Herra Kesselmeyer tuli talon ystävänä sisään edeltäpäin
ilmoituttamatta, hattu ja päällystakki riisuttuna, ja jäi seisomaan
ovensuuhun. Hänen ulkomuotonsa oli juuri sellainen, joksi Tony oli sen
kuvannut äidilleen kirjoittamassaan kirjeessä. Hän oli lyhyt, ei lihava
eikä laiha. Hänellä oli yllään musta, jo hiukan kiiltäväksi kulunut
takki, samanlaiset, liian lyhyet ja ahtaat housut ja valkoiset liivit,
joiden taskusta riippuvat ohuet kellonperät olivat sotkeutuneet kaksien
tai kolmien silmälasinyörien kanssa. Hänen punaisista kasvoistaan
erottui jyrkästi tasaiseksi leikattu poskiparta, joka peitti posket,
mutta jätti paljaaksi leuan ja huulet. Hänen suunsa oli pieni,
liikkuva, hullunkurinen, ja alaleuassa oli ainoastaan kaksi hammasta.
Jäädessään seisomaan kädet pystysuoraan leikattujen housuntaskujensa
pohjalla, hajamielisenä ja mietteissään, herra Kesselmeyer puri nuo
kaksi keltaista, keilanmuotoista kulmahammasta ylähuuleensa. Mustat ja
valkoiset hiushöyhenet häilyivät hiljaa, vaikka ei ollut havaittavissa
vähäisintäkään vetoa.
Vihdoin veti hän kädet taskuistaan, kumarsi, päästi alaleuan irti
ja irroitti vaivaloisesti yhdet silmälasinyörit yleisen rinnallaan
vallitsevan sotkeutuman keskeltä. Sitten hän pani nykäisten lasit
nenälleen, vetäen samalla kasvonsa mitä ihmeellisimpään irveen,
tarkasti avioparia ja lausui: »Ahah».
Koska hän käytti tuota huudahdusta erittäin usein, täytyy meidän
heti huomauttaa, että hän saattoi lausua sen hyvin eri lailla ja
erilaisin korostuksin. Hän saattoi sanoa sen pää takakenossa, nenä
rypyssä, suu avoinna ja käsiään huitoen venytellä metallikajahteisella
nenä-äänellä... ja toisinaan taas, milloin minkinlaisin vivahtein,
sylkeä sen suustaan ikäänkuin ohimennen, aivan lyhyesti ja hiljaa —
mikä kuului vielä hullummalta, sillä hän lausui a:n hyvin nenäänsä ja
suljetusti. Tänään hän päästi kuuluville pikaisen, iloisen ja pienen
kouristuksentapaisen päännyökkäyksen seuraaman »ahah»-äännähdyksen,
joka tuntui ilmaisevan tavattoman hilpeää mielentilaa... johon ei
kuitenkaan voinut luottaa, sillä pankkiiri Kesselmeyerillä oli se
omituisuus, että hän käyttäytyi sitä iloisemmin mitä vaarallisemmalla
tuulella hän oli. Kun hän juoksenteli ympäri huonetta hokien yhtämittaa
»ahah, ahah,» nosti silmälasit nenälle ja antoi niiden jälleen pudota,
huitoi käsillään, loruili eikä tiennyt miten olla, silloin saattoi
olla varma siitä, että ilkeys jäyti hänen sisuksiaan... Herra Grünlich
katsoi häneen silmiä räpytellen, peittelemättömän epäluuloisesti.
»Näin varhain jo?» hän kysyi.
»Ni-hiin,» vastasi herra Kesselmeyer ravistaen ilmassa toista
pienenpientä, punaista, ryppyistä kättään, ikäänkuin olisi tahtonut
sanoa: Odota vain kärsivällisesti, minä tiedän jotakin yllättävää!...
»Minä tahtoisin puhua kanssanne! Puhua viipymättä kanssanne, rakas
ystävä!» Hän puhui mitä naurettavimmin. Hän pyöritti joka sanaa
pienessä, harvahampaisessa, liikkuvassa suussaan ja syöksi sen
ulos järjettömällä voimantuhlauksella. R-äänne liikkui siellä niin
liukkaasti kuin olisi kitalaki ollut rasvattu. Herra Grünlichin silmät
räpyttivät yhä epäluuloisemmin.
»Tulkaapas tänne, herra Kesselmeyer», sanoi Tony. »Istukaa tähän.
