Konsuli Johann Buddenbrook saapui kello kaksi iltapäivällä huvilaan;
hän astui Grünlichien salonkiin ja syleili tuskaisan hellästi
tytärtänsä. Hän oli kalpea ja näytti vanhentuneen. Hänen pienet
silmänsä olivat syvällä kuopissaan, hänen nenänsä kohosi entistä
korkeampana ja terävämpänä vajonneiden poskien välistä, hänen huulensa
näyttivät yhä kavenneen ja hänen partansa, joka ei viime aikoina
enää ollut riippunut kahtena kähäröitynä tupsuna ohimoiden kohdalta
puolitiehen poskea, vaan kasvoi alas leuan alle asti, puoleksi peittyen
jäykän kohokauluksen sisään, oli yhtä harmaantunut kuin tukka.
Konsuli oli saanut kestää vaikeita ja kuluttavia päiviä. Thomas oli
sairastunut ja sylki verta; herra van der Kellen oli kirjoittanut
onnettomuudesta konsulille. Tämä oli jättänyt asiat prokuristinsa
huolellisiin käsiin ja oli kiiruhtanut suorinta tietä Amsterdamiin.
Oli käynyt selville, ettei Thomaksen sairaus ollut hengenvaarallista,
mutta että hänen välttämättä täytyi päästä hoitamaan terveyttään
etelään, Etelä-Ranskaan. Ja koska sattui niin onnellisesti, että hänen
esimiehensä poika myös tarvitsi virkistystä, olivat molemmat lähteneet
heti Thomaksen toivuttua yhdessä Pau'hon.
Tuskin oli konsuli palannut kotiin, kun häntä oli kohdannut isku,
joka oli horjuttanut hänen taloaan hetken aikaa perustuksia myöten:
Bremenissä tapahtunut vararikko, jonka kautta hän »yhdellä nykäyksellä»
oli menettänyt kahdeksankymmentätuhatta markkaa... Millä tavoin? Siten,
että »Westfal-veljeksien» maksettavaksi asetetut diskontatut vekselit
olivat, ostajien lakkautettua maksunsa, tulleet liikkeen maksettaviksi.
Ei niin, että vastiketta olisi puuttunut: liike osoitti mitä se kykeni
tekemään, vieläpä heti, viipymättä. Mutta ei ollut estettävissä, että
konsulin oli äkkiä täytynyt kokea sitä kylmyyttä, pidättyväisyyttä ja
epäluuloisuutta, jonka tuollainen onnettomuus, tuollainen liikepääoman
heikennys tavallisesti saa aikaan pankeissa, »ystävissä», ulkolaisissa
liikkeissä...
No, hän oli päässyt jaloilleen taas, oli katsonut asioita silmiin,
punninnut kaikkea rauhallisesti, järjestänyt asiat ja pitänyt
puoliaan... mutta silloin, kesken pikaviestejä, kirjeitä, laskelmia,
oli häntä vielä kohdannut tämä, että Grünlich, hänen tyttärensä mies,
oli tullut maksukyvyttömäksi ja pyysi nyt pitkässä, sekavassa ja
sanomattoman surkeassa kirjeessä apua, pyysi ja rukoili sataa tai
sataakahtakymmentätuhatta markkaa! Konsuli oli ilmoittanut asiasta
lyhyesti, päällisin puolin ja varoen puolisolleen, oli vastannut
kylmästi ja virallisesti tahtovansa tavata herra Grünlichiä yhdessä
tämän mainitseman pankkiiri Kesselmeyerin kanssa edellisen asunnossa ja
oli matkustanut.
Tony otti hänet vastaan salongissa. Hän nautti siitä, että saattoi
ottaa vastaan vieraansa tuossa ruskeasilkkisessä salongissa, ja koska
hänellä oli juhlallinen tunne tilan vakavuudesta, joskaan ei selvää
käsitystä asiasta, ei hän tehnyt poikkeusta isäänsäkään nähden. Hän oli
kaunis, terveen ja vakavan näköinen ja oli puettu vaaleanharmaaseen
kellohihaiseen vannepukuun, jonka rintamus ja hihansuut olivat
koristetut pitseillä; kaula-aukossa säihkyi pieni timanttikoru.
