Kun konsuli Buddenbrook palasi Siegismund Goschin kanssa istuntosaliin,
oli se hauskemman näköinen kuin neljännestunti sitten. Sitä valaisi
kaksi suurta parafiinilamppua, jotka seisoivat puheenjohtajan pöydällä,
ja niiden keltaisessa valossa istuivat ja seisoskelivat herrat kaataen
toisilleen pullo-olutta kirkkaisiin seideleihin, kilistellen ja
tarinoiden mitä hilpeimmällä mielellä. Rouva Suerkringel, leskirouva,
oli käynyt sisällä ja puhellut vankeina istuvien vieraittensa kanssa
niitä herttaisimmin, arvellut, että piiritystä saattoi kestää vielä
kauankin ja ehdottanut mielevästi pientä sydämen vahvistusta; hän
käytti hyväkseen kuohunnan aikoja saadakseen menemään melkoisen
määrän kirkasta, jotakuinkin alkoholisisältöistä oluttansa.
Rauhanneuvottelijan astuessa sisään raahasi talon renki parhaillaan
paitahihasillaan, naama hyväntahtoisessa hymyssä, heidän ohitseen uutta
pullokoria, ja vaikka ilta oli pitkälle kulunut, vaikka oli liian myöhä
enää aloittaa lakiasetuksen käsittelyä, ei ketään haluttanut vielä
keskeyttää yhdessäoloa ja lähteä kotiin. Kahviaika oli joka tapauksessa
jo ohi...
Saatuaan runsaasti kädenpuristuksia ja onnitteluja konsuli lähti
viipymättä appeaan kohti. Lebrecht Kröger näytti olevan ainoa, jonka
mieliala ei ollut parantunut. Suorana, kylmänä ja luotaantorjuvana
istui hän paikoillaan, ja konsulin ilmoittaessa vaunujen tuossa
tuokiossa ajavan esiin hän vastasi pilkallisella äänellä, joka vapisi
katkeruudesta enemmän kuin vanhuudesta: »Salliiko roskaväki minun
palata kotiin?»
Jäykin liikkein, jotka eivät pienimmässäkään määrässä olleet hänen
tavallisen siloitellun käytöksensä mukaiset, antoi hän auttaa turkin
hartioilleen ja työnsi, konsulin tarjoutuessa saattamaan, käsivartensa
vävypoikansa kainaloon ja lausui välinpitämättömästi: »_Merci_».
Mahtavat vaunut, joiden etuistuimen kummallakin puolen oli suuri lyhty,
pysähtyivät oven eteen, jossa ne konsulin tyytyväisyydeksi sytytettiin:
sitten molemmat astuivat sisään. Jäykkänä, äänettömänä, selustaan
nojaamatta istui Lebrecht Kröger silmät puoliummessa konsulin oikealla
puolella, vaunupeite polvilla, vaunujen vieriessä kaupungin katuja,
ja hänen lyhyiden, valkoisten viiksiensä alla riippuvat suupielet
jatkuivat kahtena syvänä kohtisuorana viivana alas leukaan asti.
Raukeasti ja kylmästi tuijotti hän vastassaan olevaan tyhjään istuimeen.
Kaduilla oli vilkkaampaa kuin sunnuntai-iltana. Vallitsi yleinen
juhlahenki. Kansa kuljeskeli katuja pitkin hyvillään vallankumouksen
onnellisesta ratkaisusta. Joku yritti laulaakin. Pojat huusivat
eläköötä vaunujen vieriessä ohi ja heittelivät lakkejaan ilmaan.
»Minusta näyttää, isä, että te otatte asian liian raskaasti», sanoi
konsuli. »Koko juttuhan oli vain narripeliä... ilveilyä...» Ja
saadakseen vanhuksesta irti jonkunlaisen vastauksen tai mielenilmaisun
alkoi hän puhua eloisasti vallankumouksista yleensä... »Jospa
tuo omistamaton joukko ymmärtäisi, miten vähän se edistää omaa
asiaansa... Oi hyvä Jumala, juttu on kaikkialla sama. Tänään olin
hiukan keskustelussa kaupanvälittäjä Goschin, tuon merkillisen miehen
kanssa, joka katselee kaikkea vain runoilijan, näytelmänkirjoittajan
silmin... Nähkääs, appi, vallankumous on järjestetty kaunotieteellisten
teepöytäin ympärillä Berliinissä... Kansa on sitten ottanut pohtiakseen
asiaa ja pannut nahkansa peitottavaksi... Onko siitä lähtevä hyötyä?»
