Konsuli Buddenbrook kulki nopein askelin laajan alueensa läpi.
Astuttuaan Bäckergrubelle kuuli hän takaansa askelia ja näki
kaupanvälittäjä Goschin pitkään, maalaukselliseen viittaansa kiedottuna
myös aikovan istuntoon tätä sivukatua pitkin. Nostaessaan toisella
pitkällä, laihalla kädellään jesuiittahattuansa ja tehden toisella
sulavan, nöyrän kunnioittavan liikkeen, lausui hän tukahtuneella,
kireällä äänellä: »Herra konsuli... tervehdin teitä!»
Kaupanvälittäjä Gosch, noin neljänkymmenen ikäinen vanhapoika, oli
ulkomuodostaan huolimatta maailman rehellisin ja hyväntahtoisin
ihminen; hän oli vain kaunosielu, erikoisluontoinen mies. Hänen
sileäksiajelluille kasvoilleen tunnusomaista oli kaareva nenä, suippo,
ulkoneva leuka, terävät piirteet, leveä, alaspäin taipunut suu ja
vihaisesti yhteen nipistyneet huulet. Hänen tarkoituksensa, — joka
onnistui sangen hyvin — oli esittää kaunista, pirullista vehkeilijää,
jotakin Mefistofeleen ja Napoleonin välimuotoa, joka pahuudessaan,
ilkeydessään, peloittavuudessaan oli mieltäkiinnittävä... Hänen
harmaantunut, silmille kammattu tukkansa teki synkän vaikutuksen. Hän
oli sydämestään pahoillaan, ettei hänellä ollut kyttyrää. — Hän oli
outo, rakastettava ilmiö tämän vanhan kauppakaupungin piirissä. Hän
kuului kaupunkilaisiin, sillä hän harjoitti pientä, vakavaraista ja
vaatimattomuudestaankin huolimatta kunniassa pidettyä välityskauppaa;
mutta hänen ahtaassa, pimeässä konttorissaan oli suuri kirjakaappi,
joka oli täynnä kaikenkielisiä runoteoksia, ja hänen huhuiltiin
kaksikymmenvuotiaasta saakka puuhanneen Lope de Vegan koottujen
teosten kääntämistä... Kerran hän oli näytellyt eräässä harrastelijain
toimeenpanemassa näytelmätilaisuudessa Domingoa Schillerin Don
Carloksessa. Tämä oli hänen elämänsä loistokohta. — Hänen huuliltaan ei
oltu koskaan kuultu epäjaloa sanaa, ja kaupallisissakin keskusteluissa
käytti hän yleistä puhekieltä, pinnistäen sen vain esiin hampaittensa
välistä ja kasvojaan vääristellen aivan kuin olisi tahtonut sanoa:
»Haa, senkin roisto! Kiroan sinut haudassakin!» Hän oli monella tapaa
autuaasti kuolleen Jean Jacques Hoffsteden seuraaja ja perillinen;
hänen olemuksensa oli vain synkempi ja mahtipontisempi. Hänessä ei
ollut sitä leikillistä iloisuutta, jonka Johann Buddenbrook vanhemman
ystävä oli perinyt edelliseltä vuosisadalta. — Kerran hävisi hän
pörssissä yhdellä kertaa kuusi ja puoli taaleria arvopapereissa, jotka
hän oli ostanut summakaupalla. Silloin saivat hänen mahtipontiset
tunteensa hänessä täyden vallan, ja hän toimeenpani näytöksen. Hän
lysähti penkille yhteen kasaan kuin olisi kärsinyt Waterloon tappion,
iski nyrkin vasten otsaansa ja toisti useampaan kertaan, katsoen kohti
taivasta herjaavin silmin: »Haa, kirous!» Pienet, tasaiset, varmat
voitot, joita hänelle tuotti jonkun kiinteistön kauppa, ikävystyttivät
häntä perinpohjin, siksi tämä tappio, tämä traagillinen isku, jolla
taivas oli rangaissut häntä, kapinoitsijaa, tuotti hänelle nautintoa,
onnea, jota kesti monta viikkoa. Toisten sanoessa: »Olen kuullut
teidän kärsineen vahinkoa, herra Gosch. Sepä ikävä seikka...», vastasi
hän: »Oi, arvoisa ystäväni! _Uomo non educato dal dolore riman sempre
bambino_. Oliko se ote Lope de Vegasta? Ainakin oli varma, että
Siegismund Gosch oli oppinut ja merkillinen mies.