Hauska, että tulitte... Kuulkaa nyt tarkasti. Teidän pitää olla
tuomarina. Minä olen juuri taistellut Grünlichin kanssa... Sanokaapas:
Pitääkö kolmivuotiaalle lapselle olla lapsenhoitaja vai ei! Mikä on
teidän käsityksenne?...»
Mutta herra Kesselmeyer ei näyttänyt kiinnittävän häneen mitään
huomiota. Hän oli istuutunut ja kynsi suu ammollaan ja nenä monissa
rypyissä etusormellaan tasalatvaista poskipartaansa, mistä syntyi
hermostuttava ääni, sekä tarkasti silmälasien yli sanomattoman iloisin
silmin hienoa aamiaispöytää, hopeaista leipäkoria ja punaviinipullon
nimileimaa...
»Grünlich väittää näet», jatkoi Tony, »että minä saatan hänet
vararikkoon!»
Nyt katsoi herra Kesselmeyer häneen... sitten hän katsoi herra
Grünlichiin... ja purskahti hillittömään nauruun! »Että te saatatte
hänet vararikkoon...?» hän huusi. »Te... saat... Te... Että te siis
saatatte hänet vararikkoon?... Jumalan tähden! Jumalan tähden! Oi minun
päiviäni!... Se on hyvin lystikästä!... Se on kauhean, kauhean, kauhean
lystikästä!» Tämän jälkeen hänen suustaan tuli tulvimalla erilaisia
ahah-huudahduksia.
Herra Grünlich liikahteli hermostuneesti tuolillaan. Hän pisti vuoroon
kätensä kauluksen alle, vuoroon solutteli nopeasti kullankeltaisia
partatupsujaan sormiensa lomitse...
»Kesselmeyer!» hän sanoi. »Tulkaa järkiinne! Oletteko aivan mieletön?
Lopettakaa jo tuo nauraminen! Tahdotteko viiniä? Haluatteko sikarin?
Mitä te oikein nauratte?»
»Mitäkö minä nauran?... Kiitos, otan mielelläni lasillisen viiniä, otan
mielelläni sikarin... Mitäkö minä nauran? Te sanotte siis, että rouva
puolisonne saattaa teidät vararikkoon?»
»Hänellä on liian ylelliset taipumukset», sanoi herra Grünlich
suutuksissaan.
Tony ei kieltänyt sitä lainkaan. Nojautuen aivan rauhallisesti selustaa
vasten, kädet aamupuvun samettinauhojen päällä, sanoi hän, työntäen
uljaasti esiin soman ylähuulensa: »Niin on... Semmoinen minä olen. Se
on selvä. Olen perinyt sen äidiltäni. Kaikilla Krögereillä on aina
ollut taipumus ylellisyyteen.»
Hän olisi voinut selittää yhtä rauhallisesti olevansa kevytmielinen,
äkkipikainen, kostonhaluinen. Hänen kehittynyt sukutunteensa saattoi
hänet suhtautumaan vieroksuen vapaan tahdon ja itsemääräämisoikeuden
käsitteisiin ja aikaansai sen, että hän tunnusti melkein fatalistisen
tyynesti ja kaunistelematta ominaisuutensa ja virheensä. Hän oli
tietämättään sitä mieltä, että jokainen ominaisuus, olipa se mitä
laatua hyvänsä, oli perintöä, sukupiirre ja siis sinänsä kunnioitusta
ansaitseva.
Herra Grünlich oli aterioinut loppuun, ja sikarien tuoksu sekaantui
lämpimään uuninhajuun.
»Maistuuko, Kesselmeyer?» kysyi talon isäntä. »Ottakaa toinen. Kaadan
teille lasillisen punaviiniä... Haluatte siis puhua kanssani? Onko
kovin kiire?... Onko se kovin tärkeätä?... Eikö teidän mielestänne
täällä ole liian kuuma... Ajakaamme yhdessä kaupunkiin myöhemmin...
Tupakkahuoneessa olisi viileämpi...» Mutta kaikesta tuosta vaivannäöstä
huolimatta ravisti herra Kesselmeyer vain kättään ilmassa kuin olisi
tahtonut sanoa: Se ei auta mitään, hyvä ystävä!
Lopulta noustiin pöydästä, ja Tonyn jäädessä ruokasaliin pitämään
silmällä sisätyttöä tämän raivatessa pöytää vei herra Grünlich
liikeystävänsä orvokkihuoneen läpi. Käännellen miettivästi sormissaan
vasempaa poskipartatupsuaan kulki hän pää kumarassa edellä; herra
Kesselmeyer seurasi häntä käsiään huitoen tupakkahuoneeseen.
