Vuosi ja kaksi kuukautta myöhemmin, usvaisen tammikuun päivänä vuonna
1850, istuivat herra ja Madame Grünlich pienen kolmivuotiaan tyttärensä
kanssa vaaleanruskean seinälaudoituksen peittämässä ruokasalissa
aamuteetä juoden tuoleilla, joista kukin oli maksanut 25 markkaa.
Molempien ikkunoiden lasit olivat melkein läpinäkymättömät huurusta;
niiden takaa erotti vain hämärästi paljaita puita ja pensaita.
Vihreäksi silatussa matalassa uunissa, joka oli huoneen nurkassa,
»orvokkihuoneeseen» johtavan avonaisen oven vieressä, mistä näkyi
lehtikasveja, ritisi punainen takkavalkea levittäen ympärilleen
leppoisaa, hiukan hajuavaa lämpöä. Vastakkaisen seinän oven eteen
työnnetyt vihreät verhot estivät näkemästä ruskeasilkkiseen salonkiin
ja peittivät myös näkyvistä korkean lasioven, jonka raot oli täytetty
pumpulilla ja jonka takaa häämötti pieni parveke tiheän sumun keskeltä.
Kolmas ovi vei käytävään.
Pyöreää pöytää peittävän lumivalkoisen damastiliinan poikki oli
asetettu vihreä kudottu kaitaliina ja siihen oli järjestetty
kultareunainen, niin läpinäkyvän ohut porsliinikalusto, että se välkkyi
paikoitellen kuin helmiäinen. Teekeittiö surisi. Ohuessa hopeaisessa
matalassa leipäkorissa, joka oli suuren, suonikkaan, käpertyneen lehden
muotoinen, oli pullia ja vehnäleivän viipaleita. Kristallikuoren alla
oli tornimaisesti järjestetty voipallerolaite, ja toisen samanlaisen
alla oli erilaisia juustolajeja, keltaista, vihreänsekaista ja
valkoista. Ei puuttunut myöskään punaviinipullo; se oli pantu talon
isännän eteen, sillä herra Grünlich söi kuuman aamueineen.
Juuri käherrettyine poskipartoineen ja kasvoineen, jotka tällä
aamuhetkellä näyttivät erityisen rusottavilta, istui hän selin
salonkiin valmiiksi puettuna, yllään musta takki ja vaaleat,
isoruutuiset housut, syöden englantilaiseen tapaan puoliraakaa
kyljystä. Hänen puolisostaan tämä tosin oli hienoa, mutta siitä
huolimatta niin vastenmielistä, ettei hän ollut tähän asti voinut
vaihtaa siihen leipä- ja muna-aamiaistaan.
Tony oli puettu aamupukuun; hän oli ihastunut aamupukuihin. Ei mikään
ollut hänen mielestään niin hienoa kuin hieno aamupuku, ja koska hän
ei omassa kodissaan ollut saanut käyttää sellaista, nautti hän nyt
siitä sitä enemmän. Hänellä oli kolme tällaista pehmeää, suloista
vaatekappaletta, joiden tekotapaan voi soveltaa enemmän makua,
hienoutta ja mielikuvitusta kuin tanssiaispukuun. Tänään hänellä
oli tummanpunainen aamupukunsa, jonka väri sointui tarkasti yhteen
panelin yläpuolella olevien seinäpapereiden kanssa; tämän puvun
suurikukallinen, villaa pehmeämpi kangas oli neulottu täyteen pienen
pieniä samanvärisiä helmiä, jotka peittivät sen kuin tihkusade...
Kaula-aukosta riippui punaisia samettinauhoja paksuna, suorana kimppuna
helmaan saakka.
Hänen vaaleanruskea tukkansa, jota koristi tummanpunainen
samettiruusuke, oli käherretty otsalta. Vaikka hänen ulkonäkönsä oli
saavuttanut parhaimman kukoistuksensa, seikka, jonka hän varsin hyvin
tiesi, oli hänen hiukan ulkonevan ylähuulensa lapsellinen, viaton,
uljas ilme sama kuin ennen. Hänen harmaansinisten silmiensä luomet oli
kylmä pesuvesi tehnyt punaisiksi. Hänen valkoiset, vähän liian lyhyet,
mutta hienomuotoiset kätensä, joiden ranteita ympäröi hihan pehmeä
samettilieve, käsittelivät veistä, lusikkaa ja kuppia tavalla, joka
ilmaisi hänen tänään jostakin syystä olevan kiireissään ja hätäilevän.
Hänen vieressään tornimaisessa lapsentuolissa paksuun, vaaleansiniseen,
muodottoman hullunkuriseen kudottuun mekkoon puettuna, istui pikku
Erika, pullea lapsi, jolla oli lyhyet keltaiset kiharat. Hän piteli
molemmin käsin isoa kuppia, johon hänen kasvonsa katosivat kokonaan, ja
hörppi maitoaan huoaisten silloin tällöin tyytyväisyydestä.
Nyt soitti rouva Grünlich kelloa, jolloin Thinka, sisätyttö, astui
esiin käytävästä nostaakseen lapsen tornista ja kantaakseen sen
leikkikamariin.
