Thomas Buddenbrook kulki Mengstrassea »Fünfhauseniin» asti. Hän vältti
Breitestrassea, jottei hänen tarvitsisi koko ajan kulkea hattu kourassa
tervehtiäkseen monia tuttujaan.
Kädet lämpimän, tummanharmaan kaulusvaipan taskuissa kulki hän
ajatuksiinsa vaipuneena lumista kovaksijäätynyttä, kristallikiiltoista
katua, joka kitisi hänen jalkojensa alla. Hän kulki omaa tietään, josta
kukaan ei tiennyt mitään... Taivas heloitti kirkkaana, kylmän sinisenä,
ja ilmassa oli raitis, purevahko, puhdas tuntu; oli harvinaisen kaunis
helmikuun päivä ja viiden asteen pakkanen.
Thomas painui »Fünfhausenia» alas, oikaisi yli Bäckergruben ja
saapui kapean poikkikadun kautta Fischergrubelle. Tätä katua, joka
laskeutui Mengstrassen suuntaisena jyrkästi Travea kohti, seurasi
hän jonkun askeleen verran alamäkeen, kunnes saapui pienen talon
eteen, aivan vähäisen kukkakaupan kohdalle, jonne johti kapea ovi
ja jonka vaatimattomassa näyteikkunassa oli ainoastaan muutamia
sipulikasviruukkuja rivissä vihreällä lasilevyllä.
Hän astui sisään, jolloin oven yläpuolella oleva kello alkoi kilkattaa
kuin valpas vahtikoira. Myymäpöydän luona seisoi nuoren myyjättären
kanssa puhellen pieni, paksu, vanhanpuoleinen, turkkilaiseen vaippaan
puettu nainen. Hän valikoi kukkaruukkuja, käänteli ja haisteli niitä,
hieroi kauppaa ja jutteli niin, että hänen vähän väliä täytyi pyyhkiä
suutaan nenäliinalla. Thomas Buddenbrook tervehti häntä kohteliaasti
ja väistyi syrjään.. Nainen oli muuan Langhalsien varaton sukulainen,
hyvänsuopa ja puhelias vanha neiti, joka nimensä puolesta kuului
parhaisiin piireihin, mutta jonne häntä itseään ei oikein laskettu
kuuluvaksi; häntä ei kutsuttu suurille päivällisille eikä tanssiaisiin,
vaan ainoastaan pienempiin kahvikekkereihin. Harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta nimittivät kaikki häntä ainoastaan »Lotte-tädiksi».
Silkkipaperiin kääritty ruukku kainalossa kääntyi hän menemään, ja
Thomas sanoi, nostettuaan hänelle vielä kerran lakkiaan, ääneen
myyjättärelle: »Pari ruusua, neiti... Yhdentekevä minkä värisiä. _La
France_...»
Lotte-tädin suljettua oven mennessään ja kadottua näkyvistä sanoi hän
hiljemmin: »Pane ne vaan pois taas, Anna... Hyvää päivää, pikku Anna!
Tänään olen tullut oikein raskain sydämin.»
Annalla oli musta, yksinkertainen puku ja edessä pieni, valkoinen
esiliina. Hän oli verrattoman kaunis. Hän oli siro kuin gaselli,
ja hänen kasvonsa olivat miltei malaijilaistyyppiset: poskiluut
hiukan ulkonevat, kapeat mustat silmät pehmeäkatseiset ja iho
himmeänkellertävä; sellaista ei ollut kellään näillä mailla. Hänen
samanväriset kätensä olivat kapeat ja myyjättären asemaan nähden
erinomaisen kauniit.
Hän meni myymäpöydän toiseen päähän, pienen puodin oikeaan nurkkaan,
jonne ei voinut nähdä kadulta. Thomas seurasi häntä pöydän toista
puolta, kumartui sen yli ja suuteli hänen huuliaan ja silmiään.
»Sinähän olet aivan kohmeessa, miesparka!» sanoi tyttö.
»Viiden asteen pakkanen!» sanoi Tom... »En huomannut mitään kun kuljin
suruissani!»
Hän istahti myymäpöydälle, piti yhä kädessään Annan kättä ja jatkoi:
»Kuulehan nyt, Anna!... tänään meidän pitää olla järkeviä. Niin ovat
nyt asiat.»
»Voi hyvä Jumala!» äännähti toinen valittavasti ja kohotti huolen ja
pelon vallassa esiliinansa silmilleen.
»Kerranhan se olisi kuitenkin ollut edessä, Anna... Kas niin! Älä itke!
Osaammehan me olla järkeviä, eikö niin? — Mitä tehdä? Sellainen on
tyynesti kestettävä.»
»Milloin...?» kysyi Anna nyyhkyttäen.
»Ylihuomenna.»
»Hyvä Jumala... miksi ylihuomenna? Vielä viikko... vielä viisi
päivää!...»
»Ei se käy, rakas pikku Anna. Kaikki on järjestyksessä... Minua
odotetaan Amsterdamiin... En voisi siirtää matkaa yhtään päivää, vaikka
kuinka toivoisin!»
»Se taitaa olla niin hirveän kaukana...!»
»Amsterdamko? Pyh! vielä mitä! Ja voihan toki ajatella aina toisiansa,
eikö niin? Ja minä lupaan kirjoittaa! Saatpa nähdä, minä kirjoitan
heti, kun tulen sinne...»
»Muistatko vielä... ampumajuhlaa» kysyi toinen, »puoli vuotta sitten...»
Thomas keskeytti hänet ihastuneena...
»Kyllä muistan, puolitoista vuotta sitten!... Minä luulin sinua
italiattareksi... Ostin neilikan ja pistin sen napinreikään... Se on
minulla vielä... Otan sen mukaan Amsterdamiin... Miten siellä olikaan
kuuma ja pölyistä!...»
»Niin, ja sinä toit minulle lasin mehuvettä viereisestä kojusta..
Muistan sen kuin olisi se tapahtunut tänä päivänä. Kaikki haisi
voileivoksilta ja ihmisiltä...»
»Mutta se oli ihanaa sentään! Ja me näimme heti toistemme silmistä,
miten asia oli!»
»Ja sinä tahdoit viedä minut karuselliin... mutta se ei käynyt päinsä;
minunhan täytyi myydä! Rouva olisi torunut muuten...»
»Ei, se ei käynyt päinsä, Anna, ymmärrän sen täydellisesti.»