitkät, sinisuoniset kätensä, jotka
vapisivat huomattavasti, ja huusi järkytettynä: »Hetkinen vielä, isä,
vain hetkinen! Antakaa minun ensin esittää pieni valaiseva johdatus!...
Niin, tulette huomaamaan kaiken, mikään ei ole jäävä silmiltänne
salatuksi.. Mutta uskokaa minua: Tulette näkemään onnettoman ihmisen,
ette syyllistä! Minä olen väsymättä kohtaloa vastaan taistellut mies,
jonka kohtalo sittenkin on lyönyt maahan. Tässä mielessä, isä...»
»Saamme nähdä, saamme nähdä, ystäväni!» sanoi konsuli ilmeisesti
kärsimättömänä, ja herra Grünlich veti takaisin kätensä heittäytyen
kohtalon varaan.
Seuraavat hetket olivat pitkiä, kauheita, äänettömiä minuutteja.
Kynttilöiden lepattavassa valossa istuivat nuo kolme herraa lähetysten
neljän tumman seinän välissä. Ei kuulunut muuta kuin paperien rapinaa
konsulin käännellessä niitä. Muuten oli ulkoa kuuluva sateen lorina
ainoa hiljaisuutta rikkova ääni.
Herra Kesselmeyer oli työntänyt peukalot liivinsä taskuihin ja rummutti
sonnilla pöytää siirtäen kuvaamattoman iloisesti katseensa toisesta
toiseen. Herra Grünlich istui liikahtamatta tuolin laidalla kädet
pöydällä ja tuijotti synkkänä eteensä, luoden silloin tällöin aran
syrjäkatseen appeensa. Konsuli selaili pääkirjaa, seurasi sormellaan
sen lukusarekkeita, vertaili päivämääriä ja merkitsi lyijykynällä
melkein näkymättömiä numeroitaan paperille. Hänen jännittyneet kasvonsa
ilmaisivat kauhua liikkeen tilan johdosta, johon hän nyt sai »luoda
tarkemman katsauksen»... Viimein hän laski vasemman kätensä herra
Grünlichin käsivarrelle ja sanoi järkytettynä: »Mies parka!»
»Isä...» sai Grünlich sanotuksi. Tuon säälittävän ihmisen silmistä
vieri kaksi isoa kyyneltä poskille ja niitä pitkin kullankeltaiselle
poskiparralle. Herra Kesselmeyer seurasi mitä suurimmalla
mielenkiinnolla noiden pisaroiden kulkua; hän oikein kohosi hiukan
paikaltaan, kumartui eteenpäin ja töllisti suu auki vastapäätäistujaa.
Konsuli Buddenbrook oli kovasti liikutettu. Häntä itseään kohdanneen
onnettomuuden pehmentämänä hän tunsi kuinka sääli syttyi hänen
sydämessään; mutta pian hän jälleen voitti tunteensa.
»Kuinka tämä on mahdollista!» sanoi hän lohduttomasti päätään
huojutellen... »Näin lyhyessä ajassa!»
»Se käy kuin leikki!» vastasi herra Kesselmeyer hyväntuulisesti.
»Neljässä vuodessa voi mainiosti joutua koirien hampaisiin.
Muistakaamme vain, miten iloisesti Veljekset Westfahl vielä äskettäin
touhusivat Bremenissä...»
Konsuli katsoi häneen silmiään räpytellen kuulematta tai näkemättä
mitään. Hän ei ollut suinkaan ilmaissut varsinaista ajatustaan,
joka kiinnitti hänen mieltään... Miksi, kysyi hän itseltään, miksi
tämä kaikki tapahtui juuri nyt? B. Grünlich olisi voinut jo pari
kolme vuotta sitten olla nykyisessä tilassaan, sen havaitsi ensi
silmäyksellä. Mutta hänen nauttimansa luotto oli ollut pohjaton,
hän oli saanut pääomaa pankeista, hän oli saanut yhä uudelleen
taattujen henkilöiden, kuten esimerkiksi senaattori Bockin ja konsuli
Goudstikkerin nimikirjoitukset papereihinsa, ja hänen vekselinsä
olivat käyneet täydestä. Miksi siis juuri nyt, nyt, nyt — kauppahuone
Johann Buddenbrookin johtaja tiesi, mitä hän tarkoitti tuolla sanalla
— hän tarkoitti sitä joka taholla ilmennyttä yleistä sortumista, sitä
täydellistä luoton lopettamista, joka oli tapahtunut kuin yhteisestä
päätöksestä, sitä yksimielistä hyökkäystä B. Grünlichin kimppuun,
joka tapahtui häikäilemättä syrjäyttäen kaikki kohteliaisuusmuodot.