»Elämmepä me aikoja!» sanoi hän konsuli Buddenbrookille astuessaan
tämän rinnalla kumarassa asennossa keppiinsä nojaten katua ylös.
»Myrskyn ja kuohunnan aikoja!»
»Olette oikeassa», vastasi konsuli. »Ajat ovat myrskyiset.
Tämänpäiväinen istunto tulee olemaan jännittävä. Sääty periaate...»
»Kuulkaahan!» jatkoi herra Gosch alkamaansa puhetta. »Minä olen ollut
liikkeellä koko päivän ja tarkastanut tuota roskaväkeä. Siinä oli
joukossa ihania poikia, joiden silmät hehkuivat intoa ja vihaa..»
Johan Buddenbrook rupesi nauramaan. »Jopa te nyt puhutte, ystäväni!
Tunnutte olevan mieltynyt heihin! Ei, suokaa anteeksi... lapsellisuutta
se on kaikkityynni! Mitä nuo Uimiset ovat ja tahtovat? Parvi kurittomia
nulikoita, jotka käyttävät tilaisuutta hyväkseen saadakseen aikaan
hiukan hälinää...»
»Aivan niin! Mutta ei voi kieltää... Olin läsnä, kun teurastajansälli
Berkemeyer särki herra Benthienin ikkunaruudun... Hän oli kuin
pantteri!» Viimeisen sanan lausui herra Gosch erityisen tiukasti
yhteen purruin hampain ja jatkoi sitten: »Ei voi kieltää, että asialla
on myös jalo puolensa! Se on kerrankin jotain uutta, tiedättekö,
jotain epätavallista, väkivaltaista, myrskyistä, hurjaa... niinkuin
ukkonen... Kansa on tietämätöntä, se on totta! Ja sittenkin on
sydämeni, tämä sydämeni tässä, sen puolella...» He olivat jo tulleet
yksinkertaisen, keltaisella öljyvärillä maalatun talon edustalle, jonka
pohjakerroksessa oli porvariston kokoussali.
Tuo sali kuului erään Suerkringel nimisen lesken olut- ja
tanssihuoneistoon, mutta oli muutamina päivinä »porvariston» herrojen
käytettävänä. Kapeasta, kivillä lasketusta käytävästä, jonka oikealla
puolella olivat ravintolahuoneet ja joista tuli oluen ja ruoan hajua,
astuttiin sinne vasemmalla olevasta vihreäksimaalatusta lautaovesta,
jossa ei ollut ripaa eikä lukkoa ja joka oli niin kaita ja matala,
että ei kukaan olisi osannut olettaa sen takana olevan niin suurta
huonetta. Sali oli kylmä, alaston ja asumattoman näköinen valkoiseksi
kalkittuine kattoineen, jossa parrut näkyivät, ja valkaistuine
seinineen. Kolmen ikkunan ristikkopuitteet olivat vihreäksi maalatut,
eikä huoneessa ollut uutimia. Vastapäätä niitä olivat amfiteatterin
tapaisesti kohoavat istuinrivit; niiden eteen alhaalle oli asetettu
vihreällä kankaalla päällystetty, puheenjohtajalle, pöytäkirjurille ja
läsnäoleville senaatin jäsenille tarkoitettu pöytä soittokelloilleen,
papereineen ja kirjoitusneuvoineen. Ovia vastapäätä oli monta suurta
vaatenaulakkoa, täynnä hattuja ja päällysvaatteita.