»Olisi hyvä, jos avaisitte sillä puolella olevan ikkunan», sanoi herra
Kröger.
Johann Buddenbrook loi häneen nopean katseen ja laski kiireesti alas
lasiruudun.
»Ettekö voi hyvin, rakas isä?» kysyi hän huolissaan.
»En. En ensinkään», vastasi Lebrecht Kröger ankarasti.
»Tarvitsette ruokaa ja lepoa», sanoi konsuli järjestäen, jotakin
tehdäkseen, nahkapeitteen paremmin appensa polvien ympärille.
Äkkiä, vaunujen rätistessä Burgstrassea pitkin, sattui peloittava
tapaus. Vaunujen tultua noin viidenkymmenen askeleen päähän hämärässä
häämöttävästä portista ja ajaessa meluavan, iloisen katupoikaparven
ohi, lensi avoimesta ikkunasta sisään kivi. Se oli aivan vaaraton
mukulakivi, tuskin kananmunan kokoinen, joka oli lennähtänyt
vallankumouksen kunniaksi jonkun Krischan Snutin tai Heine Vossin
tapaisen miehen kädestä, luultavasti aivan viattomassa mielessä ja
varmaankin ollenkaan vaunuja tarkoittamatta. Äänettömästi lensi se
ikkunasta sisään, ponnahti äänettömästi Lebrecht Krögerin paksun turkin
peittämää rintaa vasten, vieri yhä yhtä äänettömästi vaununpeitettä
alas ja pysähtyi lattialle.
»Kaiken näköisiä kujeita!» sanoi konsuli suutuksissaan. »Onko kaikki
tänä iltana sijoiltaan?... Ei kai se satuttanut teitä, appi?»
Vanha Kröger oli äänetön, peloittavan äänetön. Vaunuissa oli niin
pimeä, ettei voinut erottaa hänen ilmettään. Hän istui vielä
entistäänkin suorempana, kookkaampana, jäykempänä paikallaan, selustaan
nojaamatta. Viimein sanoi hän vaivaloisesti, hitaasti, kylmästi ja
matalalla äänellä yhden ainoan sanan: »Roistot!»
Konsuli ei vastannut mitään peläten muuten kiihdyttävänsä appeaan yhä
enemmän. Vaunut vierivät kolisten portista ja saapuivat kolmen minuutin
kuluttua leveään kujaan, kultaisilla kärjillä varustetun ristikkoaidan
kohdalle, josta alkoi Krögerien alue. Molemmin puolin leveää
puutarhaporttia, josta lähti portaiden eteen johtava kastanjakuja,
paloi kaksi kirkasta kultapousisin suojuksin koristeltua lyhtyä.
Konsuli kauhistui nähdessään nyt appensa kasvot. Ne olivat keltaiset ja
velttojen poimujen runtelemat. Kylmä, ankara, halveksiva ilme, joka oli
ympäröinyt tähän asti hänen suutaan, oli muuttunut heikoksi, vääräksi,
riippuvaksi, tylsämieliseksi ukon-irveeksi. Vaunut pysähtyivät
parvekkeen eteen.
»Auttakaa minua», sanoi Lebrecht Kröger, vaikka konsuli, joka oli
astunut ensiksi alas vaunuista, oli jo työntänyt syrjään nahkapeitteen
ja tarjonnut hänen tuekseen olkapäänsä ja käsivartensa. Hän talutti
appeaan hitaasti hiekkakäytävää pitkin muutaman askeleen päässä
oleville valkoisille ulkoportaille, jotka johtivat ylös ruokasaliin.
Portaiden edessä kyykähti ukko polvilleen. Pää vaipui niin raskaasti
rinnalle, että riippuva alaleuka loksahti kalahtaen hampaita vasten.
Silmät kääntyivät nurin ja sammuivat...
Lebrecht Kröger, _a la mode_-keikari, oli päässyt isiensä luo.