»Olen aivan samaa mieltä, arvoisa ystäväni. Tämä kysymys on erittäin
tärkeä ja vaatii ratkaisua. Siis lyhyesti: tavanmukainen tyttärien
myötäjäissumma suvussamme on 70 000 markkaa.»
Herra Grünlich loi tulevaan appeensa liikemiehen nopean, tutkivan
katseen.
»Epäilemättä...» sanoi hän, ja tuo »epäilemättä» kesti yhtä kauan
kuin hän miettivän näköisenä antoi vasemmanpuoleisen kullankeltaisen
poskipartatupsunsa liukua sormiensa läpi... Hän päästi parranhuipun
irti samalla hetkellä kun »epäilemättä» oli loppunut.
»Te tiedätte, kunnioitettu isä», hän jatkoi, »mitä syvää arvonantoa
minä tunnen kunnioitettavia perinnäistapoja ja periaatteita kohtaan!
Mutta... eikö käsilläolevassa tapauksessa tuo kaunis säännöllisyys
mene liian pitkälle?... Liike laajenee... suku pääsee kukoistukseen...
sanalla sanoen, elinehdot muuttuvat ja paranevat...»
»Arvoisa ystäväni», lausui konsuli... »En ole mikään kitsastelija!...
Ette antanut minun puhua loppuun, muuten tietäisitte, että minä olen
valmis myöntymään asianhaarain mukaisiin olosuhteisiin ja lisään siis
mainitsemiini 70 000:een 10 000 markkaa.»
»Siis 80 000...» sanoi herra Grünlich; sen jälkeen hän liikutti suutaan
kuin sanoakseen: Liikaa siinä ei ole; mutta saa riittää.
Asia päätettiin mitä sulimmassa sovinnossa, ja konsuli helisytti
tyytyväisenä suurta avainkimppua housuntaskussaan. 80 000 oli vasta
»tavanmukainen myötäjäissumma.» —
Tämän jälkeen sanoi herra Grünlich hyvästit ja matkusti Hampuriin. Uusi
vaihe ei muuttanut suurestikaan Tonyn elämän kulkua. Kukaan ei estänyt
häntä tanssimasta Möllendorpfeilla, Langhalseilla, Kistenmakereilla ja
kotona, käymästä Traven rannalla luistelemassa ja ottamasta vastaan
nuorten herrojen kohteliaisuuksia... Lokakuun puolivälissä saattoi
hän ottaa osaa kihlajaiskutsuihin, jonka Möllendorpfit järjestivät
vanhimman poikansa ja Julchen Hagenströmin kunniaksi. »Tom!» sanoi
Tony. »Minä en mene sinne. Se on kauheata!» Mutta hän meni sittenkin ja
huvitteli sydämensä pohjasta.
Hän oli muuten saanut sukukirjaan tekemänsä lisäyksen avulla itselleen
oikeuden liikkua konsulittaren kanssa tai yksin kaikissa kaupungin
kauppapuodeissa suuria ostoja tehden, ja hän varusteli myötäjäisiään,
joista piti tulla hienot. Aamiaishuoneen ikkunan luona istui aamusta
iltaan kaksi kotiompelijatarta, jotka päärmäsivät, ompelivat
nimikirjaimia ja söivät rajattomat määrät leipäviipaleille pantua
vihreätä juustoa...».
»Onko Lentföhrista tilattu liinavaatepakka tullut, äiti?»
»Ei, lapseni, mutta tässä on kaksi tusinaa ruokaliinoja.»
»Hyvä. — Mutta hän lupasi lähettää kankaan iltapäivällä. Voi sentään,
lakanathan täytyy päärmätä!»
»Mamsseli Bitterlich kysyy tyynynpäällisiin tarvittavia pitsejä, Ida.»
»Ne ovat alakerran liinakaapissa oikealla, Tony lapsukainen.»
»Line — —!»
»Voisit juosta kerran itsekin, herttaiseni...»
»Herranen aika, sitäkö varten minä menen naimisiin, että itse juoksisin
rappusia...»
»Oletko ajatellut hääpukua, Tony»?
»Sen pitää olla _moirée antique'a_, äiti!... Minä en mene vihille ilman
_moirée antique'ia_!»
Näin kului lokakuu, kului marraskuu. Jouluksi ilmestyi taloon herra
Grünlich viettääkseen pyhän illan Buddenbrookin perheen parissa;
eikä Krögereidenkään tavallinen jouluiltakutsu jäänyt tulematta.
Grünlichin käytös morsiantaan kohtaan oli niin hellä kuin häneltä
oltiin oikeutetut odottamaan. Ei mitään turhaa juhlallisuutta! Ei
mitään seurustelurajoituksia! Ei mitään sopimattomia hyväilyjä!