Kiihkeä äänten sorina kohtasi konsulia ja hänen seuralaistaan heidän
astuessaan peräkkäin sisään kapeasta ovesta. He olivat nähtävästi
viimeiset tulijat. Huone oli täynnä kaupungin porvareita, jotka kädet
housuntaskuissa, selän takana tai ilmaa huitoen seisoivat ryhmissä,
neuvotellen keskenään. Järjestön 120:stä jäsenestä oli ainakin 100
saapuvilla. Muutamat maaseudun edustajat olivat katsoneet parhaimmaksi
jäädä kotiin vallitsevan rauhattomuuden tähden.
Lähinnä sisäänkäytävän ovea seisoi ryhmä vaatimattomampia porvareita:
pari kolme liikkeenomistajaa, eräs kimnaasin opettaja, »orpojen isä»
herra Mindermann ja herra Wenzel, suosittu parturi. Herra Wenzel,
pieni, vankka, mustaviiksinen mies, jolla oli älykkäät kasvot ja
punaiset kädet, oli ajanut samana päivänä konsulin parran; mutta
täällä he olivat yhdenvertaisia. Hän oli parhaiden piirien parturi,
ajoi melkein yksinomaan Möllendorpfin, Langhalsin, Buddenbrookin ja
Överdieckin herrojen partoja, ja hänen kaikkitietäväisyytensä kaupungin
asioissa, hänen seuramielisyytensä ja tottunut käytöksensä, jossa
kaikesta alamaisuudesta huolimatta sentään aina tuntui oman arvon
tunne, oli hankkinut hänelle pääsyn porvaristoon.
»Tietääkö herra konsuli viimeistä uutista?» huusi hän kiihkeästi
katsoen vakavin silmin suosijaansa...
»Mitä minun pitäisi tietää, hyvä Wenzel?»
»Aamulla sitä ei vielä tiedetty... Herra konsuli suo anteeksi, mutta se
on aivan viimeisin uutinen! Kansa ei aio raatihuoneelle eikä torille!
Se tulee tänne ja aikoo uhata meitä! Toimittaja Rübsam on villinnyt
heidät...»
»Onko se mahdollista!» sanoi konsuli. Hän tunkeutui etumaisten ryhmien
välitse salin keskelle, niissä näki appensa läsnäolevien senaattoreiden
Langhalsin ja James Möllendorpfin seurassa. »Onko se totta, hyvät
herrat?» hän kysyi kätellen heitä...
Ja toden totta, koko salissa ei puhuttu muusta; metelöitsijät olivat
tulossa tänne, saattoi jo kuulla heidän lähestyvän...
»Roistot!» sanoi Lebrecht Kröger kylmästi ja halveksien. Hän oli tullut
tänne vaunuissaan. Tuon entisen _à la mode_-keikarin kookas, ylhäinen
vartalo oli tavallisesti, kahdeksankymmenen vuoden painamana, hiukan
kumara; tänään hän kuitenkin seisoi aivan suorassa, silmät puoleksi
ummessa, suupielet, joiden yläpuolella valkoisten viiksien lyhyet
sänget törröttivät, vihaisesti ja ylenkatseellisesti alasvedettyinä.
Hänen mustilla samettiliiveillään välkkyi kaksi riviä jalokivinappeja...
Lähellä tätä ryhmää näkyi Heinrich Hagenström, jäntterä herra, jolla
oli punertava, harmaantunut poskiparta ja siniruutuisista liiveistä
riippuvat paksut kellonvitjat ja jonka yllä oli avonainen lievetakki.
Hän seisoi liikekumppaninsa herra Strunckin kanssa keskustellen eikä
tervehtinyt konsulia lainkaan.