»Voit viedä hänet puoleksi tunniksi ulos, Thinka», sanoi Tony. »Mutta
älkää olko kauemmin, ja paksu päällystakki ylle, kuuletko?... On niin
sumuista.» — hän jäi kahden miehensä kanssa.
»Sinä olet naurettava», sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen, jatkaen
nähtävästi keskeytynyttä väittelyä... »Onko sinulla mitään todisteita?
Sano toki joitakin todisteita!... Minä en voi aina vain ajatella
lasta...»
»Sinä et ole lapsirakas, Antonie. »
»Lapsirakas... lapsirakas Minulla ei ole aikaa! Talous vie kaiken ajan!
Herätessäni muistan heti kaksikymmentä asiaa, jotka täytyy tehdä päivän
kuluessa, ja illalla maata pannessa on neljäkymmentä vielä tekemättä...»
»Onhan sinulla kaksi palvelustyttöä. Noin nuori rouva...»
»Kaksi palvelustyttöä, aivan niin. Thinka pesee astiat, siistii,
puhdistaa ja tarjoilee. Keittäjättärellä on työtä korvia myöten. Sinä
syöt jo varhain aamulla kyljyksiä... Ajattele toki. Grünlich! Erikan
täytyy pian saada oma hoitajatar, kasvattajatar...»
»Olosuhteemme eivät salli sitä, että hänelle jo näin pian hankitaan
hoitajatar.»
»Olosuhteemme.. Hyvä Jumala, sinä olet tahallasi naurettava! Olemmeko
me siis kerjäläisiä? Onko meidän pakko kieltäytyä välttämättömimmästä?
Minä olen tietääkseni tuonut kahdeksankymmentä tuhatta markkaa
taloon...»
»Mitä sinun kahdeksankymmentätuhatta markkaasi merkitsevät!»
»Mitäkö?... Sinä puhut halveksien niistä... Ne eivät muka ole mitään...
Sinä nait minut rakkaudesta... Hyvä. Mutta rakastatko sinä minua vielä?
Et suostu oikeutettuihin toivomuksiin!. Lapsi ei tarvitse hoitajatarta.
Vaunuista, jotka olisivat meille yhtä välttämättömät kuin jokapäiväinen
leipä, ei ole enää puhettakaan... Miksi tahdot siis, että aina asumme
maalla, jollei kerran ole olosuhteittemme mukaista pitää vaunuja,
joissa voisimme muitten ihmisten tavoin ajaa kaupunkiin kutsuihin?
Miksi et tahdo antaa minun milloinkaan käydä kaupungissa?... Sinun
tahtosi näkyy olevan, että hautautuisimme tänne ikuisiksi ajoiksi ja
etten minä saisi nähdä enää yhtään ihmistä. Sinä olet mörökölli!»
Herra Grünlich kaatoi punaviiniä lasiinsa, kohotti kristallikuppia ja
siirtyi juustoon. Hän ei vastannut halaistua sanaa.
»Rakastatko minua vielä?» toisti Tony... »Sinun vaikenemisesi on niin
säädytöntä, että voin huoleti palauttaa mieleesi erään kohtauksen, joka
tapahtui maisemahuoneessa... Silloin sinä esiinnyit vähän toisin!...
Ensi päivästä asti olet istunut minun luonani ainoastaan iltaisin, ja
silloinkin sanomalehti kädessä. Alussa sentään hiukan koetit täyttää
toiveitani, mutta pitkään aikaan et ole tehnyt sitäkään enää. Sinä et
välitä minusta!»
»Entä sinä? Sinä saatat minut vararikkoon.»
»Minä?... Minä saatan sinut vararikkoon...»
»Niin. Sinä saatat minut vararikkoon toimettomuudellasi ja ylellisyyden
halullasi...»
»Oh! älä muistuta minua saamastani hyvästä kasvatuksesta! Minun ei
ole ollut tarvis liikuttaa yhtään sormea vanhempieni luona. Vasta nyt
on minun pitänyt vaivalla perehtyä taloudenhoitoon, mutta minulla on
oikeus vaatia, ettet sinä kiellä minulta alkeellisimpia apukeinoja.
Isä on rikas mies; hän ei luullut minun koskaan tarvitsevan olla liian
vähillä palvelijoilla...»
»Siirrä siis kolmannen palvelijan palkkaaminen siihen asti kunnes tuo
rikkaus tulee meidän hyödyksemme.»
»Toivotko isän kuolemaa!?... Minä sanon, että me olemme varakkaita ja
että minä en ole tullut sinun taloosi tyhjin käsin...»
Vaikka herra Grünlich paraikaa pureskeli juustoa, hymyili hän
tietävästi, alakuloisesti ja äännähtämättä. Se sai Tonyn ymmälle.
»Grünlich», sanoi hän rauhallisemmin... »Hymyilet, puhut
olosuhteistamme... Onko minulla väärä käsitys asioiden tilasta? Oletko
tehnyt huonoja kauppoja? Oletko...»
Samassa kuului kolkutus, lyhyt rummunpärrytys eteisen oveen, sitten
astui huoneeseen herra Kesselmeyer.