Henkäyksentapainen suudelma otsalle vanhempien läsnäollessa oli
vahvistanut kihlauksen... Toisinaan ihmetteli Tony hiukan, ettei
Grünlichin onni näyttänyt vastaavan epätoivoa, jota hän oli osoittanut
morsiamen ollessa asiaa vastaan. Grünlich katseli häntä ainoastaan
iloisin omistajan silmin... Silloin tällöin, jäätyään sattumalta
kahdenkesken hänen kanssaan, saattoi hän tietenkin joutua leikkisän,
kujeilevan mielialan valtaan, jolloin hän koetti siepata Tonyn
polvelleen istumaan, lähentää poskitupsunsa hänen kasvoihinsa, ja
virkkaa ilosta värisevällä äänellä: »Tapasinpas sinut kiinni! Sainpas
sinut sittenkin käsiini!»... Johon Tony vastasi: »Hyvänen aika, olkaa
järkevä!» riistäytyen taitavasti irti.
Herra Grünlich palasi heti joulupyhien jälkeen takaisin Hampuriin,
sillä hänen vilkkaasti toimiva liikkeensä vaati välttämättömästi
hänen henkilökohtaista läsnäoloaan, ja Buddenbrookit hyväksyivät
vaieten hänen kantansa, että Tony oli ehtinyt ennen kihlausta tutustua
tarpeeksi tulevaan mieheensä.
Asuntokysymys oli järjestetty kirjeellisesti. Tony, joka iloitsi
rajattomasti siitä, että saisi joutua suurkaupunkiin, ilmaisi
toivomuksen, että he asettuisivat kaupungin alueelle, jossa —
Spitalersstrassen varrella — herra Grünlichin konttorihuoneet
sijaitsivat. Mutta sulhanen vaati miehekkään itsepintaisesti
oikeutta huvilan ostoon kaupungin ulkopuolelta, Eimsbüttelin luota..
runolliselta ja syrjäiseltä paikalta, joka oli ihanteellinen nuoren
avioparin olinpaikka — »_procul negotiis_» — hän ei ollut vieläkään
unohtanut kokonaan latinaansa!
Kului joulukuu, ja häät määrättiin vuoden neljänkymmenenkuuden
alkupäiviksi. Tony piti komeat aattojuhlat, jossa oli mukana puoli
kaupunkia. Tonyn ystävättäret — näiden joukossa myös Armgard von
Schilling, joka oli tullut kaupunkiin torninkorkuisissa ajopeleissä —
tanssivat Tomin ja Christianin ja näiden tovereiden kanssa. Joukossa
oli Andreas Gieseke, pankinjohtajan poika ja _studiosus jiuris_,
Stephan ja Eduard Kistenmaker, »Kistenmaker & Pojan» nuorta väkeä. He
tanssivat ruokasalissa ja pylväikössä, jonka lattialle tätä tarkoitusta
varten oli sirotettu talkkia... Asiaankuuluvasta melusta huolehti
ensi sijassa konsuli Peter Döhlmann, joka rikkoi suuren kivilattian
laattoihin kaikki saviastiat, mitä käsiinsä sai.
Rouva Stuhtilla oli nyt taas vihdoin tilaisuus seurustella
parhaimmissa piireissä, hän kun auttoi mamseli Jungmannia ja
ompelijatarta hääpäivänä Tonyn pukemisessa. Hän ei, herra paratkoon,
ollut ikinä nähnyt näin kaunista morsianta, ja hän ryömi kaikessa
mahtavuudessaan kontallaan maassa, kiinnittäen ihailun täyttämin,
ylöspäin luoduin silmin pieniä myrtin oksia valkoiselle _moirée
antique'lle_. Pukeminen tapahtui aamiaishuoneessa. Herra Grünlich
odotti pitkäliepeiseen takkiin ja silkkisiin liiveihin puettuna oven
takana. Hänen rusottavilla kasvoillaan oli vakava, kunnioittava ilme;
vasemman sieraimen viereinen syylä oli hienosti puuteroitu ja hänen
kullankeltainen poskipartansa huolellisesti käherretty.
Ylhäällä pylvässalissa oli koolla koko suku; vihkimisen piti tapahtua
siellä. Mikä loistava seura! Siellä istuivat vanhat Krögerit, molemmat
jo hiukan lakastuneen näköisinä, mutta yhä edelleen hienon hienoina.