Hiukan kauempana näkyi kangaskauppias Benthien, hyvinvoivan näköinen
herra, ympärillään suuri joukko muita herroja, joille hän kertoi
ikkunaruutunsa särkemisestä... »Siihen viskattiin tiilikivi,
tiilikivenpuolikas, hyvät herrat! Räiskis... kivi lensi sisään ja
putosi vihreälle ripsisilkkipakalle... Senkin roskaväki!... Mutta sehän
on valtion asia...» Jostakin nurkasta kuului lakkaamatta herra Stuhtin
ääni; hän oli saapunut Glockengiesserstrasselta musta takki villapaidan
yllä ja otti nyt osaa kertomukseen toistamalla lakkaamatta: »Katalat!
Katalat!»
Johan Buddenbrook kulki ympäri huonetta tervehtien muun muassa vanhaa
ystäväänsä C.F. Köppeniä ja tämän kilpailijaa konsuli Kistenmakeria.
Hän puristi tohtori Grabowin kättä ja vaihtoi pari sanaa pankinjohtaja
Gieseken kanssa, rakennusmestari Voigtin, puheenjohtajan tohtori
Langhalsin, senaattorin veljen kanssa, sekä kauppiaiden, opettajien ja
asianajajien kanssa...
Istuntoa ei ollut aloitettu, mutta keskustelu oli erittäin vilkas.
Kaikki herrat sadattelivat senkin tuhrustajaa, mokomaakin toimittajaa,
tuota Rübsamia, jonka tiedettiin villinneen kansanjoukon... ja mitä
varten? Oltiin tultu tänne päättämään, oliko kansanedustuksessa
säilytettävä säätyperiaate vai muutettava se yleisen, yhtäläisen
äänioikeuden pohjalle. Senaatti oli puoltanut jälkimmäistä. Mitä tuo
rahvas siis tahtoi. Ravistella herroja kauluksesta, siinä koko juttu.
Tämä oli, piru vieköön, mahdottomin asema, missä herrat koskaan olivat
olleet! Keräännyttiin senaatin jäsenten ympärille, jotta saataisiin
kuulla heidän mielipiteensä. Keräännyttiin myös konsuli Buddenbrookin
ympärille, jonka oli saatava kuulla, miten pormestari Överdieck
suhtautui asiaan. Sillä siitä pitäen kun senaattori, tohtori Överdieck,
konsuli Justus Krögerin lanko, viime vuonna oli tullut senaatin
puheenjohtajaksi, olivat Buddenbrookit sukua pormestarille, joka seikka
oli kohottanut heidän julkista arvoaan huomattavasti...
Äkkiä kasvoi melu ulkona... Vallankumous oli saapunut istuntosalin
ikkunoiden alle!
Kuin yhdellä iskulla taukosi kiihtynyt puhelu sisällä. Seisottiin kädet
ristissä vatsan päällä, mykkinä kauhusta, tuijottaen toinen toistaan
silmiin taikka ulos ikkunoista, joiden takaa kohosivat nyrkit ja kuului
hillitöntä, järjetöntä, korviahuumaavaa huutoa ja ulvomista. Mutta
sitten syntyi yhtä täydellinen hiljaisuus kuin salissa, aivan kuin
mellastajat olisivat itsekin säikähtäneet menettelyänsä; ja sitten
yleisen syvän äänettömyyden vallitessa kuului alimmilta riveiltä,
minne Lebrecht Kröger oli istuutunut, yksi ainoa sana, kylmä, hitaasti
lausuttu, voimakas sana; »Roistot!»
Heti tämän jälkeen lausuttiin jostakin nurkasta matalalla, järkytetyllä
äänellä: »Katalat!»
Ja sitten pälpätti äkkiä kangaskauppias Benthienin kiireinen, vapiseva
ja salaperäinen ääni:
»Hyvät herrat... Hyvät herrat... kuulkaa minua... Minä tunnen tämän
talon. Kun menee ullakolle, on siellä kattoluukku... Minä olen poikana
ammuskellut kissoja sieltä... Sieltä pääsee aivan hyvin naapurin
katolle ja sitä tietä turvaan...»