»Hyvää päivää, isä, viimeinkin saan taas nähdä sinut! Miten äiti
jaksaa?... Oletko saanut parempia tietoja Tomista?... Ota toki
päällysvaatteet yltäsi, istu, ole hyvä, rakas isä!... Etkö tahdo
peseytyä hiukan matkan jälkeen? Olen panettanut kuntoon yläkerran
vierashuoneen sinua varten... Grünlichkin pukeutuu parastaikaa...»
»Älähän nyt, lapsi; minä odotan häntä täällä alhaalla. Kai sinä tiedät,
että minä olen tullut neuvottelemaan miehesi kanssa eräästä hyvin,
hyvin tärkeästä asiasta, rakas lapseni. Onko herra Kesselmeyer täällä?»
»On, isä, hän istuu orvokkihuoneessa katsellen albumia...»
»Missä Erika on?»
»Ylhäällä lastenkamarissa Thinkan kanssa, hän voi hyvin. Hän kylvettää
nukkeaan... ei tietenkään vedessä... se on vahanukke... hän on vain
kylvettävinään...»
»Tietysti.» Konsuli veti henkeä ja jatkoi: »En saata otaksua, että sinä
tietäisit... että miehesi olisi ilmoittanut sinulle asemasta...»
Konsuli oli vaipunut nojatuoliin, jollaisia oli suuren pöydän
ympärillä, Tony taas istuutui hänen eteensä pienelle istuimelle,
jonka muodosti kolme toistensa päälle kulmittain asetettua
silkkityynyä. Konsulin oikean käden sormet leikittelivät varoen Tonyn
kaulatimanteilla.
»Ei, isä», vastasi Tony, »minun täytyy tunnustaa, etten tiedä mitään.
Hyvä jumala, minä olen tyhmä kuin hanhi, tiedätkös, en minä ymmärrä
sellaisia! Satuin äskettäin kuulemaan jonkun verran Kesselmeyerin
puhuessa Grünlichin kanssa... Lopuksi minusta tuntui kuin herra
Kesselmeyer olisi taas tehnyt pelkkää pilaa... hän puhuu aina niin
hullunkurisesti. Pari kertaa kuulin sinun nimesi...»
»Kuulit minun nimeni? Missä yhteydessä?»
»En osaa ollenkaan sanoa missä yhteydessä, en ymmärrä siitä mitään,
isä!... Grünlich on siitä päivästä asti ollut juro... suorastaan
sietämätön!... Kunnes hän eilen... eilen oli lempeä ja kysyi kymmenen
tai kaksitoista kertaa, rakastanko minä häntä, tahtoisinko puhua hänen
puolestaan sinulle, jos hän tulisi pyytämään sinulta jotakin...»
»Ohoo...»
»Niin... hän kertoi kirjoittaneensa sinulle ja sanoi, että sinä olit
luvannut tulla... Hyvä, että olet täällä! Täällä on hiukan kolkkoa...
Grünlich on järjestänyt pelipöydälle suuret kasat papereita ja
lyijykyniä... hän aikoo neuvotella sinun ja Kesselmeyerin kanssa...»
»Kuule, rakas lapsi», sanoi konsuli silittäen tyttärensä päätä...
»Minun täytyy kysyä sinulta erästä asiaa, erästä hyvin vakavaa asiaa.
Sanopas minulle... rakastatko sinä miestäsi kaikesta sydämestäsi?»
»Tietysti, isä», sanoi Tony niin lapsellisen teeskentelevin ilmein
kuin ikinä osasi, aivan kuten hän olisi tehnyt, jos joku olisi kysynyt
häneltä: »Ethän sinä enää koskaan tee kiusaa Nukke-Liisalle, Tony?»...
Konsuli oli vaiti silmänräpäyksen.
