Thomas suuteli uudelleen hänen huuliaan ja silmiään.
»Hyvästi, rakas, hyvä pikku Anna!... Meidän täytyy alkaa hyvästellä!»
»Vielähän sinä tulet huomenna johonkin aikaan?»
»Tulen varmasti, samaan aikaan. Ja myöskin ylihuomenna aikaisin, jos
suinkin pääsen pujahtamaan... Mutta nyt minä sanon sinulle jotakin,
Anna... Minä lähden nyt jokseenkin kauas, niin, Amsterdam on sittenkin
sangen kaukana... ja sinä jäät tänne. Mutta älä joudu huonoille teille,
kuuletko, Anna?... Sillä tähän asti sinä et ole ollut huonoilla teillä,
usko minua!»
Anna itki kasvot painettuina esiliinaansa, jota hän piti vapaalla
kädellään silmiensä edessä.
»Entä sinä?... Entä sinä?...»
»Herra tietää, miten minun käy. Nuoruus ei kestä iankaikkisesti... sinä
olet viisas tyttö, sinä et ole koskaan puhunut mitään naimisesta ja
muusta sellaisesta...»
»Hyvänen aika!... Kuinka minä olisin voinut odottaa sinulta
sellaista...»
»Ihmistä viedään elämässä hänen tahtomattaan, näetkös... Jos minä saan
elää, olen joutuva liikkeemme haltijaksi, ottava rikkaan rouvan...
niin, minä olen avomielinen sinua kohtaan ennen kuin eroamme... Ja sinä
myös... niin on käyvä... Toivotan sinulle kaikkea hyvää, rakas, hyvä
pikku Anna! Mutta älä joudu huonoille teille, kuuletko?... Sillä tähän
asti sinä et ole ollut huonoilla teillä, usko minua...!»
Sisällä oli kuuma. Kostea mullan ja kukkien tuoksu täytti tuon pienen
puodin. Ulkona alkoi jo talviaurinko painua mailleen. Hempeä, puhdas,
ikäänkuin porsliinille maalattu punerrus peitti taivaan joen toisella
puolen. Leuka päällysvaipan nostettuihin kauluksiin painettuna
riensivät ihmiset puodin ikkunan ohi huomaamatta noita kahta, jotka
hyvästelivät toisiaan pienen kukkakaupan nurkassa.