Kului kymmenen minuuttia. Tony oli mennyt hetkiseksi salonkiin
sipaistakseen omakätisesti kirjavalla höyhenviuhkalla tomut kiiltävän
pähkinäpuisen kirjoituspöydän laudalta ja pöydän kaarevista jaloista
ja kulki nyt hitaasti ruokasalin läpi arkihuoneen puolelle. Hän astui
levollisin ja sanomattoman arvokkain askelin. Demoiselle Buddenbrook ei
ollut menettänyt madame Grünlichinä vähääkään itsetunnostaan. Hän kulki
harvinaisen suorana, painoi leukansa hiukan rintaa vasten ja katsoi
asioita ylhäältä käsin. Kiiltopintainen avainkori toisessa kädessä,
toinen käsi keveästi tummanpunaisen aamupuvun taskuun työnnettynä;
katsoi hän totisena leveiden laskoksien heilahtelua, samalla kun suun
viaton ja tiedoton ilme kuitenkin ilmaisi koko tuon arvokkuuden olevan
lapsellista, vaaratonta ja näennäistä.
Orvokkihuoneessa hän otti käteensä pienen messinkisen ruiskukannun ja
rupesi kastelemaan lehtikasvien mustaa multaa. Hän rakasti suuresti
palmujaan, jotka korottivat asunnon hienoa leimaa. Hän koetteli
hellävaroen eräästä paksusta pyöreästä varresta työntyvää vesaa, tutki
hartaasti noita majesteettisia viuhkoja ja näpsäytti sieltä täältä
saksilla pois kellastuneen lehdenterän... Äkkiä hän heristi korviaan.
Tupakkahuoneesta kuuluva keskustelu, joka jo muutaman minuutin oli
ollut kiihkeätä, muuttui nyt niin äänekkääksi, että kuuli joka sanan,
vaikka ovet olivat vahvaa tekoa ja oviverhot paksut.
»Älkää huutako niin! Hillitkää itsenne Jumalan tähden!» kuului
Grünlichin ääni, joka ei kestänyt noin kovaa ponnistusta, vaan muuttui
piipittäväksi... »Ottakaa vielä yksi sikari!» lisäsi hän epätoivoisella
lempeydellä.
»Mitä suurimmalla mielihyvällä, kiitoksia paljon», vastasi pankkiiri,
jonka jälkeen syntyi vaitiolo herra Kesselmeyerin sytyttäessä sikaria.
Sen jälkeen hän sanoi: »Sanalla sanoen: Suostutteko siis vai ettekö,
toinen tai toinen!»
»Kesselmeyer, suostukaa lykkäykseen!»
»Ahah? E-hen, en, rakas ystävä, en millään muotoa, se ei tule
kysymykseenkään...»
»Miksi ei? Mikä teillä on hätänä? Olkaa toki ymmärtäväinen, Jumalan
tähden! Kun olette odottanut näin kauan...»
»En päivääkään enää, rakas ystävä! Tai sanokaamme kahdeksan päivää,
mutta ei tuntiakaan lisää! Luottaako siis kukaan enää...»
»Ei mitään nimiä... hyvä! Luottaako siis kukaan enää teidän arvoisan
herra app...»
»Ei mitään nimityksiä...! Kaikkivaltias Jumala, älkää olko typerä!»
»Hyvä, ei siis mitään nimittelyä! Luottaako siis enää kukaan
kysymyksessä olevaan kauppahuoneeseen, josta teidän luottonne
riippuu, rakas ystävä? Paljonko se kadotti Bremenissä tapahtuneen
vararikon johdosta? Viisikymmentätuhatta? Seitsemänkymmentätuhatta?
Satatuhatta? Vai vieläkö enemmän? Se on ollut aika suonenisku, ankara
suonenisku, sen tietää varpunenkin katolla... Semmoinen tuntuu ilmassa.
Eilen oli... hyvä, ei mitään nimiä! Yhtenä päivänä on kysymyksessä
olevan kauppahuoneen tila hyvä, ja se suojelee teitä tietämättään
ahdingolta... Toisen kerran on sen tila huono, ja samassa ovat herra
Grünlichin asiat surkeat... sehän toki on selvää? Ettekö sitten käsitä?