»Rakastathan sinä häntä niin paljon», kysyi hän sitten, »että et
voisi elää ilman häntä... et missään tapauksessa? Et silloinkaan,
vaikka hänen asemansa Jumalan tahdosta muuttuisi, vaikka hän joutuisi
sellaisiin olosuhteisiin, ettei hän enää voisi ympäröidä sinua kaikella
tällä...?» Konsuli viittasi keveästi huonekaluihin, oviverhoihin,
peilipöydällä olevaan kultaiseen pöytäkelloon ja viimein hänen pukuunsa.
»Tietysti, isä», toisti Tony lohduttavalla äänellä, jollaiseen hän aina
turvautui, kun hänelle puhuttiin vakavasti. Hän katsoi isänsä ohi ulos
ikkunasta, jonka takana sataa tihuutti äänettömästi. Hänen silmissään
oli sellainen ilme kuin lapsella, jolle joku satua kertoessaan eksyy
puhumaan velvollisuuksista ja siveydestä... ilme, jossa oli luettavana
hämillisyyttä, kärsimättömyyttä, hurskautta ja kyllästymystä.
Konsuli katseli häntä minuutin ajan ääneti ja miettivästi silmää
räpyttäen. Oliko hän tyytyväinen tyttärensä vastaukseen? Hän oli
punninnut kaikkea tarkoin matkalla ollessaan...
Jokainen ymmärtää, että Johann Buddenbrookin ensimmäinen vilpitön
ajatus oli ollut koettaa kykynsä mukaan toimittaa vävylleen tämän
tarvitsemat rahat. Mutta muistaessaan, miten ponnekkaasti, lievää
sanaa käyttääksemme, hän oli puoltanut tätä avioliittoa, muistaessaan
katseen, jonka lapsi hääkemujen jälkeen hyvästellessään oli luonut
häneen kysyen: »Oletko tyytyväinen minuun?» tunsi hän jokseenkin
masentavaa syyllisyyttä ja hän päätti, että tämän asian täytyi
järjestyä hänen tyttärensä mielen mukaan. Hän tiesi, ettei Tony
ollut suostunut tähän liittoon rakkaussyistä, mutta oli toivonut,
että kuluneet neljä vuotta, tottumus ja lapsen maailmaantulo
olisivat voineet muuttaa asioita, että Tony nyt olisi kiintynyt
mieheensä sieluineen ruumiineen eikä voisi edes ajatella eroa tästä,
enempää kristilliseltä kuin maalliseltakaan kannalta katsoen. Tässä
tapauksessa, ajatteli konsuli, täytyi hänen myöntyä maksamaan. Tosin
oli kristityn velvollisuuden ja naisellisen arvokkuuden mukaista, että
Tony seuraisi miestään myöskin vastoinkäymisessä: mutta jos tytär
todella ilmaisisi tahtovansa tehdä niin, ei hän tuntenut olevansa
oikeutettu jättämään tytärtään vaille kaikkea sitä elämän mukavuutta
ja komeutta, johon tämä oli tottunut lapsuudestaan asti, vaan katsoi
olevansa velvoitettu estämään onnettomuuden ja pelastamaan B.
Grünlichin millä hinnalla tahansa. Sanalla sanoen: Hänen harkintansa
tulos oli ollut toivo ottaa luokseen tyttärensä lapsineen ja jättää
herra Grünlich kulkemaan omia teitään. »Suokoon Jumala, ettei asia
olisi niin täpärällä! Hän ei kuitenkaan unohtanut lakipykälää, joka
sallii eron siinä tapauksessa, ettei mies kykene elättämään vaimoaan ja
lapsiaan. Mutta ihan ensiksi hänen täytyi päästä selville tyttärensä
ajatuksista...»
»Huomaan», alkoi hän uudelleen silitellen yhä hellästi Tonyn päätä,
»huomaan, rakas lapsi, että sinulla on hyvät, kiitettävät periaatteet.
Mutta... en saata otaksua, että sinä katsot asioita siltä kannalta,
jolta niitä, Jumala paratkoon, täytyy katsoa: tosiasioina nimittäin. En
ole kysynyt mitä sinä tässä tai tuossa tapauksessa tekisit, vaan mitä
sinä nyt, nyt juuri, aiot tehdä. En tiedä, minkä verran olet selvillä
asiain tilasta... Minun surullinen velvollisuuteni on siis sanoa, että
miehesi täytyy lakkauttaa maksunsa, ettei hän ole enää vakavarainen...
luulen, että sinä ymmärrät minut...»