Konsuli ei ollut niin lapsellinen, ettei olisi ymmärtänyt sukunsa
nauttiman arvonannon koituneen Grünlichin hyödyksi tämän mennessä
kihloihin hänen tyttärensä kanssa. Mutta oliko Grünlichin luotto niin
täydellisesti, niin päivänselvästi, niin yksinomaan riippunut hänestä?
Eikö siis Grünlich itse ollut merkinnyt mitään? Entä toisten hänestä
antamat suotuisat lausunnot, kirjat, joita hänelle oli näytetty?...
Olipa asian laita miten hyvänsä, hänen päätöksensä olla liikuttamatta
sormeakaan asiassa varmistui yhä. Hän oli siis erehtynyt! Nähtävästi
oli B. Grünlich osannut herättää sellaisen käsityksen, että hän oli
yhteisvastuullinen Johann Buddenbrookin kanssa? Tämä, kuten näytti,
kauhistavan laajalle levinnyt erehdys täytyi kerta kaikkiaan korjata!
Ja tuokin Kesselmeyer oli vielä ihmettelevä! Oliko tuolla ilveilijällä
ollenkaan omaatuntoa? Ei voinut olla huomaamatta, miten häpeämättömästi
hän oli rakentanut kaiken sen ainoan seikan varaan, ettei hän, Johann
Buddenbrook, antaisi tyttärensä miehen romahtaa. Sen vuoksi hän
oli suonut jatkuvaa luottoa Grünlichille, joka jo aikaa sitten oli
mennyt mies, pannen hänet samalla allekirjoittamaan yhä huikeampia
kiskurikorkoja...
»Yhdentekevä», sanoi hän lyhyesti. »Käykäämme asiaan. Jos minun on
annettava asiasta lausuntoni kauppamiehenä, täytyy minun valitettavasti
ilmaista käsitys, että tässä on kysymys sekä onnettomasta että mitä
suurimmassa määrin syyllisestä liikemiehestä.»
»Isä»... änkytti Grünlich.
»Tuo nimitys kaikuu pahalta korvissani!» sanoi konsuli nopeasti ja
kalseasti. »Teidän vaatimuksenne, hyvä herra», jatkoi hän puhettaan,
kääntyen ohimennen pankkiiriin päin, »tekevät kuusikymmentätuhatta
markkaa...»
»Perimättömine pääomaan liitettyine korkoineen
kuusikymmentäkahdeksantuhatta seitsemänsataa viisikymmentä markkaa
viisitoista killinkiä», vastasi herra Kesselmeyer herttaisesti.
»Sangen hyvä... Ettekä te siis missään tapauksessa ole suostuvainen
pitkittämään kärsivällisyyttänne!»
Herra Kesselmeyer purskahti muitta mutkitta nauruun. Hän nauroi suu
levällään, sysäyksittäin, ilman vähintäkään pilkkaa, suorastaan
hyväntahtoisesti, katsoen konsulia kasvoihin kuin kehoittaen tätäkin
yhtymään siihen.
Johan Buddenbrookin pienet, syvällä olevat silmät synkistyivät,
ja hänen silmiensä ympärille muodostui yhtäkkiä punaisia viivoja,
jotka levisivät poskiluiden kohdalle asti. Hän oli tehnyt kysymyksen
ainoastaan muodon vuoksi ja tiesi mainiosti, että tämän ainoan velkojan
suoma pitennys olisi vaikuttanut tuskin ollenkaan asioiden tilaan.
Mutta tapa, jolla tuo mies ilmaisi epuunsa, hävetti ja katkeroitti
häntä äärimmilleen asti. Yhdellä ainoalla käden liikkeellä työnsi hän
kaikki paperit syrjään, laski lyijykynän pöydälle niin että napsahti,
ja sanoi: »Ilmoitan siis, etten ole halukas puuttumaan pitemmältä
asiaan.»