Olettehan te ensimmäinen, jonka pitäisi tuntea nuo heilahtelut... Miten
teitä kohdellaan? Millä lailla teihin suhtaudutaan? Bock ja Goudsticker
ovat äärettömän kohteliaita ja luottavaisia, niinhän? Ja kuinka on
luottopankin laita?»
»Se suostuu lykkäykseen.»
»Ahah? Vai valehtelette te? Minäpä tiedän, että se jo eilen antoi
teille potkauksen? Hyvin rohkaisevan potkauksen?... Näettekös!... Mutta
älkää turhaa hävetkö. Teidän on tietysti tärkeätä saada minut uskomaan,
että toiset yhä edelleen ovat rauhalliset ja varmat... E-hei, rakas
ystävä! Kirjoittakaa konsulille. Minä odotan viikon.»
»Osamaksu, Kesselmeyer!»
»Osamaksu sinne ja tänne. Osamaksu otetaan silloin, kun tahdotaan
edeltäkäsin saada varmuus jonkun suorituskyvystä! Tarvitseeko minun
saada todistus siitä? Tiedän verrattoman hyvin teidän suorituskykynne!
Jaahah... Osamaksu on hyvin, hyvin hullunkurista...»
»Hillitkää toki äänenne, Kesselmeyer! Älkää naurako koko ajan niin
jumalattomasti! Minun tilani on niin vakava... niin, tunnustan sen, se
on vakava; mutta minulla on monta hyvää kauppaa tiedossani... Kaikki
voi kääntyä hyväksi vielä. Kuulkaa, mitä sanon: Suostukaa pitennykseen,
niin minä sitoudun 20 prosenttiin...»
»Ei tule mitään, ei tule mitään... erittäin naurettavaa, rakas
ystävä! E-hei, minä pidän siitä, että myynti tapahtuu oikeaan aikaan!
Olette tarjonnut minulle 8 prosenttia ja minä olen pitentänyt.
Olette tarjonnut minulle 12 ja 16 prosenttia, minä olen joka kerran
pitentänyt. Vaikka nyt tarjoaisitte 40, en suostuisi pitennykseen,
en edes ottaisi sitä kysymykseen, rakas ystävä!... Siitä asti kun
Westfahlin veljekset tekivät kuperkeikan Bremenissä, on jokainen
koettanut selviytyä irti kysymyksessä olevan toiminimen asioista ja
turvata liikkeensä. Kuten sanottu, minä pidän siitä, että myynti
tapahtuu oikeaan aikaan. Olen hyväksynyt teidän nimikirjoituksenne niin
kauan kuin Johann Buddenbrook oli taattu liike... Saatoin sillä välin
liittää maksamattomat korot pääomaan ja koroittaa prosenttimäärää!
Mutta tavaraa kannattaa pitää vain niin kauan kuin sen arvo nousee tai
ainakin pysyy entisellään... kun se alkaa laskea, myydään se pois...
mikä merkitsee, että minä vaadin pois pääomani.»
»Kesselmeyer, te olette häpeämätön!»
»Ahah, häpeämätön... olipas se lystikäs sana!... Mitä te ylimalkaan
tahdotte? Teidänhän täytyy kumminkin kääntyä appenne puoleen!
Luottopankki pitää puolensa, ja ettehän te muutenkaan ole aivan
moitteettomissa kirjoissa...»
»Kesselmeyer... minä rukoilen teitä, kuunnelkaa nyt rauhallisesti!...
Niin, olen avomielinen, tunnustan teille peittelemättä, että tilani on
vakava. Ettehän te ja Luottopankki ole ainoat... Minulle on esitetty
vekseleitä... Kaikki näyttää liittoutuneen yhteen...»
»Luonnollisesti. Näissä olosuhteissa...» Kaikki yhdessä rymäkässä.
»Kesselmeyer, kuunnelkaahan nyt minua!... Olkaa niin rakastettava ja
ottakaa vielä yksi sikari..»
»Enhän minä ole polttanut tätäkään vielä edes puoleen?! Jättäkää minut
rauhaan sikareinenne! Teidän on maksettava...»
»Kesselmeyer, älkää saattako minua romahdukseen... olette syönyt
pöydässäni..»
»Ettekö te sitten ole syönyt minun pöydässäni, rakas ystävä?»
»Kyllä, kyllä... mutta älkää riistäkö minulta luottoanne,
Kesselmeyer...!»
»Luottoa? Luottoako teille vielä pitäisi? Oletteko järjissänne? Uusi
laina?...»