»Viheliäistä raukkamaisuutta!» sihautti kaupanvälittäjä Gosch
hampaittensa lomitse. Hän nojasi käsivarret ristissä puheenjohtajan
pöytään ja tuijotti pää syvälle painettuna kauhuaherättävin silmin
ikkunoihin.
»Raukkamaisuuttako, herra? Kuinka niin? Herra varjelkoon... ne
heittävät tiilikiviä! Minä olen saanut tarpeekseni...»
Samassa yltyi taas ulkoa kuuluva melu, kasvamatta kuitenkaan
alkuperäiseen kiihkeyteensä. Se kaikui nyt tasaisena, yhtämittaisena,
melkeinpä tyytyväisenä muminana, ja joukosta erottui vain joku vihellys
ja yksityinen ääni, joka huusi: »Periaate!» tai »Porvarioikeus!»...
Porvariedustajat kuuntelivat tuota hartaasti.
»Hyvät herrat», lausui hetken kuluttua puheenjohtaja herra tohtori
Langhals hillityllä äänellä kokouksen osanottajille. »Toivon tekeväni
kaikkien mielen mukaisesti julistaessani istunnon alkaneeksi...»
Se oli asianmukainen ehdotus, joka ei kuitenkaan saavuttanut
pienintäkään kannatusta.
»En minä kannata sitä», sanoi joku niin jyrkän päättäväisesti, ettei se
sietänyt vastaväitteitä. Puhuja oli talonpoikainen mies nimeltä Pfahl,
Ritzerauerin maalaiskunnasta, Klein-Schretstakenin kylän edustaja.
Kukaan ei muistanut kuulleensa hänen ääntään tätä ennen; mutta tällä
hetkellä älysivät yksinkertaisimmatkin aivot tuon sanan painavuuden...
Pelottomasti ja varmalla valtiollisella vaistolla oli herra Pfahl
lausunut julki kaikkien läsnäolevien ajatuksen.
»Herra varjelkoon meitä!» sanoi herra Benthien järkytettynä. »Tuolta
ylhäältä penkeiltä näkyy ulos! Ne heittävät tiilikiviä! Oi, varjelkoon,
minä olen saanut tarpeekseni...»
»Ja tuo kirottu ovikin on niin kaita!» sanoi viinikauppias Köppen
epätoivoisesti. »Jos me pyrimme ulos, niin- puristumme kuoliaiksi!»
»Katalat», lausui herra Stuht kumeasti.
»Hyvät herrat», yritti puheenjohtaja jälleen pontevasti. »Pyydän,
harkitkaa sittenkin asiaa... Minunhan on jätettävä kolmen päivän
kuluessa tämänpäiväinen pöytäkirja valmiissa muodossa arvoisan
pormestarin käytettäväksi... Sitäpaitsi odottaa kaupunki esityksen
julkaisemista painettuna... Minä haluaisin siirtyä äänestykseen siitä,
aloitetaanko istunto.»
Mutta muutamia harvoja porvareita lukuunottamatta, jotka kannattivat
puheenjohtajaa, ei kukaan halunnut siirtyä päiväjärjestykseen. Äänestys
olisi ollut tulokseton. Kansaa ei saanut ärsyttää. Kukaan ei tietänyt
mitä se tahtoi. Sitä ei saanut loukata mihinkään suuntaan käyvällä
päätöksenteolla. Täytyi odottaa ja pysyä hiljaa. Marian-kirkon kello
löi puoli viisi...