»Ahaa!» huudahti Kesselmeyer huitoen käsillään... »Sepä oli sana,
sepä oli arvokasta puhetta. Herra konsuli järjestää asian erittäin
yksinkertaisesti! Ilman pitkiä puheita! Kädenkäänteessä vain!»
Johan Buddenbrook ei edes katsonut häneen.
»En voi auttaa asiaa, ystäväni», sanoi hän tyynesti Grünlichiin
kääntyen. »Sen täytyy saada kulkea alkamaansa latua... Minä en saata
estää sitä. Olkaa mies ja hakekaa Jumalalta lohtua ja voimaa. Katson
neuvottelun loppuneeksi.»
Merkillistä kyllä levisi herra Kesselmeyerin kasvoille vakava ilme,
joka näytti kerrassaan omituiselta; mutta sitten hän nyökkäsi herra
Grünlichille kehoittavasti. Tämä istui hievahtamatta, väännellen vain
pitkiä käsiään niin ankarasti, että nivelet narskuivat.
»Isä... herra konsuli...» sanoi hän vavahtelevin äänin, »te ette voi...
ette voi tahtoa minun häviötäni, sortumistani! Kuunnelkaa toki! On
kysymys sadankahdenkymmenentuhannen markan suuruisesta summasta... Te
voitte pelastaa minut! Te olette rikas! Saatte järjestää tuon summan
miten tahdotte... lopulliseksi korvaukseksi, tyttärenne perinnöksi,
korolliseksi lainaksi... Minä teen työtä... Tiedättehän, että olen
toimelias ja kekseliäs...»
»Olen sanonut viimeisen sanani», lausui konsuli.
»Sallikaa minun... ettekö te voi maksaa?» kysyi herra Kesselmeyer
katsoen häneen lasiensa läpi nenä rypyssä... »Pyydän saattaa herra
konsulin mietittäväksi, että... tämä olisi juuri mitä parhain tilaisuus
kauppahuone Johan Buddenbrookin hyvävaraisuuden osoittamiseksi...»
»Pyytäisin teitä, hyvä herra, jättämään minun asiakseni huolehtimisen
taloni kunniasta. Osoittaakseni maksukykyäni minun ei tarvitse viskata
rahojani lähimpään rapakkoon...»
»Eihän suinkaan, eihän suinkaan! A-aha! 'Rapakko' on sangen lystikäs
sana! Mutta eikö herra konsuli arvele, että herra vävynne vararikko voi
saattaa asemanne väärään valoon... tuota... saattaa... johtaa?...»
»Pyydän teitä vielä kerran jättämään maineeni liikemaailmassa minun
omaksi asiakseni», sanoi konsuli.
Herra Grünlich katsoi neuvottomana pankkiiriinsa ja aloitti uudelleen:
»Isä... minä rukoilen teitä, ajatelkaa mitä teette!... Onko siis
kysymys vain minusta? Oh, minä,... pitääkö minun sittenkin sortua! Entä
tyttärenne, vaimoni, jota rakastan niin suuresti, jonka olen voittanut
niin ankaralla kamppailulla... ja lapsemme, viaton lapsemme... hekin
joutuvat onnettomuuteen. Ei, isä, minä en kestä sitä! Tapan itseni!
Omalla kädelläni tapan itseni... uskokaa minua! Älköön taivas lukeko
sitä viaksenne!»
Johann Buddenbrook nojasi kalpeana ja tykyttävin sydämin tuoliinsa.
Toisen kerran syöksyivät tuon miehen tunteet häntä ahdistamaan,
jälleen täytyi hänen kuulla — kuten jo kerran ennen, ilmoittaessaan
herra Grünlichille tyttärensä travemündeläiskirjeestä — tuo hirveä
uhkaus, ja jälleen valtasi hänet aikakauden ahdistava kunnioitus
ihmistunteita kohtaan, joka aina oli ollut ristiriidassa hänen järkevän
ja käytännöllisen liikevaistonsa kanssa. Mutta tuo kohtaus ei kestänyt
sekuntia kauemmin. Satakaksikymmentätuhatta markkaa... toisti hän
itsekseen, mutta sanoi sitten rauhallisesti ja lujasti: »Antonie on
tyttäreni. Olen pitävä huolen siitä, ettei hän joudu syyttömästi
kärsimään.»