»Grünlich tekee siis vararikon...?» kysyi Tony hiljaa, kohoten
tyynyiltä ja tarttuen konsulin käteen...
»Niin, lapseni», vastasi isä vakavasti. »Sinä et ole pitänyt sitä
mahdollisena, niinkö?»
»En ole olettanut mitään varmasti...» änkytti Tony. »Kesselmeyer ei
siis laskenut leikkiä...?» hän jatkoi tuijottaen syrjään, ruskeaan
mattoon... »Hyvä Jumala!» pääsi sitten hänen suustaan, ja hän vaipui
takaisin istuimelleen. Vasta tällä hetkellä selvisi hänelle, mitä
kaikkea sisältyi sanaan »vararikko», ja hän muisti sen kauhun tunteen,
jonka tuo sana jo hänen lapsena ollessaan oli herättänyt hänessä...
»Vararikko»... se oli kamalampaa kuin kuolema, se merkitsi hälyä,
romahdusta, häviötä, häpeää, häväistystä, epätoivoa ja kurjuutta...
»Grünlich tekee vararikon!» hän toisti. Tuo sana vaikutti häneen niin
lamauttavasti, niin musertavasti, ettei hän osannut ajatella apua, ei
edes, että hänen isänsä mahtaisi mitään.
Konsuli katsoi tytärtään kulmat koholla, pienillä syvällä olevilla
silmillään, joissa oli hyvin surullinen ja väsynyt ilme, mutta jotka
sentään kuvastivat mitä suurinta jännitystä.
»Kysyin siis sinulta, rakas lapseni Tony», sanoi hän lempeästi, »oletko
valmis seuraamaan miestäsi myös köyhyyteen?...» Heti tämän sanottuaan
hän kuitenkin huomasi käyttäneensä vaistomaisesti sanaa »köyhyys»
peloituskeinona ja lisäsi nyt: »Hän voi vielä nousta...»
»Tietysti, isä», vastasi Tony. Mutta se ei estänyt kyyneleitä
syöksymästä esiin. Hän itki batistinenäliinaansa, joka oli koristettu
pitseillä ja jossa oli nimimerkki A. G. Hän itki vielä aivan kuin
lapsena ollessaan, luonnollisesti ja ujostelematta. Hänen ylähuulensa
oli sanomattoman viehättävä hänen noin itkiessään.
Konsuli koetti yhä tutkia hänen silmiään. »Onko tuo sinun vakaa
tarkoituksesi, lapseni?» kysyi hän. Hän oli aivan yhtä neuvoton kuin
Tony.
»Eikö minun sitten ole pakko...» nyyhkytti Tony. »Täytyyhän minun...»
»Ei ollenkaan!» sanoi konsuli vilkkaasti, mutta korjasi sitten taas
sanansa: »En suinkaan aivan ehdottomasti kehoita sinua siihen, rakas
lapseni. Siinä tapauksessa, etteivät sinun tunteesi sido sinua
erottamattomasti mieheen...»
Tony katsoi häneen kyynelistä välkkyvin silmin mitään käsittämättä.
»Kuinka niin, isä...?»
Konsuli kääntelehti sinne ja tänne, mutta löysi sitten sanat.
»Hyvä lapsi, minusta on erittäin tuskallista saattaa sinut alttiiksi
kaikille niille ikävyyksille ja kiusallisille seikoille, jotka miehesi
onnettomuuden johdosta, liikkeen ja talouden lopettamisen vuoksi
tulevat välittömästi kohtaamaan teitä... Tahtoisin säästää sinua noista
ensi tapahtumista ja viedä sinut sekä pienen Erikamme edeltäpäin
kotiin. Luulen, että sinä tulet kiittämään minua siitä...?»