Päätettiin odottaa kärsivällisesti. Alettiin tottua meluun, joka
vuoroin paisui, hiljeni, vaikeni ja yltyi uudelleen. Alettiin
rauhoittua, kotiutua, istuutua alemmille penkeille... Noiden kunnon
porvarien toimeliaisuus alkoi herätä... Uskallettiin jo siellä täällä
puhua kaupoista, yrittipä joku soimiakin niitä... Kaupanvälittäjät
lähestyivät tukkukauppiaita... Vankeina istuvat herrat puhelivat
keskenään kuin ihmiset, jotka istuvat yhdessä kovan ukkosen käydessä
jutellen muista asioista ja kuunnellen vain silloin tällöin
kunnioittavasti jatkuvaa jyrinää. Kello tuli viisi, puoli kuusi, alkoi
hämärtää. Joskus virkahti joku huoahtaen, että hänen vaimonsa odotti
kotona kahville, jolloin herra Benthien uskalsi jälleen muistuttaa
kattoluukusta. Mutta useimmat ajattelivat kuten herra Stuht, joka
sanoa tokaisi päätään pudistaen: »Minähän olen kuitenkin liian paksu
mahtuakseni läpi!»
Johann Buddenbrook oli konsulittaren kehoituksen muistaen pysynyt
appensa lähettyvillä ja katsoi tätä hiukan huolestuneen näköisenä
kysyessään: »Ei kai tämä pieni seikkailu rasita teitä, isä?»
Lebrecht Krögerin lumivalkoisen tekotukan rajassa oli pari sinistä
otsasuonta pullistunut levottomuutta herättävästi, ja hänen toisen
kurtistuneen kätensä nypliessä liivien välkkyviä nappeja vapisi
polvella toinen käsi, jossa säteili suuri hohtokivi.
»Vielä mitä, Buddenbrook!» sanoi hän hyvin väsyneesti. »Minä olen
ikävystynyt, siinä kaikki». Mutta hän osoitti kuitenkin sanojensa
teennäisyyden sähähdyttämällä yht'äkkiä hampaittensa välitse:
»_Parbleu_, Jean! Nuo inhoittavat likakintut ansaitsisivat ruutia ja
lyijyä!... Mokoma roskaväki...! Roistot!»
Konsuli tyynnytteli häntä. »Noo... noo... Olettehan te oikeassa, tämä
on jokseenkin arvoton näytös... mutta niitä tehdä? Täytyy näyttää siltä
kuin ei olisi millänsäkään. On ilta. He menevät pian pois...»
»Missä minun vaununi ovat?... Minä tahdon vaununi!» komensi Lebrecht
Kröger aivan vimmoissaan. Hänen raivonsa purkautui, koko hänen
ruumiinsa tärisi. »Olen tilannut ne kello viideksi!... Missä ne
ovat?... Istuntoa ei pidetä... Mitä minä siis teen täällä?... En
tahdo antautua narrattavaksi!... Tahdon vaununi!... Solvataanko minun
kuskiani? Käykää katsomassa, Buddenbrook!»
»Rakas appi, rauhoittukaa, Jumalan tähden!... Kiihtymys on teille
vaarallista! Luonnollisesti... minä menen katsomaan, miten teidän
vaunujenne laita on. Olen itsekin kyllästynyt tähän tilaan. Koetan
puhua noiden ihmisten kanssa, käskeä heitä kotiin...»
Ja vaikka Lebrecht Kröger pani vastaan, vaikka hän nyt äkkiä komensi
kylmällä, halveksivalla äänellä:
»Seis, jääkää tänne! Ette mene minnekään, Buddenbrook!» astui konsuli
kiireesti salin läpi.
Aivan pienen vihreän oven edessä pidätti hänet Siegismund Gosch,
joka tarttui luisella kädellään häntä käsipuoleen ja kysyi kaameasti
kuiskaten: »Minne matka, herra konsuli?...»
Kaupanvälittäjän kasvot olivat tuhansissa syvissä uurteissa. Hurjan
päättäväisin ilmein työnsi hän suipon leukansa melkein kiinni nenään,
hänen harmaa tukkansa lankesi peloittavana ohimoille ja otsalle, ja
hänen päänsä oli niin syvällä olkapäiden välissä, että hänen todellakin
onnistui näyttää kyttyräselkäiseltä, kun hän sanoi: »Olen valmis
puhumaan kansalle.»