»Niin, Kesselmeyer, minä rukoilen teitä... pieni summa, mitätön
summa!... kun vain saan suoritetuksi pois pari maksuerää, varmentuu
jälleen asemani ja velkojat ovat puolellani... Älkää hyljätkö minua,
tulette vielä hyötymään paljon! Kuten sanottu, minulla on tiedossani
monta uutta hanketta... Kaikki kääntyy vielä parhain päin...
Tiedättehän, että olen toimelias ja keksintäkykyinen...»
»Tiedän, että te olette houkkio ja tomppeli, rakas ystävä! Ettekö
olisi niin erinomaisen rakastettava, että ilmaisisitte minulle mitä
te vielä aiotte keksiä!.. Ehkäpä koetatte hakea jostakin maailman
äärestä pankin, joka uskaltaisi antaa teille rahaa? Tai etsiä uuden
appiukon?... E-hei... Päävoittonne olette jo saavuttanut. Sellainen
lankeaa vain kerran! Kaikella kunnioituksella! E-hei, kaikella
kunnioituksella...»
»Puhukaa hiljemmin, piru vieköön...»
»Houkkio te olette! Toimelias ja keksintäkykyinen... kyllä, mutta
aina toisten ihmisten hyödyksi! Teiltä ei suinkaan puutu rohkeutta,
ja kuitenkaan ei teillä ole ollut vielä koskaan etua siitä. Te olette
tehnyt kepposia, te olette keinotellut itsellenne omaisuutta vain
maksaaksenne minulle 12:n prosentin sijaan 16. Olette luopunut kaikesta
kunniallisuudesta, ilman että siitä on tullut teille vähääkään hyötyä.
Teidän omatuntonne on kuin teurastajan koiran, ja sittenkin te olette
pahan onnen lintu, hölmö, vihoviimeinen houkkio! Sellaisiakin ihmisiä
on! Te olette mitä suurimmassa määrin lystikäs!... Miksi te oikein
pelkäätte niin kovasti, että juttu tulee tunnetuksi? Siksikö, ettei se
teistä tunnu oikein mieluisalta? Siksikö, etteivät kaikki seikat olleet
oikein järjestyksessä neljä vuotta sitten? Ettei kaikki ole ollut
oikein puhdasta peliä? Pelkäättekö, että eräät asiat...»
»No hyvä, Kesselmeyer, minä kirjoitan. Mutta jos hän epää? Jos hän
antaa minun romahtaa?...»
»Ohoo... jahaa! Sitten teemme pienen vararikon, erittäin lystikkään
vararikon, rakas ystävä! Se ei koske minuun yhtään, ei pikkuistakaan!
Minä olen omasta puolestani jo melkein saanut vaivoistani palkkion
teidän koroissanne, joita te olette haalinut kokoon milloin sieltä,
milloin täältä... ja konkurssipesässä olen minä ensi sijalla,
kallis ystäväni... Enkä minä ole hellittävä saataviani, olkaa varma
siitä. Minä tunnen teidän asianne, arvoisa veli! Minulla on jo nyt
pesäluettelo taskussani... jahaa! minä kyllä pidän huolen siitä, ettei
yksikään hopeainen leipäkori eikä aamupuku joudu kätköön...»
»Kesselmeyer, te olette istunut minun pöydässäni...»
»Jättäkää jo rauhaan pöytänne!... Kahdeksan päivän kuluttua tulen
kuulemaan vastausta. Minä kävelen kaupunkiin; liikunto tulee tekemään
minulle erinomaisen hyvää. Hyvästi, rakas ystävä! Voikaa hyvin...»
Herra Kesselmeyer näytti aikovan lähteä. Hän lähti todellakin. Hänen
omituiset, laahaavat askeleensa kuuluivat eteiskäytävästä, ja saattoi
kuvitella, miten hän meni ulos käsillään soutaen...
Herra Grünlichin astuessa orvokkihuoneeseen seisoi Tony siellä
messinkiruiskukannu kädessä katsoen häntä silmiin.
»Mitä sinä seisot... miksi tuijotat...» kysyi Grünlich näyttäen
hampaitaan, tehden käsillään epämääräisiä liikkeitä ja huojutellen
vartaloaan edestakaisin. Hänen rusottavat kasvonsa eivät jaksaneet
kalveta kokonaan. Ne olivat vain täplikkäät kuin tulirokkopotilaan.