»Mikä sinua vaivaa, Bethsy?» kysyi konsuli nostaessaan pöytään tultuaan
lautasen, joka oli pantu hänen liemilautasensa peitoksi. »Voitko
pahoin? Minusta sinä olet niin kärsivän näköinen.»
Avaran ruokasalin pöytä oli kutistunut hyvin pieneksi. Paitsi vanhempia
istui siinä tavallisesti vain mamsseli Jungmann, kymmenvuotias
Klara ja laiha, nöyrä ja hiljaa aterioiva Klothilde. Konsuli katsoi
ympärilleen... kaikkien kasvot olivat surkeat ja huolestuneet. Mitä
oli tapahtunut? Hän oli itsekin hermostunut ja huolien painama, sillä
pörssissä oli levotonta tuon sotkuisen schleswig-holsteinilaisen
selkkauksen vuoksi... Ja ilmassa oli toinenkin levottomuuden aihe.
Antonin mentyä huoneesta noutamaan paistia sai konsuli kuulla, mitä
talossa oli tapahtunut. Trina, keittäjätär, tyttö, joka tähän asti
oli osoittanut pelkkää uskollisuutta ja nöyryyttä, oli odottamatta
noussut ilmi kapinaan. Konsulittaren suureksi mieliharmiksi oli hän
jonkun aikaa ylläpitänyt eräänlaista ystävyyttä, jonkunlaista henkistä
kumppanuutta erään teurastajasällin kanssa, ja tuo alati verinen mies
oli varmaan vaikuttanut mitä turmiollisimmin hänen valtiollisten
mielipiteittensä kehitykseen. Kun konsulitar kerran nuhteli häntä
epäonnistuneen Chalotten-kastikkeen johdosta, oli Trina vastannut
paljaat käsivarret puuskassa seuraavasti: »Odottakaahan, rouva
konsulinna, ei kestä kauan enää ennenkuin tulee toinen järjestys;
silloin minä istun tuolla sohvassa silkkileningissä ja te palvelette
minua...» Hän oli tietysti heti saanut lähtöpassit.
Konsuli pudisti päätään. Hänen oli itsensä viime aikoina täytynyt
havaita monenlaisia levottomuutta herättäviä oireita. Vanhemmat
lastaajat ja varastomiehet olivat siksi taattua väkeä, etteivät
antaneet panna päätään pyörälle; mutta nuorten miesten keskuudessa oli
yksi ja toinen osoittanut käytöksellään, että uusi kapinan henki oli
päässyt salaa valtaamaan alaa... Keväällä oli sattunut katumeteli,
vaikka suunniteltiin parast'aikaa uutta asetusta, joka oli enemmän
uuden ajan vaatimusten mukainen ja joka, huolimatta Lebrecht Krögerin
ja muutamien toisten uppiniskaisten vanhain herrain vastustuksesta,
oli senaatin päätöksellä tehty perustuslakisäännökseksi. Valittiin
kansanedustajat, jotka kerääntyivät porvarikokoukseen. Mutta rauhaa
ei vaan syntynyt. Maailma oli sekaisin. Jokainen tahtoi muuttaa
aikaansaatua asetusta ja vaalioikeutta, ja porvarit riitelivät.
»Säätyperiaate voimaan,» vaativat toiset; myöskin Johann Buddenbrook,
konsuli, kuului näihin. »Yleinen vaalioikeus!» vaativat toiset;
Heinrich Hagenström kuului heihin. Eräät huusivat vielä: »Yleiset
säätyvaltiopäivät!» ja luulivat ehkä myös tietävänsä mitä niillä
tarkoitettiin. Sitten pyöri ilmassa sellaisiakin aatteita kuin
porvarien ja muiden kansalaisten eriarvoisuuden poistaminen ja
porvarisoikeuksien laajentaminen myöskin ei-kristittyjä koskevaksi...
Eipä ihme, että Buddenbrookin Trina alkoi puhua sohvasta ja
silkkileningistä! Saattoi pelätä vielä pahempaa. Asiat uhkasivat
kärjistyä pelottaviksi...
Oli lokakuun alku vuonna neljäkymmentäkahdeksan, taivas oli sininen,
ja sen yli liiti keveitä pilviä, jotka hohtivat hopeankarvaisina
auringon ohi kulkiessaan. Auringon voima oli jo niin vähäinen, että
Buddenbrookin maisemahuoneessa räiskyi takkavalkea korkean, välkkyvän
uuniristikon takana.
Pikku Klara, ruskeatukkainen lapsi, jolla oli tuikeat silmät, istui
ompelupöydän ääressä ikkunan luona neuloen, kun taas Klothilde istui
sohvassa konsulittaren vieressä samanlainen käsityö sylissään. Vaikka
Klothilde Buddenbrook ei ollut paljon vanhempi naimisissa olevaa
serkkuaan, siis vasta kahdenkymmenen yhden ikäinen, alkoi hänen
pitkähköissä kasvoissaan jo huomata teräviä viivoja. Hänen sileä,
jakaukselle kammattu tukkansa, joka ei ollut milloinkaan ollut vaalea,
vaan alusta alkaen epämääräisen harmahtava, vaikutti myös siihen, että
ikäneidon kuva oli valmis. Ehkä hänellä oli tarve pian tulla vanhaksi,
päästäkseen pikemmin epätietoisuudesta ja toiveista. Kun ei hänellä
ollut yhtään hopeagroschenia, tiesi hän, ettei kukaan koko avarassa
maailmassa tahtoisi naida häntä, ja hän katsoi alistuen tulevaisuuteen,
jossa häämötti pieni kamari ja pienen pieni eläke, jonka hänen mahtava
setänsä toimittaisi hänelle jostakin arvossapidettyjen perheiden
varattomia tyttäriä varten perustetusta hyväntekeväisyyskassasta.