Konsuli sanoi: »Jättäkää se mieluummin minun tehtäväkseni, Gosch...
Minulla on luultavasti enemmän tuttavia siinä joukossa...»
»Olkoon niin!» vastasi kaupanvälittäjä soinnuttomasti. »Te olette
tärkeämpi henkilö kuin minä.» Ja korottaen äänensä jatkoi hän sitten:
»Mutta minä seuraan teitä, tahdon seisoa vieressänne, konsuli
Buddenbrook! Repiköön kahleista päässeiden orjien raivo minut
kappaleiksi...»
»Ah, mikä päivä! Mikä ilta!» sanoi hän heidän astuessaan ulos... Hän ei
ollut varmaan koskaan tuntenut itseään niin onnelliseksi. »Haa, herra
konsuli! Tuossa on kansa!»
He olivat kulkeneet käytävän läpi ja astuivat portaille, jääden
seisomaan ylimmälle askelmalle. Jalkakäytävälle vei vain kolme
kapeaa porrasta. Katu oli oudon näköinen. Se oli kuin kuollut, ja
lähimpien talojen valaistuissa ikkunoissa näkyi uteliaita päitä,
jotka tuijottivat porvarien kokoushuoneen edessä tungeksivaan tummaan
kapinoitsijajoukkoon. Tuo joukko ei ollut luvultaan paljoa suurempi
saliin kokoontuneiden lukua, ja siinä näkyi nuoria satama- ja
varastotyömiehiä, kantajia, kansakoulupoikia, muutamia kauppalaivojen
merimiehiä ja muuta väkeä, joka asui kaupungin köyhemmissä
kortteleissa, kuten »Twietenissä», »Gängenissä», »Wischenissä» ja
»Höfenissä». Mukana oli myös muutamia naisia, jotka kaiketi toivoivat
yrityksestä samanlaisia seurauksia kuin Buddenbrookin keittiötyttö.
Pari kapinallista oli väsyneenä seisomiseen istahtanut katukäytävän
reunalle, jossa lie söivät voileipää.
Kello alkoi olla kuusi, mutta vaikka oli jo sangen pimeä, riippuivat
öljylamput sytyttämättöminä kadun yllä. Tämä asianhaara, tämä julkinen
ja kuulumaton järjestyksen rikkomus oli ensimmäinen seikka, joka
vilpittömästi suututti konsuli Buddenbrookia, ja se oli myös syynä
siihen, että hän alkoi puhua jotakuinkin tuikealla äänellä:
»Kuulkaa, mitä tuhmuuksia täällä nyt on oikein tekeillä?»
Metelöitsijät olivat hypähtäneet pystyyn jalkakäytävältä. Muutamat
konsulin palveluksessa olevat satamamiehet ottivat lakin päästään.
Tultiin tarkkaavaisiksi, jotkut töykkivät toisiaan kylkeen ja sanoivat
hiljaa: »Se on konsuli Buddenbrook! Konsuli Buddenbrook tahtoo pitää
puheen!»
»Pidä suusi, Krischan, se osaa olla riivatun vihainen...»
»Tuo on kaupanvälittäjä Gosch... katso!... Eikö se ole hiukan
hassahtava?»
»Corl Smolt!» alkoi konsuli jälleen kiinnittäen pienet, syvällä olevat
silmänsä erääseen noin 22:n vuoden ikäiseen varastotyömieheen, jolla
oli väärät sääret ja joka seisoi lakki kädessä ja suu täynnä leipää
aivan portaiden edessä. »No puhupas nyt, Corl Smolt! Mitä tämä on? Te
olette mökisseet täällä koko iltapäivän...»
»Niin, herra konsuli...» sai Corl Smolt sanotuksi leipää pureskellen.