Tony oli hetken ääneti ja kuivasi silmiään. Hän puhalsi kaikin
voimin nenäliinaansa ja painoi sen silmiään vasten estääkseen niitä
jäämästä punaisiksi. Tämän jälkeen hän kysyi toisella äänellä,
korottamatta ääntään: »Isä: onko Grünlich syyllinen? Onko hän joutunut
kevytmielisyyden ja epärehellisyyden tähden onnettomuuteen?»
»Hyvin todennäköisesti!...» sanoi konsuli. »Se merkitsee... ei, en
tiedä, lapseni. Sanoinhan sinulle, että minun täytyy vielä kuulla hänen
ja hänen pankkiirinsa selvitystä...»
Tony ei näyttänyt huomaavan koko vastausta. Istuen kumarassa kolmen
silkkityynynsä päällä, kyynärpää polvella ja leuka käteen nojaten,
katsoi hän haaveilevasti eteensä, pää hyvin syvään painuneena.
»Voi, isä», sanoi hän hiljaa ja melkein liikkumattomin huulin, »eikö
olisi ollut parempi, ettei...»
Konsuli ei voinut nähdä hänen kasvojaan; mutta niissä oli sama ilme,
joka niissä oli ollut monena kesäiltana, kun hän nojasi pienen
huoneensa ikkunaan Travemündessä... Hänen toinen käsivartensa oli
vaipunut isän polvelle, sormien riippuessa velttoina alas. Tuo käsikin
ilmaisi sanomattoman alakuloista ja hellää antaumusta, muistorikasta ja
suloista kaipausta, joka pyrki kauas.
»Parempi...?» kysyi konsuli Buddenbrook. »Ettei mikä olisi tapahtunut,
lapseni?»
Hän oli sydämestään valmis tunnustamaan, että olisi ollut parempi
jättää solmimatta tämä avioliitto. Mutta Tony vastasi vain: »Ei mikään!»
Näytti siltä kuin Tony olisi vaipunut ajatuksiinsa, rientänyt kauas
pois ja melkein unohtanut »vararikon». Konsuli huomasi olevansa
pakotettu itse ilmaisemaan sen, minkä hän mieluummin olisi vain
todennut.
»Luulen arvaavani sinun ajatuksesi, rakas Tony», hän lausui, »enkä
minäkään puolestani tahdo kieltää, että tällä hetkellä kadun askelta,
joka neljä vuotta sitten näytti minusta viisaalta ja toivottavalta...
kadun sitä vilpittömästi. En usko olevani syyllinen Jumalan edessä.
Uskon tehneeni velvollisuuteni koettaessani hankkia sinulle syntyperäsi
mukaisen aseman... Taivas tahtoi toisin... et voine ajatella isäsi
kevytmielisesti ja harkitsematta panneen onneasi vaaranalaiseksi!
Näin Grünlichissä mitä parhaimmilla suosituksilla varustetun,
kristillisen ja maailmaa nähneen miehen, papin pojan. Kuulin vielä
myöhemminkin paljasta hyvää hänen liikemiestoiminnastaan. Olen tutkinut
hänen asioitaan... Ne ovat sekavat, hyvin sekavat ja odottavat yhä
selvitystä. Mutta ethän sinä syytä minua, ethän...»
»En, isä! Kuinka voit kysyä sellaista! Tule, älä anna sen painaa
mieltäsi, rakas isä... Sinä olet kalpea, enkö saa tuoda sinulle
vatsatippoja?» Tony oli kietonut käsivartensa isänsä kaulaan ja suuteli
häntä poskille.
»Kiitos», sanoi isä; »noo, noo... älähän nyt, kiitos vain. Niin, minä
olen kokenut raskaita päiviä... Mutta mitä tehdä? Minulla on ollut
paljon vastuksia. Ne ovat Jumalan koettelemuksia. Mutta silti en voi
tuntea itseäni aivan syyttömäksi sinuun nähden, lapseni. Kaikki riippuu
nyt siitä kysymyksestä, jonka jo esitin sinulle, mutta johon sinä
et vielä ole antanut tyydyttävää vastausta. Puhu avoimesti minulle.
Tony... oletko oppinut rakastamaan miestäsi naimisissaolosi aikana?»