Siellä oli konsuli Kröger poikiensa Jürgenin ja Jakobin kera;
viimeksimainittu oli tullut Hampurista samoin kuin Duchampsit. Siinä
oli Gotthold Buddenbrook rouvansa, syntyjään Stüwing, ja tyttäriensä
Friederiken, Henrietten ja Pfiffin kanssa, jotka valitettavasti tuskin
joutuisivat naimisiin... Siinä oli mecklenburgilaisen syrjälinjan
edustaja, Klothilden isä, herra Bernhard Buddenbrook, joka oli tullut
»Ungnadesta» ja katseli nyt suurin silmin rikkaan sukulaisensa
äärettömän hienoa kotia. Frankfurtista oli tullut ainoastaan lahjoja,
sillä matka oli sentään hankala... Frankfurtilaisten sijasta olivat
läsnä, ainoina sukuun kuulumattomina henkilöinä, tohtori Grabow,
kotilääkäri, ja mamsseli Weichbrodt, Tonyn äidillinen ystävä — Sesemi
Weichbrodt, jolla oli ihka uudet vihreät nauhat korvakiharoittensa
yläpuolella ja musta puku yllään. »Tule onnelliseksi, _hövä lapsi_!»
sanoi hän Tonyn ilmestyessä pylvässaliin herra Grünlichin taluttamana,
kurottautui eteenpäin ja suudella napsahutti Tonya hiljaa otsalle.
— Perhe oli tyytyväinen morsiameen; tämä oli kaunis ja näytti
luontevalta ja iloiselta, vaikka olikin hiukan kalpea uteliaisuudesta
ja matkakuumeesta.
Sali oli koristettu kukkasin, ja sen oikealle seinälle oli rakennettu
alttari. Pyhän Marian kirkon pappi, pastori Kölling, toimitti
vihkimisen, kehoittaen voimakkain sanoin kohtuullisuuteen. Kaikki
sujui niinkuin pitikin. Tony vastasi viattomasti ja hyväntahtoisesti:
»Tahdon», mutta herra Grünlich köhähti ensin »Hä-ä-hm!» selvittääkseen
kurkkuaan. Tämän jälkeen syötiin erinomaisen maukas ja runsas ateria.
Vieraiden jatkaessa yläsalissa ateriaa, pastori keskellään, saattoivat
konsuli ja hänen vaimonsa nuorta paria, joka oli pukeutunut
matka-asuun, ulos usvaiseen talvi-ilmaan. Suuret matkavaunut odottivat
arkkuineen ja matkalaukkuineen portilla.
Vakuutettuaan moneen kertaan hyvin pian palaavansa kotiin käymään ja
vaadittuaan myös vanhempiaan tulemaan pian Hampuriin heitä tervehtimään
nousi Tony rohkein mielin vaunuihin antaen konsulittaren peittää hänet
huolellisesti lämpimän karvavaipan sisään. Hänen puolisonsa istuutui
hänen viereensä.
»Grünlich», sanoi konsuli, »uudet pitsit ovat pienemmässä käsilaukussa
ylimpänä. Muistattehan pistää ne jotenkin päällystakin alle ennen
Hampuria? Se mokoma aksiisi... sitä täytyy koettaa kiertää hiukan.
Eläkää terveinä! Hyvästi vielä kerran, rakas Tony! Jumala kanssasi!»
»Kai löydätte hyvän majapaikan Arensburgissa?» kysyi konsulitar.
»Kaikki on valmiiksi tilattu, kallehin äiti!» vastasi herra Grünlich.
Anton, Line, Trine ja Sophie tulivat hyvästelemään »Ma'am»
Grünlichiä»...».
Juuri kun oltiin sulkemassa vaunun ovea, valtasi Tonyn äkillinen
liikutus. Huolimatta vaivasta, jonka karvavaipan irroittaminen tuotti,
riisti hän sen ympäriltään, harppasi kursailematta herra Grünlichin
polven yli, jolloin tämä alkoi murista, ja syleili vielä kerran
kiihkeästi isäänsä.
»_Adieu_, isä... Rakas isä!» Sen jälkeen hän lisäsi aivan hiljaa:
»Oletko tyytyväinen minuun?»
Konsuli puristi hänet silmänräpäykseksi äänettömästi rintaansa vasten;
sitten työnsi hän hänet vähän loitommalle ja pudisti hellästi hänen
käsiään...
Tämän jälkeen oli kaikki valmista. Ovi paukahti lukkoon, kuski
maiskautti suutaan, hevoset nykäisivät vaunuja, niin että lasiruudut
helähtivät, ja konsulitar heilutti tuulessa nenäliinaansa, kunnes
vaunut, jotka vierivät kolisten katua alas, hävisivät usvaan.
Konsuli seisoi mietteissään vaimonsa vieressä, joka kietoi sirosti
nahkavaipan tiukemmin ympärilleen.
»Sinne hän nyt meni, Bethsy.»
»Niin, Jean, hän on ensimmäinen lapsistamme, joka jättää meidät. —
Luuletko hänen tulevan onnelliseksi Grünlichin kanssa?»
»Oh, Bethsy, hän on tyytyväinen itseensä; se on varmin onni, jonka
voimme saavuttaa maan päällä.»
He palasivat vieraittensa luokse.