Konsulitar istui pari kirjettä sylissään. Tony kertoi pienen Erikan
varttumisesta, ja Christian kuvaili innokkaasti Lontoon elämää ja
hyörinää, tekemättä kuitenkaan yksityiskohtaisesti selkoa työstään
Mr. Richardsonin palveluksessa... Konsulitar, joka alkoi olla
puolivälissä viittäkymmentä, valitti katkerasti vaaleiden naisten
aikaista vanhenemista. Punaiseen tukkaan kuuluva hieno iho käy siinä
iässä huolellisesta hoidosta huolimatta värittömäksi; onneksi voi
käyttää muuatta pariisilaista voidetta, joka aluksi saa sen säilymään.
Konsulitar oli päättänyt, ettei hänen tukkansa ollut saava milloinkaan
harmaantua. Ellei väriaine enää osoittautuisi kyllin tehokkaaksi,
laittaisi hän itselleen tekotukan nuoruudenaikaisista hiuksistaan...
Hänen taidokkaan tukkalaitteensa päällä oli nyt pieni, valkoisten
pitsien reunustama silkkiröyhelö: myssyn ensimmäinen alkumuoto.
Silkkinen hame ympäröi häntä leveänä ja pöyheänä; hänen kellonmuotoiset
hihansa olivat sisustetut kankealla kovikekankaalla. Kuten ennen,
kilisi hänen ranteessaan nytkin pari kultarengasketjua. — Kello oli
kolme.
Äkkiä alkoi kadulta kuulua huutoja ja melua, hoilotusta, vihellystä ja
askelten töminää, hälyä, joka lähestyi ja kasvoi...
»Äiti, mitä tuo on?» kysyi Klara, joka oli katsonut ulos katupeilistä.
»Noin paljon ihmisiä... Mitä ne tahtovat? Mistä ne iloitsevat?»
»Herra Jumala!» huudahti konsulitar heittäen kirjeet luotaan, kavahti
pelästyneenä pystyyn ja riensi ikkunan luo. »Voisiko se olla... Oi,
hyvä Jumala, nyt on vallankumous... Kansa on liikkeellä...»
Asia oli sellainen, että kaupungissa oli koko päivän ollut levotonta.
Breitestrassella oli aamulla rikottu kangaskauppias Benthienin
näyte-ikkuna; herra tiesi mitä tekemistä herra Benthienin ikkunalla oli
valtiollisten asiain kanssa.
»Anton?!» huusi konsulitar vapisevalla äänellä ruokasaliin päin, missä
Anton liikutteli hopea-astioita... »Anton, mene alas! Sulje portti.
Pane kaikki ovet lukkoon! Kansa on liikkeellä...»
»Kyllä, rouva konsulitar!» sanoi Anton. »Mutta miten minä uskallan?
Minä olen herraspalvelija... Jos he näkevät minun livreani...»
»Ne ovat pahoja ihmisiä», sanoi Klothilde surullisesti, keskeyttämättä
työtään — Samassa näkyi konsuli pylväskäytävässä. Hän astui sisään
lasiovesta. Hänellä oli hattu kädessä ja päällystakki käsivarrella.
»Aiotko mennä kadulle, Jean?» kysyi konsulitar kauhistuen...
»Aion, rakas ystävä, minun täytyy mennä porvariston istuntoon...»
»Mutta entä nuo ihmiset, Jean, nyt on vallankumous...»
»Ei se ole niin vaarallista, hyvä Bethsy... Kohtalomme on Herran
kädessä. He ovat jo menneet talon ohi. Minä menen takaovesta...»
»Jean, jos rakastat minua, älä mene... Tahdotko panna itsesi
vaaranalaiseksi ja jättää meidät yksin tänne... Voi, minä pelkään, minä
pelkään!»
»Rakkahin, älä kiihoitu noin... he aikovat mellastaa hiukan
raatihuoneen edessä tai torilla... Se tulee kenties maksamaan vielä
pari ikkunaruutua valtiolle, siinä kaikki.»
»Minne sinä menet, Jean?»
»Istuntoon... Taidan jo myöhästyä, liikeasiat ovat viivästyttäneet
minua. Olisi häpeä olla poissa sieltä tänään. Luuletko isäsikään jäävän
pois, vaikka hän on niin vanha...»
»Mene sitten Jumalan nimeen, Jean... Mutta ole varovainen, minä
rukoilen sinua, ole varovainen. Ja pidä silmällä minun isääni. Jos
hänelle tapahtuisi jotakin.—»
»Ole huoleti, rakas ystävä...»
»Milloinka sinä tulet takaisin?» huusi konsulitar hänen jälkeensä...
»Puoli viiden, viiden tienoissa... milloin pääsen. Päiväjärjestykseen
kuuluu tärkeitä asioita, se riippuu siitä...»
»Voi, minä pelkään, minä pelkään!» toisti konsulitar kulkien
edestakaisin katse neuvottomasti harhaillen.