»Mitä te tarkoitatte sillä...?» kysyi herra Grünlich jäykistyen...
»Ehditte kuulla sen vielä», vastasi konsuli. »Tällä kertaa minulla ei
ole sanaakaan lisättävää.» Tämän sanottuaan hän nousi, painoi tuolinsa
lujasti lattiaan ja kääntyi ovelle.
Herra Grünlich istui mykkänä, jäykkänä, älyttömänä paikallaan, ja
hänen suunsa nytkähteli vuoroin puoleen ja toiseen hänen saamatta
esille sanaakaan. Mutta herra Kesselmeyerin iloisuus palasi kun hän
näki konsulin ratkaisevan liikkeen... se sai ylettömän vallan, paisui
peloittavaksi! Lasit putosivat hänen pystyltä nenältään samalla kun
hänen kellahtavat, yksinäiset kulmahampaansa uhkasivat purra mäsäksi
hänen ohuet huulensa. Hänen pienet punaiset kätensä soutivat ilmassa,
hänen hiushöyhenensä häilyivät, hänen hillittömästä naurusta vääntyneet
kasvonsa valkoisille poskipartoineen muuttuivat sinoberinvärisiksi...».
»Ahah!» hän kirkui... »Se on hyvin... hyvin lystikästä! Teidän pitäisi
kuitenkin hiukkasen tuumia ennenkuin viskaatte hautaan tämmöisen
herttaisen, verrattoman vävypojan!... Toista noin toimeliasta ja
neuvokasta miekkosta ei ole taivaan alla! Aha! Jo neljä vuotta sitten
tunsimme kerran puukon kurkulla... hirttonuoran kaulallamme... jolloin
aloimme pitää pörssissä hälinää kihlauksesta mademoiselle Buddenbrookin
kanssa ennenkuin se todella oli tapahtunutkaan... kunnia sille, jolle
kunnia tulee! Suurin tunnustus toimeliaisuudesta...!»
»Kesselmeyer!» sanoi herra Grünlich hammasta purren, liikutti
kouristuksenomaisesti käsiään aivan kuin karkoittaakseen aaveen ja
juoksi huoneen nurkkaan, missä istuutui tuolille, kätki kasvot käsiinsä
ja painui niin kumaraan, että poskiparran tupsut koskettivat sääriä.
Pari kertaa nosti hän polviaan.
»Miten teimmekään oikeastaan?» jatkoi herra Kesselmeyer. »Miten
ongimmekaan koukkuumme tyttölapsen ja kahdeksankymmentätuhatta markkaa?
Ohhoo! Ainahan sitä keinoja keksitään! Se, jolla on kymmenes osakaan
herra Grünlichin toimeliaisuudesta ja neuvokkuudesta, selviää kyllä!
Asetetaan pelastavan herra isän eteen kauniita kirjoja, herttaisia,
puhtaita kirjoja, joissa kaikki on niitä parhaimmassa kunnossa... ja
joiden ainoa vika on se, etteivät ne pidä täydelleen yhtä todellisuuden
kanssa... Sillä todellisuudessa oli kolme neljännestä myötäjäissummasta
jo kiinni vekseleissä!»
Konsuli seisoi kalmankalpeana ovella, käsi rivalla. Kauhu karmi hänen
selkäpiitään. Oliko hän tässä pienessä, heikosti valaistussa huoneessa
kolmenkesken roiston ja ilkeydestä raivoavan apinan kanssa?
»Herra, minä halveksin sanojanne», sai hän vaivoin sanotuksi.
»Halveksin mieletöntä parjaustanne sitä enemmän, kun se kohdistuu
myös minuun... minuun, joka en ole kevytmielisesti syössyt tytärtäni
turmioon. Minulla oli tarkat tiedot vävyni asioista... muu oli Jumalan
käsissä!»
Hän kääntyi, hän ei tahtonut kuulla enempää, hän avasi oven. Mutta
herra Kesselmeyer huusi hänen jälkeensä: »Ahaa? Tiedotko? Kuka ne on
antanut? Bock? Goudstikker? Petersen? Massmann & Timm? Hehän olivat
kaikki asianosaisia. Heitähän kaikkia, asia koski. He olivat äärettömän
iloisia tuntiessaan pääsevänsä turvaan tämän avioliiton avulla...»
Konsuli paiskasi oven kiinni.