Tony alkoi uudelleen itkeä, ja vieden molemmin käsin nenäliinansa
silmilleen sai hän sanotuksi nyyhkytystensä välillä: »Voi... mitä sinä
kysyt, isä... Enhän minä ole milloinkaan rakastanut häntä... olen aina
inhonnut häntä... etkö sitten tiedä sitä...?»
Olisi vaikea kuvata ilmettä, joka nyt näkyi Johann Buddenbrookin
kasvoilla. Hänen silmänsä olivat säikähtyneet ja suruiset, ja kuitenkin
hän nipisti yhteen huulensa, niin että suupielet ja posket vetäytyivät
kurttuihin, kuten kävi silloin kun hän oli päättänyt edullisen kaupan.
Hän sanoi hiljaa: »Neljä vuotta...» Tonyn kyyneleet kuivuivat äkkiä.
Märkä nenäliina kädessä kohosi hän suoraksi ja sanoi vihaisesti: »Niin,
neljä vuotta... hahaa! Näiden neljän vuoden aikana hän on muutaman
kerran istunut luonani illalla lukien sanomalehteä...!»
»Jumala on suonut teille lapsen»... sanoi konsuli liikutettuna.
»Niin, isä... ja minä rakastan Erikaa... vaikka Grünlich väittää, etten
ole lapsirakas... En koskaan eroaisi hänestä, sen voin sanoa sinulle...
mutta Grünlichistä — oh! Grünlichistä — oh!... Ja nyt hän vielä tekee
vararikon!... Oi, isä, jos tahdot ottaa minut ja Erikan luoksesi...
niin tulen ilomielin! Nyt tiedät sen!»
Konsuli nipisti taas huulensa yhteen; hän oli erinomaisen tyytyväinen.
Pääasiaa täytyi vielä kosketella, mutta Tonyn osoittama päättäväisyys
teki sen helpoksi.
»Joka tapauksessa näytät sinä kokonaan unohtaneen, lapseni», sanoi
konsuli, »että apukin olisi mahdollinen... minun kauttani. Isäsi on
juuri tunnustanut sinulle, ettei hän tunne itseään aivan syyttömäksi
sinuun nähden, ja siinä tapauksessa... no niin, siinä tapauksessa,
että toivoisit... odottaisit minulta... olen tuleva avuksi, estävä
romahduksen, maksava miehesi velat ja pelastava hänen liikkeensä.»
Hän katsoi jännittyneesi tyttäreensä, ja tämän ilme tuotti hänelle
suurta tyydytystä. Se osoitti pettymystä.
»Paljostako oikein on kysymys?» uteli Tony.
»Mitä se vaikuttaa asiaan, lapseni... suuresta, suuresta summasta!»
Konsuli nyökkäsi päätään muutaman kerran aivan kuin tuon summan
ajatteleminen olisi painanut sen alas. »Sitäpaitsi en tahdo salata
sinulta», jatkoi hän puhettaan, »että kauppahuoneemme, ilman tätä
asiaakin on kärsinyt tappioita ja että tämän summan luovutus merkitsisi
sille heikontumista, josta se... josta se vain vaivoin kykenisi
kohoamaan. En sano tätä suinkaan siksi, että...»
Hän ei täydentänyt lausettaan. Tony oli hypähtänyt pystyyn, hän oli
astunut pari askelta taapäin ja huusi, märkä nenäliina yhä kädessään:
»Hyvä! Riittää! Ei koskaan!»
Hän oli melkein sankarillisen näköinen. Sana »kauppahuoneemme» oli
tehnyt tehtävänsä. Se vaikutti luultavasti asiaan vielä ratkaisevammin
kuin hänen vastenmielisyytensä herra Grünlichiä kohtaan..
»Sitä sinä et tee, isä!» jatkoi hän aivan suunniltaan. Vieläkö sinäkin
aiot tehdä vararikon? Jo riittää! Ei koskaan!
Juuri silloin avautui eteiskäytävän ovi hiukan arkailevasta ja herra
Grünlich astui sisään.
Johan Buddenbrook nousi paikaltaan, ja hänen ilmeensä sanoi: Asia on
päätetty.