»Se on nyt semmoinen asia... se on nyt sillä lailla... että meillä on
nyt vallankumous.»
»Mitä roskaa sinä puhut. Smolt!»
»Niin, herra konsuli, niinhän te sanotte... mutta se on nyt sillä
lailla... ettei me olla enää tyytyväisiä asioihin... Me tahdotaan
toista meininkiä, tämä ei enää ole yhtään sellainen kuin olla pitää...»
»Kuulehan, Smolt, ja te muut. Olkaa nyt ymmärtäväisiä ja menkää kotiin
älkääkä hourailko vallankumouksesta ja rikkoko järjestystä...»
»Pyhää järjestystä!» keskeytti herra Gosch kuiskaten...
»Järjestystä, sanon minä!» lopetti konsuli Buddenbrook. »Lyhdytkään
eivät ole sytytetyt... Tämä vallankumous menee liian pitkälle!»
Corl Smolt oli nyt niellyt leipäpalasensa ja seisoi, kansanjoukko
takanaan, hajasäärin paikallaan tehden vastaväitteitään...
»Niin, herra konsuli, niinhän te sanotte! Mutta se tapahtuu yleisen
vaalioikeusperiaatteen tähden...»
»Voi sinä hölmö!» huusi konsuli unohtaen närkästyksissään puhua
alasaksaa. »Sinä puhut paljasta pötyä...»
»Niin, herra konsuli», sanoi Corl Smolt vähän pelästyneenä, »tämä
on nyt mitä on. Mutta vallankumous se olla pitää, se on varma. Joka
paikassa on vallankumous, Berliinissä ja Parisissa...»
»Smolt, mitä te nyt oikein tahdotte! Sanokaapas nyt!»
»Niin, herra konsuli, minä sanon vaan: me tahdotaan tasavaltaa, sen
minä vaan sanon...»
»Pöllöpää... Johan teillä on tasavalta!»
»Niin, herra konsuli, mutta me tahdotaan vielä toinen!»
Eräät ympärilläolevista, jotka olivat paremmin perillä asioista,
alkoivat nauraa hohottaa sydämellisesti, ja vaikka vain muutamat olivat
ymmärtäneet Corl Smoltin vastauksen, levisi iloisuus ympäriinsä, kunnes
koko tasavaltalaisten joukko hytkyi valtavasta, hyväntahtoisesta
naurusta. Porvarisalin ikkunoihin ilmestyi uteliaita herroja olutlasi
kädessä... Ainoa, jolle tämä asiain käänne tuotti pettymystä ja tuskaa,
oli Siegismund Gosch.
»Kuulkaahan nyt, hyvät ihmiset», sanoi konsuli Buddenbrook lopuksi,
»eiköhän teidän nyt olisi parasta mennä kotiin!»
Corl Smolt, joka oli aivan ällistynyt aikaansaamastaan vaikutuksesta,
vastasi: »No, herra konsuli, olkoon nyt sitten niin, että annetaan
sitten asian olla, ja minä olen iloinen, ettei herra konsuli ole
vihainen minulle, ja tuota, hyvästi nyt, herra konsuli...»
Joukko alkoi hajaantua mitä parhaimmalla tuulella.
»Smolt, odotapas vähän!» huusi konsuli. »Sanopas etkö ole nähnyt
Krögerin vaunuja, Burgtorin ajoneuvoja?»
»Kyllä, herra konsuli. Kyllä ne on tulleet. Ne on tuolla, ne ajoivat
herra konsulin pihaan...»
»Hyvä, juokse sukkelaan sinne ja sano Jochenille, että hän tuo ne pian
tänne; herra tahtoo kotiin.»
»Kyllä, herra konsuli!»... Ja nakattuaan lakin päähänsä ja vedettyään
nahkalipan silmille lähti Corl Smolt harittavin säärin ja heiluvin
askelin juoksemaan katua alas.